P
paha akka
Vieras
Kuulin juuri läheisiltä perheenjäseniltäni äidiltä ja siskolta siis olevani kauhea ämmä. Minut vaan yllätettiin niin äkkiä ja en ollenkaan osannut varautua ja miettiä mitä suusta ulos kumpusi. Kaduttaa ja harmittaa hulluna. Tosin vahinko tapahtui jo..
En siis kyennyt varauksettomiin onnentoivotuksiin vaan sanoin pahasti. Oli vaan mulle niin arka paikka ja yllätys tosiaan.
Menetin puolitoista vuotta sitten lapseni. Raskaus meni kesken, eikä ahkerasta yrityksestä huolimatta uutta ole kuulunut. Ja oma biologinen jälkeläinen on minulle todella todella todella epätodennäköinen. Tämän asian surin mieheni kanssa hiljaa omassa rauhassa. Edes lähimmät eivät edelleenkään asiasta tiedä. Suru oli jotenkin niin henkilökohtainen, raaka ja niin minun omani. En sitä halunnut jakaa, enkä edelleenkään koe tehneeni väärin.
Nyt siskoni sitten onnessaan ensimmäisillä viikoillaan ilmoitti olevansa raskaana. Kyseessä siis nuori, epävarmassa onoff-suhteessa elävä tyttö, jolla ei koulutusta eikä töitä. Sanoi jättäneensä pillerit, jotta ei tartteisi sinne koulunpekille edes olla menossa ja lisäsi perään että vauvat vaan niin ihania. Onhan ne sanoin minä. Sanoin myös että mielestäni olisi ehkä kuitenkin kannattanut ensin hankkia edes se vakaa parisuhde ennen niitä ihania vauvoja.
Siskoni oli siis soittanut äidille ja sanonut että olin ollut kauhean tyly ja hirveä enkä ollut onnellinen hänen puolestaan. Jollakin tavalla ehkä opin olemaan vielä joskus mutta nyt oma suru painaa taas kovaa päälle enkä oikein kykene edes hengittämään. Äitini haukkui minut tylyksi ja kylmäksi ihmiseksi ja sellaiseksi minä itseni tunnenkin.
Olen niin pirun kateellinen ja katkera. Suoritin yliopistotutkinnon ensimmäisenä suvussani, sain töitä, menestyin. Rakastan miestäni järjettömän paljon ja meillä on niin mahtava suhde, etten sitä voi edes sanoin kuvailla.
Tunnen olevani nyt se joka epäonnistui elämässään. Saanko tuntea näin? Eihän minun vielä tällä viikolla tarvitse olla hihkumassa vauvaonnea siskoni kanssa?
En siis kyennyt varauksettomiin onnentoivotuksiin vaan sanoin pahasti. Oli vaan mulle niin arka paikka ja yllätys tosiaan.
Menetin puolitoista vuotta sitten lapseni. Raskaus meni kesken, eikä ahkerasta yrityksestä huolimatta uutta ole kuulunut. Ja oma biologinen jälkeläinen on minulle todella todella todella epätodennäköinen. Tämän asian surin mieheni kanssa hiljaa omassa rauhassa. Edes lähimmät eivät edelleenkään asiasta tiedä. Suru oli jotenkin niin henkilökohtainen, raaka ja niin minun omani. En sitä halunnut jakaa, enkä edelleenkään koe tehneeni väärin.
Nyt siskoni sitten onnessaan ensimmäisillä viikoillaan ilmoitti olevansa raskaana. Kyseessä siis nuori, epävarmassa onoff-suhteessa elävä tyttö, jolla ei koulutusta eikä töitä. Sanoi jättäneensä pillerit, jotta ei tartteisi sinne koulunpekille edes olla menossa ja lisäsi perään että vauvat vaan niin ihania. Onhan ne sanoin minä. Sanoin myös että mielestäni olisi ehkä kuitenkin kannattanut ensin hankkia edes se vakaa parisuhde ennen niitä ihania vauvoja.
Siskoni oli siis soittanut äidille ja sanonut että olin ollut kauhean tyly ja hirveä enkä ollut onnellinen hänen puolestaan. Jollakin tavalla ehkä opin olemaan vielä joskus mutta nyt oma suru painaa taas kovaa päälle enkä oikein kykene edes hengittämään. Äitini haukkui minut tylyksi ja kylmäksi ihmiseksi ja sellaiseksi minä itseni tunnenkin.
Olen niin pirun kateellinen ja katkera. Suoritin yliopistotutkinnon ensimmäisenä suvussani, sain töitä, menestyin. Rakastan miestäni järjettömän paljon ja meillä on niin mahtava suhde, etten sitä voi edes sanoin kuvailla.
Tunnen olevani nyt se joka epäonnistui elämässään. Saanko tuntea näin? Eihän minun vielä tällä viikolla tarvitse olla hihkumassa vauvaonnea siskoni kanssa?
