Odottajan

[psyyke]

Kehdanneeko tänne edes kirjoitella, mutta tuntuu, että on pakko. Tuntuu välillä, että olen menossa ihan sekaisin. Odotan toista lastani, viikkoja on yli 38. Nämä viimeiset viikot ovat olleet aivan kamalia, enempi psyykkisesti kuin fyysisesti. Pelottaa, että jos olotila ei tasaannukaan synnytyksen jälkeen, niin avioero tulee.

Minulla on käsittääkseni hyvä mies huonoine ja hyvine puolineen. Olemme tavallisia suomalaisia ilman suuria ongelmia - siis väkivaltaa, liiallista alkoholinkäyttöä tms. - mutta itse olen aivan poissa tasapainosta.

Mieheni muistelee, että eka raskaudessa oli samanmoista, nyt tässä mukana on vielä kohta kolmevuotias uhmaikäinen, joka on ihana lapsi, mutta tietysti verottaa voimia myös.

Ongelma on siis se, että jostain käsittämättömästä syystä, tai joskus tietysti löytyy syykin - välillä ymmärrettävä välillä ei, tai sitten ihan pikkiriikkinen - olen alkanut vihata, inhota joskus jopa pelätä miestäni.

Viikonloput tuntuvat helvetiltä, kun mies on kotona, vaikka hän on rakastava isä ja suuri apu esikoisen kanssa. En vain koe häntä kohtaan nykyään kuin negatiivisia tunteita. Joka päivä mietin avioeroa. Hänen tietyt tapansa ärsyttävät suunnattomasti, tai jos tulee sanaharkkaa, menen aivan puihin tai tuntuu, etten voi olla edes samassa huoneessa.

En halua, että hän koskettaa minua tms., vaikka hellyyttä kaipaisinkin. Tuntuu, että tämä raskaus saa minut ihan rikki. Miksi en ole iloinen ja onnellinen.

Mieheni jaksaa vielä kanssani, mutta hän joutuu tosi koville. Mieheni on joskus sanonut, että olen empaattinen ja että minulla on tunneälyä. Mutta nyt en jostain syystä saa kiitettyä häntä mistään, sanat juuttuvat kurkkuun. Hän tekee parhaansa, mutta minä vain vihaan. Kamala tunne. Mitä jos rakkaus on loppu?

Minunlaistani tällä hetkellä on vaikea varmaan edes rakastaa, mutta kun en itsekään kykene häntä kohtaan sitä tuntemaan. Lastamme rakastan, vaikka hänellekin välillä tulee oltua kohtuuton.

Itken ihan mitättömästä ja olen alavireinen. Viikot menee paremmin, kun mies on töissä ja meillä oma ""ohjelmamme"". En edes odota enää viikonloppuja vaan pelkään niitä. Ja tulevaisuutta.

Onko kenelläkään edes mitään vastaavia tuntemuksia ollut? Kärsin tästä todella, eikä auta, vaikka kuinka yritän estää tunteitani tulemasta. Ne vain tulevat, ja pakko vain näytellä välillä, että kaikki on hyvin. Jo lapsenkin takia, muuten varmaan huutaisin ja raivoaisin täällä vihaani ja inhoani miestäni kohtaan.

Ei todellakaan voi puhua mistääan auvoisasta ja tasapainoisesta loppuajan odotuksesta. Pelkään, että vauvakin kärsii tästä

 

[***]

Ota yhteyttä neuvolaan ja kerro tilanteestasi.Kyllähän raskausaikana on monilla psyykeongelmia, raskausajan maseenustakin on olemassa.Ja synnytyksen jälkeen voi olla synn.jälk.masennusta yms.hormoneista johtuvaa mielenterveyden heilahtelua.
Hae apua.Teet palveluksen kaikille.Pyydä päästä neuvolapsykologin juttusille.
VOIMIA!

 

[papu]

Hei!

Paha mennä sanomaan toisen tilanteeseen, mutta luulisin että tunteesi johtuvat vain hormonien heittelystä. En usko, että rakkaus loppuu tuolla tavalla.. Mutta voi olla, että tarvitaan vähän aikaa ja hoitoa sitten vauvan syntymän jälkeen, että pääsette tasapainoon. Kannattaa mennä kyllä juttelemaan jollekin!! Mutta älä anna periksi teidän parisuhteen kanssa.. joohan..?

 

[ap.]

Kiitos vastauksistanne. Soitan huomenna neuvolapsykologille. Olisin mielelläni lukenut, jos muilla on vastaavia kokemuksia, mutta ei taida olla ketään nyt samaa kokenutta...

 

[peppi]

Meillä ei nyt ihan samanlaista tilannetta, mutta alkuraskaus viikolle 16 oli kamalaa. Mua itketti, raivostutti, ahdisti, pelotti yms. Äskin aj tireuskin miehelle ja hän sanoi, että keskityn vaan etsimään hänestä vikoja. Tuntui jo että karrelle mennään. Itse mietin mielessäni, että tältäkö tuntuu olla masentunut, mikään ei tunnu hyvältä...vain esikoistyttärestä sain iloa mutta sekään ei ollut samanlaista kuin aikaisemmin. Sitten hormoonimylläkkä tasottui. Paha olo helpotti ja elämä alkoi tuntua kiinnostavalta ja asiat tekemisen arvoisilta. Mieskin näyttäytyi eri silmin itselleni ja huomasin jälkeen rakastavani häntä. jotenkin uskon, että kaikki oli raskaushormonien ""syytä"".
Tämä kaikki tuli yllätyksenä koska kun odotin esikoista niin olin itse tyyneys ja tasapainoisuus. Mieskin sanoi silloin,e tät olen tosi kiva ja mukava jne....
Mutta tosi hyvä on, jos menet juttelemaan neuvolapsykologille. Jollekin on hyvä avautua ja purkaa ajatuksiaan. Tsemppiä ja uskon, että paha olosi menee aikanaan ohi.