Minullakin on omaa aikaa muutaman kerran viikossa, käyn jumpassa kerran viikossa ja muussa harrastuksessa kerran viikossa tunnin verran. Tarvittaessa voin kyllä käydä kaupassa itse iltaisin, kun mies on lapsen kanssa, mutta eihän se mitään "rentouttavaa" ole, vaan homma, joka on hoidettava. Onneksi mies hoitaa sen yleensä.
Meillä oli taas hurja riita ajankäytöstä. Mies harrastaa metsästystä, ja suostuu harrastamaan sitä vain kotikonnuillaan toisella puolella Suomea. Kun olin raskaana aika loppuvaiheessa, oli 5 viikonloppua peräkkäin pois kotoa... ja nyt, kun vauva on 3 kk, on taas lähdössä, vaikka vasta toissa viikonloppuna oli. Eli siis on poissa aina la-su niin, että la en näe vilaustakaan ja su tulee illalla nukkumaanmenon aikaan. Jos sanon, etten oikein tykkää, hän väittää että kiellän häneltä harrastukset. Ei auta, jos sanon ettei se ole kieltämistä, mikäli kehottaa harrastamaan jossain kodin läheisyydessä. Mielestäni on vähän liikaa olla aina muutama päivä poissa. En tiedä, miten saisin toisen ymmärtämään, että vauvan hoito on täyttä työtä, ja viikonloput minulle kuitenkin pieniä hengähdystaukoja, kun on toinenkin jakamassa arkea. Ja silloin kun hän häipyy, teen tavallaan 2 viikkoa hommia putkeen, kaikkine yöherätyksineen.
Olen ehdottanut, että sovittaisiin pelisäännöt vaikka niin, että hän voi kuukaudessa yhden viikonlopun käyttää harrastuksiinsa, ja minä yhden johonkin omiin puuhiini, jos siltä tuntuu. Vauvaahan ei toki voi jättää pitkäksi aikaa, mutta lähinnä siis ystävien luona poikkeamiseen tai uimahallissa käyntiin jne. Ja että 2 viikonloppua pyhitettäisiin perheelle, mielestäni lapsi ansaitsee vähintään sen. Mies vain suuttuu, ja sanoo että onhan hän iltaisin kotona. Eikä ymmärrä, jos selitän, että lapsi kaipaa muutakin aikaa kuin työstä väsyneen isän sohvalle arki-iltaisin. Lapsi tarvitsee aikaa ja läheisyyttä, kun heräillään yhdessä, syödään aamupalaa, ulkoillaan, leikitään, luetaan. Ihan normaaleja juttuja, jotka hitsaa perhettä yhteen.
Sain taas eilen kuulla, että hän ei pyydä minulta mitään muuta, kuin noita metsästysmenoja, ja että olen itsekäs kun niistä kiukkuan... alkaa oma itsetuntokin olla heikoilla, kun alkaa uskoa pikkuhiljaa, että olen tosiaankin kohtuuton kun toivon, että aikuiset voisivat järkevästi pohtia asiat, ja mieluiten lapsen kannalta. En tiedä enää kohta itsekään, mikä on oikein... Mitä te tekisitte vastaavassa tilanteessa??
Olenko oikeasti tiukkapipo ja kohtuuton miestäni kohtaan?
Vietän toki aikaa kavereidenkin kanssa, mutta kyllä mulle parasta hermojen lepuuttamista on siivoaminen.
