Siis tämä on aivan järkkyä, et pitää taas päättää. Muistatte varmaan, kun just kyselin, et hakisitteko muut. Hain vaikken tiennyt, että jaksaisinko ajaa noin pitkään. Eli matka menee toisen kaupungin valojen läpi eli siinä menee aikaa..Ajattelin, et en saa sitä kuitenkaan. No..nyt ne tykkäis musta paljon, mutta käskivät muutaman päivän miettiä, et jaksanko jatkossa ajaa noin pitkää matkaa, kun he haluais vaki-ihmisen, et vähän epäilivät. Mä en osannut suoraan sanoo, et kuinka on ja lupasin miettiä. Olen siis irtisanonut itseni pari kuukautta sitten toisesta paikasta homeen takia.
Tää työpaikka olis tosi haasteellinen. Tarvittas kielitaitoa jne. ja toinen lähteeki siitä paikasta sen takia, ettei jaksa sitä painetta. No..palkkaa ei suoraan sanottu, mut otettiin toive vastaan. Nyt laskin, et sillä palkalla ja tollanen matka niin ei ole taloudellista hyötyä juurikaan. Olisin kotona vasta illemmalla. Nyt saan ansiosidonnaista saman verran käteen, kun palkasta jäis.. Mies joutus hoitaan sitte kaiken ja meillä rakentaminen puolessa välissä.
Juuri meidän mutsi sano, että miten ihana meille oli tulla, kun olin tosta homepaikasta ihan stressissä viime kevät-kesän ni kuulemma meillä ihan eri tunnelma, mä olen ollut rento ja lapset on ihan kuulemma erilaisia ja hyväntuulisia ja hän sanoi heti, ettei kande mennä. Lapset toivoo, et mä en sitä paikkaa ottas, kun kuulivat vierestä. Tyttö on ekaluokalla ja sano, että "ilmota sinne, että matka on liian pitkä" Mies sanoo, et tee, kuten tuntuu.
Nyt mä olen ihan sekasi, et mitä teen. Toisaalta haasteellinen työ, jossa vois kehittyä ja kasvaa. Toisaalta heti kysyttiin, ( tai ei miehet, mut yks nainen) et alanko tekeen lisää lapsia? eihän se olis saanu kysyä, mut en mä jaksanu piitata siitä. Mutku sekin on käyny mielessä, et jos me halutaan kolmas, se pitäis nyt tehdä, koska iltatähtee en halua. Ja kun ei voi kaikkee saada. Harmittaa, kun olis puoli tuntia lyhempi matka. Mut onko tämä sitte se mun elämäni tilaisuus, vai pilaanko perheeni ja oman elämän kamalalla stressityöllä, kun olen sellanen, et stressaan ihan kaikesta jo muutenki.voi kun tietäs, mitä tekis.
Tää työpaikka olis tosi haasteellinen. Tarvittas kielitaitoa jne. ja toinen lähteeki siitä paikasta sen takia, ettei jaksa sitä painetta. No..palkkaa ei suoraan sanottu, mut otettiin toive vastaan. Nyt laskin, et sillä palkalla ja tollanen matka niin ei ole taloudellista hyötyä juurikaan. Olisin kotona vasta illemmalla. Nyt saan ansiosidonnaista saman verran käteen, kun palkasta jäis.. Mies joutus hoitaan sitte kaiken ja meillä rakentaminen puolessa välissä.
Juuri meidän mutsi sano, että miten ihana meille oli tulla, kun olin tosta homepaikasta ihan stressissä viime kevät-kesän ni kuulemma meillä ihan eri tunnelma, mä olen ollut rento ja lapset on ihan kuulemma erilaisia ja hyväntuulisia ja hän sanoi heti, ettei kande mennä. Lapset toivoo, et mä en sitä paikkaa ottas, kun kuulivat vierestä. Tyttö on ekaluokalla ja sano, että "ilmota sinne, että matka on liian pitkä" Mies sanoo, et tee, kuten tuntuu.
Nyt mä olen ihan sekasi, et mitä teen. Toisaalta haasteellinen työ, jossa vois kehittyä ja kasvaa. Toisaalta heti kysyttiin, ( tai ei miehet, mut yks nainen) et alanko tekeen lisää lapsia? eihän se olis saanu kysyä, mut en mä jaksanu piitata siitä. Mutku sekin on käyny mielessä, et jos me halutaan kolmas, se pitäis nyt tehdä, koska iltatähtee en halua. Ja kun ei voi kaikkee saada. Harmittaa, kun olis puoli tuntia lyhempi matka. Mut onko tämä sitte se mun elämäni tilaisuus, vai pilaanko perheeni ja oman elämän kamalalla stressityöllä, kun olen sellanen, et stressaan ihan kaikesta jo muutenki.voi kun tietäs, mitä tekis.