V
Vieras
Vieras
Oma tarinani: olen kertonut tarinani täällä ennenkin. Suhteemme alkuvaiheessa olin todella ahdistunut ja edeltäneestä erosta sekaisin. Löin, nipistin, raavin ja uhkailin miestäni. Monesti aioin lähteä. Sanoin miehelleni, että kaikki väkivalta on väärin eikä hän saa sitä hyväksyä. Hän puolusteli minua. Lapsiin en ole koskaan koskenut kovasti. Koskaan en vähätellyt asiaa. Sellaista ei myöskään ollut ollut koskaan lapsena, nuorena tai aikuisena aiemmin. Olen korkeakoulutettu, perusmukava ihmisenä. Häpesin hirvittävästi. Tätä tapahtui muutamia kertoja. Sitten päätin, että jos en saa toimintaani muutettua, lähden. Sovimme mieheni kanssa, että minulle suodaan mahdollisuus päästä jäähtymään (aiemmin hän seurasi perässä ). Tästä on kulunut nyt kuusi vuotta eikä kertaakaan ole ollut rajua riitaa. Riidat katkeavat alkuunsa, kun saan hetken rauhoittua. Ymmärsin myös, että raivoni liittyi pelkoon uudesta erosta -aina hätääntyessäni ryhdyin "taisteluun" ja pelkäsin eroa. Myöhemmin olemme käyneet parikäynneillä ihan suhdettamme kehittääksemme. En pelkää enää ja olemme hyvinvoiva perhe. Pointtini on, että väkivalta on väärin ja pahaa aina -kohdistuu se kehen tai mihin tahansa. Siitä täytyy voida puhua myös naisten tekemänä. Jos aihetta vähätellään tai se on tabu, on vaikeampi hakea apua. Ei tilanne ole hyvä tekijällekään. Jos tilanne ei olisi siitä hetkestä muuttunut, olisin lähtenyt itseni ja lasten vuoksi. Väkivalta oli ja on vastoin kaikkia arvojani. Lyhyt, alle puolen vuoden episodi vajaat 40v elämässäni, mutta edelleen arka asia. Osoitti kuitenkin minulle sen, että minustakin löytyy sellaista hätää ja vihaa, jota en koskaan ennen enkä jälkeen ollut kokenut.
