Neljä vuotta yhdessä eikä suhde etene

[Emmili]

Tuntuu, että ei tiedä mitä nyt tehdä. Olen seurustellut kohta neljä vuotta mukavan miehen kanssa. Kaikki menee muuten mukavasti, mutta suhde ei etene mihinkään suuntaan. Ikää alkaa olla kuitenkin jo lähemmäs 30 v. Ei asuta yhdessä, koska mies ei ole vielä valmis. Sanoo, että haluaa päättää ensin opiskelunsa ja katsoa sitten yhdessä omistusasuntoa. Ensinnäkin, en ymmärrä miksi pitäisi heti ostaa yhteinen asunto. Mielestäni on paljon järkevämpää harjoitella yhdessä asumista aluksi vuokralla. Toiseksi, en voi käsittää, että miksi hän ei voisi opiskeluaikana harjoitella yhdessä asumista. Kumpikaan meistä ei ole asunut aikaisemmin parisuhteessa. Olen vaan ollut niin kovin kyllästynyt jo vuoden ajan, kun tiedän, että homma säilyy samanlaisena vielä ainakin reilun vuoden verran ehkä kaksikin, ennenkun poikaystävä saa opintonsa valmiiksi. En tiedä, että pitäisikö tästä lähteä vai yrittää vaan jaksaa odottaa. Olen vaan niin kovin väsynyt tähän kyläilemiseen ja jatkuvaan odottamiseen. Tuntuisi toisaalta ikävältä tehdä päätös lähteä, koska miehessä sinänsä ei ole mitään vikaa ja hänestä kovasti tykkään. Mies haluaa jatkaa suhdetta, mutta sanoo vaan, että ei ole vielä valmis yhteen muuttamiseen. Jotenkin epäilyttää, että tuleeko sitä päivää ikinä, että haluaa muuttaa. Mitä olette tästä mieltä tai onko ketään, joka olisi ollut samanlaisessa tilanteessa?

 

["yli 10 vuotta yhdessä"]

Anna ystäväsi opiskella opintonsa valmiiksi. Saattaa olla, että hänen vanhempansa ovat rahoittaneet ja rahoittavat edelleen ystäväsi opinnot, joten mikäli asuisitte yhdessä, voisi syntyä kismaa kuluistanne. Ja koska kumpikaan ette ole aikaisemmin asuneet parisuhteessa, opinnot saattaisivat häiriintyä. Rutiineihin tulisi uusi, raju muutos ja valmistuminen pitkittyisi edelleen.
- Siispä, odota vielä pikkuisen, kyllä se yhteinen koti vielä valmistuu.

 

[RJV]

Tietysti ne miesten putkiaivot vaikuttaa asiaan. Koska mies pystyy keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, ja tällä hetkellä on päälimmäisenä opiskelu. Nyt teidän kärsivällisyyttä vaan koetellaan.

 

[nexos]

Minä olisin kyllä AP:n tilanteessa huolissani. Jos mies ei nytkään ymmärrä tyttöystävänsä näkökantaa ja haluaa jääräpäisesti pysyä omassa näkökannassaan, niin miten jatkossakaan ongelmia voidaan ratkaista. Olen itse ollut siinä tilanteessa nuorena naisena, että jos olimme samaa mieltä asioista, kaikki oli upeasti, mutta jos olimme erimieltä, miehen sana ratkaisi. Kilttinä tyttönä annoin periksi, mutta voitte vain arvata, että ajan kuluessa ja saman jääräpäisyyden jyrätessä minäkin nielin kiltteyteni ja päätin, että minunkin vuoro on nyt haluta, että asioita tehdään minun haluamalla tavalla. En tiedä, tuliko voitto vai häviö, mutta ero tuli.

Ehkä miehellä on jokin tarve, miksi hän haluaa olla yksin. Ehkä hän rakastaa opiskelijaelämää, haluaa kokea olonsa vapaaksi sinkuksi, ehkä hänelle on kuitenkin vielä omat kaverit tärkeämpiä kuin tyttöystävä. Ehkä hän ei vielä ole varma tunteistaan, että onko tässä se nainen, johon hän haluaa sitoutua lopuksi elämäkseen. Ehkä hän pelkää sitä, että sinä haluat perhettä ja hän taas enemmän vain parisuhdetta ja uraa. Toivottavasti mies ei ole yhdessä vain siksi, että hän hyötyy tilanteesta tai pystyy pettämään tms. siksi, ettette asu yhdessä tai että hänellä on joku muu salaisuus, josta hän ei halua kertoa (esim. pelikoneriippuvuus, nettipornoaddiktio).

Kun miehesi valmistuu, hän saattaa haluta keskittyä uraan ja sysätä taas vähäksi aikaa syrjään yhteenmuuttamisen. Voisiko siinä olla ratkaisu, että yrittäisit syyllistämisen sijasta kertoa, miltä SINUSTA tuntuu? Jos mies tajuaisi sen, että et halua tuhlata kahta vuotta vain huomataksesi, että teitä ei olekaan tarkoitettu yhteen, niin mies ehkä tajuaisi sinun näkökantasi. Moni mies on hauskaa seuraa seurustelukumppanina, mutta avopuolisona vasta selviää se, millainen hän on pintaa syvemmältä.

Mieti itse, oletko valmis siihen, että esimerkiksi asuisitte yhdessä kesäloman, kun hänellä on opiskeluvapaata. Ainakin se voisi olla kompromissina sille, että saisit kokeilla yhdessäasumista ja mieskään tuskin voi siitä kieltäytyä. Sitten syksyllä kumpikin näkisi, että olisiko luontevaa jatkaa yhdessä myös siitä eteenpäin. En näe mitään syytä, miksi mies ei voisi sallia sellaista vaihtoehtoa, että asuisitte koeluonteisesti yhdessä.

 

[Mielipide..]

Minä olisin myös huolissani. Jos sinä olisit ok ja onnellinen sen asian kanssa, että kunhan seurustellaan vaan, niin ei ehkä olisi hätää.. Mutta selvästi haluat enemmän ja sen myös ansaitset. Minulle tulee ajatus, että mies ei ole kanssasi samalla vakavuudella, kuin sinä hänen kanssaan. Neljä vuotta on aika pitkä aika harkita, haluaako muuttaa yhteen vai ei; en usko, että hän muuttaa mieltään.

Itse olen seurustellut kohta vasta vuoden ja haluaisin jo muuttaa yhteen: Olemme kuitenkin aina yhdessä ja hänen kotonaan, joten tuntuu rasittavalta maksaa vuokraa tyhjästä asunnostani. Olen myös sitä mieltä, että jos suhteessa on tavoitteena löytää kumppani, jonka kanssa yhteistä perhettäkin haluaisi perustaa, niin yhteen muuttaminen on parasta harjoittelua yhteiselolle ja myös hyvä testi suhteen vahvuudesta: Jos suhteemme ei kestä yhdessä asumista, se ei ehkä ole se suhde, johon haluan panostaa ja jossa haluaisin lapsia tehdä. Itse aion ehdottaa miehelle yhteen muuttoa kevään aikana, jos hän haluaa odottaa, sekin sopii, mutta jos tämän vuoden lopussa vielä odottelu jatkuu, hän saa jäädä odottelemaan yksikseen. Minä en halua elää miehen kanssa, jolle yhteinen koti kanssani on kauhistus.

 

[Bampi]

Mä taas olen se joka ei halua muuttaa yhteen. Mies on kaivannu mua luokseen asumaan jo parin kuukauden yhdessäolon jälkeen. Mä haluaisin asua omis kämpis siihen asti kunnes voidaan ostaan niin iso talo (4huonetta) että toisen kotona olemista ei edes huomaa jos niin haluaa

miks toiset haluaa välttämättä muuttaa yhteen? Eikö siinä suhde arkistu ennen aikojaan?

 

[ilimi]

Mä taas olen se joka ei halua muuttaa yhteen. Mies on kaivannu mua luokseen asumaan jo parin kuukauden yhdessäolon jälkeen. Mä haluaisin asua omis kämpis siihen asti kunnes voidaan ostaan niin iso talo (4huonetta) että toisen kotona olemista ei edes huomaa jos niin haluaa

miks toiset haluaa välttämättä muuttaa yhteen? Eikö siinä suhde arkistu ennen aikojaan?

Ja mialuusti kahes kerrookses, meinaan ne huanehet.
Eläkä nyt mee nelijään tyytymähä jos pääset vaikuttamaha..

 

[ap:lle]

Oletko ollenkaan miettinyt tuossa miehenhimossasi omia opintojasi?
ei miehenkanssa asuminen ole nuorelle naiselle aina mitään juhlaa.
Mietipä miksi mies ajattelee opintojaan, ja sinä ajattelet vain miestä ja sitä mitä sinä häneltä saat.

entäs sinun omat opintosi?? Luuletko että ne jotenkin helpottuvat miehen kanssa asumalla? Ei mies ole kovin sisäsiisti olento, ja teillä voi olla aivan eri rytmikin.
taitaa olla taas vain kyse siitä, että tyttö joutuu menemään aina miehen luokse hammasharjan kanssa, koska poika ei ikinä tule tytön luokse.

Tyypillinen epätasapaino, joka täytyy joko kestää tai sitten puhua siitä asiasta, jopa lakata seurustelu jos liian vaikeaksi menee. Mutta en näe että yhteenmuutto ratkaisisi mitään, se vain hämärtää huomaamasta epätasapainoa, koska mies on aina oletuksena sun luonasi asuessaan yhteisessä asunnossa, niin vältyt oottamasta sitä milloin hän tulee vuorollaan sun luoksesi.

 

[Emmili]

Itse olen siis valmistunut jo muutama vuosi sitten ja pysyvä työ. Kaikki on omalla kohdalla jotenkin niin valmista ja säännöllistä ja tasaista, että tähän tilanteeseen sopisi hyvin yhteen muuttaminen. Pystyisin jopa vähän taloudellisesti auttamaan poikaystävääni valmistumisen kanssa.

Niinkun tuolla aikaisemmin sanottiin, niin tosiaan tuntuu siltä, että jos tässä jää nyt vuosiksi odottelemaan ja tajuaa vasta sitten sen, että ei tästä mitään tulekaan, niin tuntuu, että olisi siinäkin ajassa saanut jo vaikka mitä uusia kuvioita kehiteltyä. Jotenkin kun ikää jo kuitenkin on jonkun verran, niin haluaisi kuitenkin pelata varman päälle. Nyt kun toinen opiskelee, niin olisi mahdollisuus erilaisiin halpoihin asumisratkaisuihinkin, kun yhdessä asumista voisi kokeilla opiskelijasäätiöiden asunnoissa. Tuntuu, että menee omasta elämästä aikaa hukkaan. Kamalaa sanoa näin, koska miehessä ei oikeasti ole mitään vikaa ja kamalasti hänestä tykkään. Jotenkin vaan pelottaa, että kohta huomaa olevansa reippaasti yli 30 v. ja edelleen samassa tilanteessa. Tuo oli hyvä pointti, että mitenkäs kun valmistuu. Onko sitten taas ajatuksissa se, että pystyy paremmin luomaan uraa, koska pelkää, että perheen perustamistarpeet hyökkää niskaan ja yhteen asuminen ei silloinkaan tunnu vielä oikealta. Huoh, kyllä tässä saa päänsä sekasin näitä asioita pohtiessa. Kamalalta tuntuu tilanne, koska eihän tässä sit taas uskalla seurustelussa olla täydellä tunteella mukana. Pelkää sitä, että kun ja jos tästä päättää lähteä niin tulee sitten kamalan vaikeeta. Toisaalta voin kuvitella, että voisin olla tämän miehen kanssa maailman onnellisin ihminen, kun vaan asiat menisi eteenpäin. Vaikea vaan tehdä ratkaisua.

 

[Paha Veli]

Miksi ihmeessä suhteen pitäisi edetä siitä, kun se on parhaimmillaan? Siis siinä ihanassa seurusteluvaiheessa. Silloinhan suhde on parhaimmillaan ja romanttisimmillaan. Suhteen vakavoituessa ja yhteenmuuton jälkeen se arkipäiväistyy ja muuttuu samaksi 'kaurapuuroksi', mistä edellisestä suhteesta on lähdetty pois.

 

[Tekosyy]

Ihan asiallista alkaa miettia suhdetta neljan vuoden jalkeen jos mitaan edistysta ei ole tapahtunut. Yleensa se on vain niin etta kun mies on oikeasti rakastunut ja varma tunteistaan niin ei han vuosikausia jahkaile liiton virallistamista, oli se sitten yhteenmuutto avopariksi tai avioliitto. Miehesi luultavasti pitaa sinua ihan Ok naisena mutta en usko etta hanella on mitaan huikean palavia tunteita sinua kohtaan. Jos olisi, mies olisi jo itse ehdotellut etta eikos edeta seuraavalle etapille. Olisi tullut jo puhetta perheen ja kodin perustamisesta. Nyt mies luultavasti vain seurustelee kanssasi koska parempaakaan ei ole viela loytynyt ja ehka se opintoihin keskittyminen ei anna aikaa enemmalle naisten jahtaamiselle. Sinahan olet se vanha varma nakki.

Julmaa tekstia mutta kun sen on itse jo kokenut, niin merkit on aika selvat.

 

["kax hurjaa"]

Miksi ihmeessä suhteen pitäisi edetä siitä, kun se on parhaimmillaan? Siis siinä ihanassa seurusteluvaiheessa. Silloinhan suhde on parhaimmillaan ja romanttisimmillaan. Suhteen vakavoituessa ja yhteenmuuton jälkeen se arkipäiväistyy ja muuttuu samaksi 'kaurapuuroksi', mistä edellisestä suhteesta on lähdetty pois.

Hitsi. Kuule, olen aivan samaa mieltä. Suhde lättistyy aivan varmasti. Aiai sentään. Ihanat muistot tulee mieleen, rajut mukaansa tempaavat, kylläiset, arvoitukselliset, joskus hurjat, iloiset, pois tieltä me tulemme, onnelliset me, korvasta kiini ja suukko... tuntuuko tutulta?

 

[laatuaikaa]

Miksi ihmeessä suhteen pitäisi edetä siitä, kun se on parhaimmillaan? Siis siinä ihanassa seurusteluvaiheessa. Silloinhan suhde on parhaimmillaan ja romanttisimmillaan. Suhteen vakavoituessa ja yhteenmuuton jälkeen se arkipäiväistyy ja muuttuu samaksi 'kaurapuuroksi', mistä edellisestä suhteesta on lähdetty pois.

Täsmälleen samaa mieltä. Suhdehan on pelkkiä juhlahetkiä silloin, kun ei vielä asuta yhdessä. On mahtavaa sopia tapaamisia ja välillä kaivata toista. Saman katon alla kaikki jännite ja salaperäisyys katoaa ja suhde arkistuu. Itse en enää aio muuttaa yhteen kenenkään kanssa, vaan pidän suhteen tuoreena ikiajat.

 

[*siri*]

Jotkut toivovat suhteelta jatkuvaa ilotulitusta, toiset taas nauttivat hyvästä arjesta. Teillä ei taida olla kovinkaan yhteneväiset toiveet tulevaisuudesta ja parisuhteesta.

Opiskelu ja uranteko sujuvat oikein mainiosti myös perheelliseltä, tuo on erittäin huono tekosyy. Suurimmalla osalla huiken uran tehneillä on perhe. Se on voimavara eikä taakka, vastapaino työelämälle.

Sinuna, ap, katsoisin nyt totuutta silmiin. Vaikka mies on kuinka ihana, hän ei taida olla sinun hakemeasi mies. Katkeroituneena havaitset vielä viidenkin vuoden päästä roikkuvasi hänessä ja odottavasi. Mitä? Tulevaa elämää, jota ei ikinä tule.

Tähän ikään on jo ehtinyt nähdä useammankin surkean kohtalon. On odotettu ja odotettu ja sitten se odottamista vaatinut osapuoli onkin yhtäkkiä tavannut elämänsä rakkauden, heittänyt vanhan sivuun ja sitoutunut heti. Ja odottaja on ihan tyhjän päällä, vuosia hukkaan heittäneenä.

 

[mikä teidän mielestänne]

on suhteen pakolliset kehitysvaiheet.
Onko asioita joiden on "pakko" tapahtua, ja kuinka tarkasti olette ne määräneet etukäteen? Onko yhteenmuuttaminen tai yhdessä asuminen niin perin kummallista ja jännittävää, että se on se suhteen kynnys ja kompastus.
Esim. onko ensin pusu, sitten iso pusu, sitten seksiä, sitten hammasharja, jonka jälkeen pitää automaattisesti seurata asiat kuten naistenlehdissä on kerrottu.
tietyssä järjestyksessä. Äkkiä ennekuin tulee 30 lasiin. "Apua, olen tuhlannut elämäni väärään mieheen", No voi herttileijaa. Ei ihmiseen voi tuhlata mitään. Jokaiselta ihmissuhteelta saa jotain, ja oppii jotain jota ilman ei olisi se kuka on nyt. Ihmiset eroavat neljä ja viisikymppisinäkin. Ei se kolmenkymmentä ole mikään ihme maaginen ikä johon mennessä pitää päättää kenen kanssa on, ja mihin asuntoon ja kaupunkiin haluaa asettua kuolemaan.
Ei ihme olekaan jos ihmiselle tulee paniikki, jos on paljon "pitäisejä" elämässä,
Pitää pitää pitää, pakko pakko. Olkoonkin, että jos on "panostanut" suhteeseen, ja toinen vaikkapa 15 vuoden jatkuvasta ja ankarasta panostuksen määrästä huolimatta ottaa ja lähtee rakastajattaren matkaan, niin mitä sitten? Se on elämää.

Huvitti edellisen kirjoittajan kommentti:
"Katkeroituneena havaitset vielä viidenkin vuoden päästä roikkuvasi hänessä ja odottavasi. Mitä? Tulevaa elämää, jota ei ikinä tule. "

Eli tulevaa elämää, jota ei ikinä tule?
Toivottavasti ap ei nyt kuitenkaan aivan jätä elämäänsä elämättä miehen takia. jos mies on niin tylsä tyyppi muutenkin, että oikein elämä jää elämättä niin huh huh.

 

[blaablaa]

Miksi ihmeessä suhteen pitäisi edetä siitä, kun se on parhaimmillaan? Siis siinä ihanassa seurusteluvaiheessa. Silloinhan suhde on parhaimmillaan ja romanttisimmillaan. Suhteen vakavoituessa ja yhteenmuuton jälkeen se arkipäiväistyy ja muuttuu samaksi 'kaurapuuroksi', mistä edellisestä suhteesta on lähdetty pois.

Täsmälleen toista mieltä. Toki seurusteluvaihe on hienoa; toisessa on vain hyviä puolia ja kaipuu kutittaa kivasti. Mutta pidemmän päälle ( ja mun mielestä neljä vuotta on jo pitkä aika) haihtuu nuokin ihanuudet. Silloin on hyvä kokeilla toimiiko arki. Jos kumppani on oikea, arkikin on yhtä juhlaa. Tämän sanon tietenkin vain kymmenen vuoden kokemuksella Tietenkin molempien tulee sitoutua siihen arkeen; jos toinen haluaa vain elää siinä ensi-ihastuksen pilvessä, niin ei toimi - kenenkään kanssa.

 

[*siri*]

Tarkotin, että ap odottaa tulevaa YHTEISTÄ elämää, jota ei näemmä koskaan tule.
Ei parisuhteeseen mitään kaavaa ole, mutta JOS haluaa miehen, perheen yms. on turhaa odotella niitä mieheltä, joka ei sellaisia halua. Silloin aika menee hukkaan, koska senkin ajan voisi panostaa johonkin oikeampaan suhteeseen.

Toki ihmistä kasvattavat kaikki, myös vastoinkäymiset, mutta ei niitä tarvitse ehdin tahdoin tielleen kasata. Niitä tulee ihan itsekseenkin.

Ap kirjoittaa: "Olen vaan niin kovin väsynyt tähän kyläilemiseen ja jatkuvaan odottamiseen" En tiedä totuutta, mutta vaikuttaa, että hän siellä vain odottaa ja antaa elämän lipua ohitse?

 

[Eri mieltä]

Miksi ihmeessä suhteen pitäisi edetä siitä, kun se on parhaimmillaan? Siis siinä ihanassa seurusteluvaiheessa. Silloinhan suhde on parhaimmillaan ja romanttisimmillaan. Suhteen vakavoituessa ja yhteenmuuton jälkeen se arkipäiväistyy ja muuttuu samaksi 'kaurapuuroksi', mistä edellisestä suhteesta on lähdetty pois.

Täsmälleen toista mieltä. Toki seurusteluvaihe on hienoa; toisessa on vain hyviä puolia ja kaipuu kutittaa kivasti. Mutta pidemmän päälle ( ja mun mielestä neljä vuotta on jo pitkä aika) haihtuu nuokin ihanuudet. Silloin on hyvä kokeilla toimiiko arki. Jos kumppani on oikea, arkikin on yhtä juhlaa. Tämän sanon tietenkin vain kymmenen vuoden kokemuksella Tietenkin molempien tulee sitoutua siihen arkeen; jos toinen haluaa vain elää siinä ensi-ihastuksen pilvessä, niin ei toimi - kenenkään kanssa.

Toisaalta juu, suhde pysyy tuoreempana, mutta on muitakin pointteja... Minä esimerkiksi olen kolmekymppinen nainen ja haluan saada lapsia ja perustaa perheen. Ja minulle perheen perustaminen merkitsee sitä, että ja isi ja äiti asuvat samassa kodissa lastensa kanssa. Ja siinä seurustelun ja lasten hankkimisen välissä on ihan järkevää kokeilla, että kestääkö suhde avoliiton. Itse olen sitä mieltä, että jos minä en kestä miestä samassa kodissa kanssani, tai jos mies ei kestä minua samassa kodissa hänen kanssaan, sitten olemme väärässä suhteessa ja voidaan samantien erota. Ei ole mitään järkeä seurustella niin, että kuitenkin oikeasti käytännössä asutaan yhdessä, kun kaikki illat ja yöt hengaillaan saman katon alla ja sitten se toinen asunto on vaan tyhjillään ja vie hirveästi rahaa ihan vaan siitä syystä, että jos joku vaikka joskus vielä sattuisi kaipaamaan sitä asuntoa.... Jos yhteisasuminen ei toimi, sen voi aina perua ja muuttaa erilleen.

 

[Kysymys Ap:lle]

Sanoit tuolla aiemmin parissakin kohdassa, että sinä "pidät" miehestäsi niin kovasti. Rakastatko sinä häntä vai tykkäätkö vaan? Sitäkin kannattaa miettiä... Entä onko hän sanonut rakastavansa sinua? Koska jos suhde on vain tykkäämistä, ei siitä väkisin kannata yhteistä elämää luoda...

Olen itse vähän tuoreemmassa suhteessa ja toivoisin myös jo yhteistä kotia, mutta saattaapa minunkin mieheni siitä kieltäytyä. Minulle se on tärkeää, koska haluan perheen hänen kanssaan ja turhaahan semmoisesta on haaveilla, jos mies ei halua muuttaa yhteen kanssani.

 

[n joo]

Tarkotin, että ap odottaa tulevaa YHTEISTÄ elämää, jota ei näemmä koskaan tule.
Ei parisuhteeseen mitään kaavaa ole, mutta JOS haluaa miehen, perheen yms. on turhaa odotella niitä mieheltä, joka ei sellaisia halua. Silloin aika menee hukkaan, koska senkin ajan voisi panostaa johonkin oikeampaan suhteeseen.

Toki ihmistä kasvattavat kaikki, myös vastoinkäymiset, mutta ei niitä tarvitse ehdin tahdoin tielleen kasata. Niitä tulee ihan itsekseenkin.

Ap kirjoittaa: "Olen vaan niin kovin väsynyt tähän kyläilemiseen ja jatkuvaan odottamiseen" En tiedä totuutta, mutta vaikuttaa, että hän siellä vain odottaa ja antaa elämän lipua ohitse?

Onhan se noinkin, jos on suunnitelma niin ei ehkä kannata olla sellaisen kanssa jolla on eri suunnitelma. Ja jos toinen puolihuolimattomasti lupaa, että sitten joskus, mutta ei varsinaisesti ole sydämellään kiinnostunut suunnnitelmasta, niin todennäköisesti kääntää kelkkansa.

voi johtua moinen kusipäisyys siitäkin, että miesparka ei oikein tajua ottaa tosissaan suunnitelmaa, vaan ajattelee että hyvinhän tuossa nainen silti nykii vierellä.

Jos jotain haluaa, täytyy huolehtia että on tehnyt sen tarpeeksi selväksi toiselle. Mies ehkä tajuaa päästää ap:n vapaaksi jos näkee itsekin ettei hänestä ole suunnitelman toteuttajaksi.

 

[skeptikko]

Kummallista, vaikka mies olisi aivan ihannetapaus, mutta sitoutumishaluton, hänet pitää lempata kun hän 'ei pysty etenemään suhteessa'. Tilalle kelpaa joku sekundahemmo siittämään ja saamaan lapsia, joka sitoutuu omakotilainoihin, sisustamiseen, esi- ja kotileikkeihin kybällä. Kunhan sitoutuu ja haluaa edetä suhteessa.

Entäs sitten kun kaikki on saatu 40-50-vuotiaana? Kiinnostaako kotisohvalle torkkupeiton alle kainalokkain käpertyminen katsomaan televisiosta amerikkalaista romanttista komediaa (Meg Ryan & kumpp) sitoutumishalukkaan sekundahemmon kanssa? Eipä taida...

 

[Jaa joo niin kai]

Kummallista, vaikka mies olisi aivan ihannetapaus, mutta sitoutumishaluton, hänet pitää lempata kun hän 'ei pysty etenemään suhteessa'. Tilalle kelpaa joku sekundahemmo siittämään ja saamaan lapsia, joka sitoutuu omakotilainoihin, sisustamiseen, esi- ja kotileikkeihin kybällä. Kunhan sitoutuu ja haluaa edetä suhteessa.

Entäs sitten kun kaikki on saatu 40-50-vuotiaana? Kiinnostaako kotisohvalle torkkupeiton alle kainalokkain käpertyminen katsomaan televisiosta amerikkalaista romanttista komediaa (Meg Ryan & kumpp) sitoutumishalukkaan sekundahemmon kanssa? Eipä taida...

Sori, mutta pitkassa suhteessa puolihuolimattomasti roikkuva sitoutumishaluton mies ei todellakaan ole ihannetapaus naiselle joka on jo katsonut ne kepeat deittailukuviot loppuun ja on valmis perustamaan perheen. Mita iloa pariskunnalla toisistaan sitten on, jos kerran molemmat haluavat ihan eri asioita elamassaan? Se etta luopuu hyvasta miehesta koska juttu ei etene ei todellakaan tarkoita sita etta "rangaistuksena" on sitten saada ristikseen joku tylsa kaljaa kittaava luuseri. Ei niita hyvia miehia nyt niin harvassa sentaan ole. Ennustajaeukkojen huuhaata tuo pelottelu.

AP:n poikaystava on epareilu kun roikottaa hanta epamaaraisten lupausten voimalla suhteessa joka ei luultavasti koskaan johda mihinkaan sen kummempaan. Olisi reilumpaa sanoa etta valitettavasti sina et ole se nainen jonka kanssa haluan perustaa kodin, ja paastaa toinen vapaaksi etsimaan sopivampaa kumppania. Koska poikaystavalla ei ole munaa myontaa tuota itse, on AP:n pakko vetaa omat johtopaatokset tilanteesta ilman miehen apua.

 

[Jaa joo niin kai]

Vertailun vuoksi voin muuten sanoa etta esim siina neljassa vuodessa jonka ajan te olette seurustelleet, mina tapasin mieheni, han kosi minua, muutimme yhteen, menimme naimisiin ja ostimme talon. Joten kylla seka naiset etta miehet pistaa hosseliksi kun suuri rakkaus osuu paikalle.

 

[viilipytty]

ollaan poikaystävän kanssa seurusteltu puolitoista vuotta, hän asuu vielä kotonaan (muutti sinne takaisin epäonnistuneen avoliiton jälkeen takaisin ennen ensitapaamistamme) ja minä yksiössä samassa kaupungissa. Viikot asutaan minun kämpässä ja viikonloput/lomat heillä kun siellä ei silloin ole muita kotona. Periaatteessa tämähän on mainio ratkaisu (olen vielä opiskelija, poikaystäväni valmistuu juuri ja on töissä) mutta alkaa kyllä pikkuhiljaa nyppiä se, että lähes kaikki vapaa-aikani kuluu siten että en ole omassa kodissani enkä näin ollen voi oikein mitään omia juttujani tehdä. Viikonloput kuluvatkin lähinnä kotitöitä tehdessä (siivousta, pyykinpesua, tiskausta, ruuanlaittoa) ja telkkaria katsellessa. Asun opiskelun takia täällä kaukana omasta perheestäni eikä minulla ole juuri omia kavereita joten aika yksinäistä on välillä kun poikaystävä kuitenkin touhuaa viikonloputkin omia asioitaan, kotonaan kun on.
Olemme puhuneet oman asunnon ostamisesta ja että tämä järjestely on sen takia että säästetään rahaa mutta totta puhuen alkaa kyllä hiukan jo ahdistaa. En haluaisi kuitenkaan alkaa painostaa koska ymmärrän järkisyyt tilanteen taustalla ja toisaalta niitä itse myös kannatan. Mutta miten pitkälle kannattaa ajatella rahansäästöä ja järkeviä syitä onnellisuuden kustannuksella? Poikaystävääni rakastan kovasti ja sinänsä olen onnellinen jos hän vain on lähelläni, puitteista riippumatta. Mutta suhteen tässä vaiheessa alan kyllä kaivata muutakin omaa kuin opiskelun.

 

[eteenpäin kuin mummo hangessa]

Olen ollut Viilipytyn kanssa samankaltaisessa tilanteessa sillä erotuksella, että viikot asuimme minun vanhempieni luona ja viikonloput poikaystäväni vanhempien luona. Toki kummassakin asunnossa oli ns. oma huone, mutta silti kaikessa tekemisessä piti ottaa toinen huomioon. Minä kuitenkin asennoiduin hommaan sillä tavoin, että en halunnut ottaa opintolainaa, koska alallani työllistymisen kanssa oli vähän niin ja näin. Päätin, että heti kun valmistun, niin muutan pois, joten oli helpompaa sietää tilannetta, kun sentään tiesi, että kotona asuminen oli vain väliaikainen järjestely eikä se tosirakkaus siitä mihinkään häviä, jos niin on ollakseen.

Niinpä sinnittelimme tällä järjestelyllä parisen vuotta. Onneksi sain heti töitä, joten muuttaminen pois vanhempien luota järjestyi. Olen edelleenkin sitä mieltä, että järjestelymme oli meille paras mahdollinen, koska vuokralla asuessa en olisi mitenkään jaksanut opiskella täyspäiväisesti, tehdä töitä rahan vuoksi ja sitten vielä yrittää selviytyä parisuhteesta.

Jos opintojasi on jäljellä vielä esim. 2 vuotta, niin uskon, että pärjäätte, jos päätätte pärjätä. Jos taas opiskelet jotakin yliopistotutkintoa vielä yli 3 v, niin ehkä silloin omilleen muuttaminen olisi järkevämpää, koska valmistumiseen on vielä niin pitkä aika. Olipa asumismuoto mikä hyvänsä, niin kannattaa silti siitä jutella miehen kanssa. Vaikkei päätöstä vielä asumisen suhteen tekisikään suuntaan tai toiseen, niin hätiköidä ei kannata.

Jos olette seurustelleet vasta puolitoista vuotta, niin kannattaa keskustella siitäkin avoimesti, että kuinka kovasti kumpikin haluaa suhteeseen sitoutua. Jos on päivänselvää kummallekin, että yhdessä halutaan jatkaa, niin mikä ettei asuntoakin voi alkaa ostamaan. Jos kuitenkin nytkään rahaa ei ole liiemmälti ja miestä kiinnostaa oma kaveripiiri kovasti, niin heti suoraan oman asunnon ostaminen voi olla huono ratkaisu. Mielestäni vuokralla asuminen 1-2 vuotta on järkevämpää kuin yhteenmuutto. Oman asunnon ostaminen on järkevää vain siinä tapauksessa, että jompi kumpi voi lunastaa toisen osuuden itselleen, jos ero tulee. Muutoinkin oman asunnon ostaminen voi olla riskialtista, jollei ole ihan varma, että haluaa jäädä ko. paikkakunnalle. Nuorena, vielä opiskelijana, ei ehkä kuitenkaan voi olla varma, mistä sitä työtä löytyy jatkossa. Toki oman asunnon ostaminen ei ole niin riskialtista isoista kaupungeista, mutta koska taloudellista epävarmuutta on hieman ilmassa, niin aikuisikää ei kuitenkaan kannata aloittaa hirmuisella lainataakalla ja suurella riskinotolla kun työpaikasta ei ole vielä mitään takeita.