L
Luonnonlakimme
Vieras
Olen nainen hyvassa 25- vuoden iassa. Olen kokenut tarkeaksi kouluttaa itseni korkeasti, pysyen lojaalina halulleni kehittya ja oppia lisaa elamasta, sen kaikilla tasoilla. Vaikken missaan nimessa naekaan itseani harhaisessa taydellisyyden valossa, koen olevani empaattinen, suht koht tasapainoinen nuori nainen. Viihdyn siis ihan hyvin omissa nahoissani.
Eras alue vain elamassani on itsellenikin mysteeri. En voi kuin itsekin ihmetella omia miesvalintojani, niin kuin niita alitajuisten tunteiden ohjaamia yllykkeita kun nyt tietoisiksi jarjen ""valinnoiksi"" voisi kutsua.
Minulla on ollut kaksi pidempiaikaista suhdetta. Ensimmainen poikaystavani oli heikkouttaan eparehellinen, ilkea seka jopa vakivaltainen (kaikkien niiden hyvin puoliensa lisaksi siis, niiden joiden takia nain toivoa olla hanen kanssaan, niinpa niin...
. Loysin toki tieni ulos suhteesta kunhan sain tarpeekseni kerattya ahdistusta elamasta hanen kanssaan. Tama suhde jatti minulle valtavan tyolastin, olin melkoisen rikkinainen tytto ja eheytymiseen meni oma aikainsa. Nuori ikani toki vaikutti asiaan myos.
Loysin siis ulos mutta tavallaan takaisin: vuosien kuluttua loysin viimeisimman mieheni. Olin haneen todella, todella rakastunut. Han jopa itse sanoi etta uskon haneen koskettavan paljon, olen ""liiankin"" (?) karsivallinen, ja myos etta han pelkaa etta olen rakastunut kuvajaiseen hanesta ja etta han pelkaa ettei voi tayttaa tata kuvajaista.
Kun katson suhdettamme objektiivisesti, hanta seka meidan valisiamme tapahtumia kuin ""paperilla"", naen ongelmina hanen huumeiden kayttonsa, valtavat velat, todella viivastyneet, hitaasti edistyvat opintonsa, temperamenttisen seka addiktiivisen luonteen, erilaiset fiksaationsa (milloin liiallinen nettiporno, millon uskontoihin haksahtaminen) jne. Lisaksi olen nahnyt miten han ei ymmarra minua ja ""kohtaa"", pyrkii kontrolloimaan minua, hanella oli vaikeuksia sitoutua, suuttuessaan saattaa olla hyvinkin epaempaattinen seka yleensa kykenematon avoimeen kommunikaation ja asioiden yhdessa pohtimiseen.
Olen niin monet kerrat ajatellut etta mita ihmetta mina teen tassa suhteessa. Jopa han (kylla, hanellakin on hyvia puolia, ja yllattaa joskus syvallisyydellaan ja herkkyydellaan) on sanonut ettei ymmarra mita mina ""hanen kaltaisessaan' oikein saatan nahda, ja todella katuu tekojaan ja sita minkalainen vaikutus niilla on suhteeseemme ollut. Han aina ""pyrkii"" parannukseen. Tama on aina koskettanut minua todella ja vain lisannyt hanesta valittamistani.
Tasta suhteestamme ei sen enempaa, olen nyt aika vahvoilla sen suhteen, etta kykenisin astumaan ulos siita. Mutta minua vain mietityttaa etta mikahan kumma minut ajaa ihastumaan, ja rakastumaan miehiin joita en sitten loppujen lopuksi todellakaan osaa nahda koko elamamani kumppaneina, sellaisina miehina joiden kanssa voisin suunnitella esim lapsen tekoa yms.
Tietysti on se klassinen ""pelastusvietti"", mutta ei sekaan nyt tunnu juuri minuun niin tasmaavan. Kaipaanko sita jotakin jannitetta elamaani, mika saa minut ajautumaan sen aiheuttajan luo..olenko itse pelokas sitoutumaan todella.. enpa tieda..
Sen tiedan etta syvat tunteeni eivat heraa tavanomaisista kilteista ns ""normaali""- miehista, vaan sellainen tietty herkkyys ja ""runollisuus yhdistettyna johonkin hivenen epailyttavaan ja kenties 'haasteelliseen"" saa minun tunteeni liikkeelle.
Haluaisin kuitenkin tasapainoisen, mutta myos intohimoisen suhteen, jossa oppisi, nakisi, tuntisis ja kokisi paljon. Mutta milla olisi kaikenkaikkiaan positiivinen vaikutus elamaani, turvallinen suhde.
Olisiko paikalla joitakin idealisteja tai teoreetikkoja jotka olisivat saaneet kipinan naiden rivien valista?
Todella pohdin tata asiaa nyt, hyva niin, silla en ihan oikeasti haluaa enaa ajautua niihin vaariin ja negatiivisuutta lisaaviin suhteisiin. Haluaisin paasta yli siita kierteesta.
Jaan siis innolla odottamaan vastauksianne!
Eras alue vain elamassani on itsellenikin mysteeri. En voi kuin itsekin ihmetella omia miesvalintojani, niin kuin niita alitajuisten tunteiden ohjaamia yllykkeita kun nyt tietoisiksi jarjen ""valinnoiksi"" voisi kutsua.
Minulla on ollut kaksi pidempiaikaista suhdetta. Ensimmainen poikaystavani oli heikkouttaan eparehellinen, ilkea seka jopa vakivaltainen (kaikkien niiden hyvin puoliensa lisaksi siis, niiden joiden takia nain toivoa olla hanen kanssaan, niinpa niin...
Loysin siis ulos mutta tavallaan takaisin: vuosien kuluttua loysin viimeisimman mieheni. Olin haneen todella, todella rakastunut. Han jopa itse sanoi etta uskon haneen koskettavan paljon, olen ""liiankin"" (?) karsivallinen, ja myos etta han pelkaa etta olen rakastunut kuvajaiseen hanesta ja etta han pelkaa ettei voi tayttaa tata kuvajaista.
Kun katson suhdettamme objektiivisesti, hanta seka meidan valisiamme tapahtumia kuin ""paperilla"", naen ongelmina hanen huumeiden kayttonsa, valtavat velat, todella viivastyneet, hitaasti edistyvat opintonsa, temperamenttisen seka addiktiivisen luonteen, erilaiset fiksaationsa (milloin liiallinen nettiporno, millon uskontoihin haksahtaminen) jne. Lisaksi olen nahnyt miten han ei ymmarra minua ja ""kohtaa"", pyrkii kontrolloimaan minua, hanella oli vaikeuksia sitoutua, suuttuessaan saattaa olla hyvinkin epaempaattinen seka yleensa kykenematon avoimeen kommunikaation ja asioiden yhdessa pohtimiseen.
Olen niin monet kerrat ajatellut etta mita ihmetta mina teen tassa suhteessa. Jopa han (kylla, hanellakin on hyvia puolia, ja yllattaa joskus syvallisyydellaan ja herkkyydellaan) on sanonut ettei ymmarra mita mina ""hanen kaltaisessaan' oikein saatan nahda, ja todella katuu tekojaan ja sita minkalainen vaikutus niilla on suhteeseemme ollut. Han aina ""pyrkii"" parannukseen. Tama on aina koskettanut minua todella ja vain lisannyt hanesta valittamistani.
Tasta suhteestamme ei sen enempaa, olen nyt aika vahvoilla sen suhteen, etta kykenisin astumaan ulos siita. Mutta minua vain mietityttaa etta mikahan kumma minut ajaa ihastumaan, ja rakastumaan miehiin joita en sitten loppujen lopuksi todellakaan osaa nahda koko elamamani kumppaneina, sellaisina miehina joiden kanssa voisin suunnitella esim lapsen tekoa yms.
Tietysti on se klassinen ""pelastusvietti"", mutta ei sekaan nyt tunnu juuri minuun niin tasmaavan. Kaipaanko sita jotakin jannitetta elamaani, mika saa minut ajautumaan sen aiheuttajan luo..olenko itse pelokas sitoutumaan todella.. enpa tieda..
Sen tiedan etta syvat tunteeni eivat heraa tavanomaisista kilteista ns ""normaali""- miehista, vaan sellainen tietty herkkyys ja ""runollisuus yhdistettyna johonkin hivenen epailyttavaan ja kenties 'haasteelliseen"" saa minun tunteeni liikkeelle.
Haluaisin kuitenkin tasapainoisen, mutta myos intohimoisen suhteen, jossa oppisi, nakisi, tuntisis ja kokisi paljon. Mutta milla olisi kaikenkaikkiaan positiivinen vaikutus elamaani, turvallinen suhde.
Olisiko paikalla joitakin idealisteja tai teoreetikkoja jotka olisivat saaneet kipinan naiden rivien valista?
Todella pohdin tata asiaa nyt, hyva niin, silla en ihan oikeasti haluaa enaa ajautua niihin vaariin ja negatiivisuutta lisaaviin suhteisiin. Haluaisin paasta yli siita kierteesta.
Jaan siis innolla odottamaan vastauksianne!