P
psyyke
Vieras
Kehdanneeko tänne edes kirjoitella, mutta tuntuu, että on pakko. Tuntuu välillä, että olen menossa ihan sekaisin. Odotan toista lastani, viikkoja on yli 38. Nämä viimeiset viikot ovat olleet aivan kamalia, enempi psyykkisesti kuin fyysisesti. Pelottaa, että jos olotila ei tasaannukaan synnytyksen jälkeen, niin avioero tulee.
Minulla on käsittääkseni hyvä mies huonoine ja hyvine puolineen. Olemme tavallisia suomalaisia ilman suuria ongelmia - siis väkivaltaa, liiallista alkoholinkäyttöä tms. - mutta itse olen aivan poissa tasapainosta.
Mieheni muistelee, että eka raskaudessa oli samanmoista, nyt tässä mukana on vielä kohta kolmevuotias uhmaikäinen, joka on ihana lapsi, mutta tietysti verottaa voimia myös.
Ongelma on siis se, että jostain käsittämättömästä syystä, tai joskus tietysti löytyy syykin - välillä ymmärrettävä välillä ei, tai sitten ihan pikkiriikkinen - olen alkanut vihata, inhota joskus jopa pelätä miestäni.
Viikonloput tuntuvat helvetiltä, kun mies on kotona, vaikka hän on rakastava isä ja suuri apu esikoisen kanssa. En vain koe häntä kohtaan nykyään kuin negatiivisia tunteita. Joka päivä mietin avioeroa. Hänen tietyt tapansa ärsyttävät suunnattomasti, tai jos tulee sanaharkkaa, menen aivan puihin tai tuntuu, etten voi olla edes samassa huoneessa.
En halua, että hän koskettaa minua tms., vaikka hellyyttä kaipaisinkin. Tuntuu, että tämä raskaus saa minut ihan rikki. Miksi en ole iloinen ja onnellinen.
Mieheni jaksaa vielä kanssani, mutta hän joutuu tosi koville. Mieheni on joskus sanonut, että olen empaattinen ja että minulla on tunneälyä. Mutta nyt en jostain syystä saa kiitettyä häntä mistään, sanat juuttuvat kurkkuun. Hän tekee parhaansa, mutta minä vain vihaan. Kamala tunne. Mitä jos rakkaus on loppu?
Minunlaistani tällä hetkellä on vaikea varmaan edes rakastaa, mutta kun en itsekään kykene häntä kohtaan sitä tuntemaan. Lastamme rakastan, vaikka hänellekin välillä tulee oltua kohtuuton.
Itken ihan mitättömästä ja olen alavireinen. Viikot menee paremmin, kun mies on töissä ja meillä oma ""ohjelmamme"". En edes odota enää viikonloppuja vaan pelkään niitä. Ja tulevaisuutta.
Onko kenelläkään edes mitään vastaavia tuntemuksia ollut? Kärsin tästä todella, eikä auta, vaikka kuinka yritän estää tunteitani tulemasta. Ne vain tulevat, ja pakko vain näytellä välillä, että kaikki on hyvin. Jo lapsenkin takia, muuten varmaan huutaisin ja raivoaisin täällä vihaani ja inhoani miestäni kohtaan.
Ei todellakaan voi puhua mistääan auvoisasta ja tasapainoisesta loppuajan odotuksesta. Pelkään, että vauvakin kärsii tästä
Minulla on käsittääkseni hyvä mies huonoine ja hyvine puolineen. Olemme tavallisia suomalaisia ilman suuria ongelmia - siis väkivaltaa, liiallista alkoholinkäyttöä tms. - mutta itse olen aivan poissa tasapainosta.
Mieheni muistelee, että eka raskaudessa oli samanmoista, nyt tässä mukana on vielä kohta kolmevuotias uhmaikäinen, joka on ihana lapsi, mutta tietysti verottaa voimia myös.
Ongelma on siis se, että jostain käsittämättömästä syystä, tai joskus tietysti löytyy syykin - välillä ymmärrettävä välillä ei, tai sitten ihan pikkiriikkinen - olen alkanut vihata, inhota joskus jopa pelätä miestäni.
Viikonloput tuntuvat helvetiltä, kun mies on kotona, vaikka hän on rakastava isä ja suuri apu esikoisen kanssa. En vain koe häntä kohtaan nykyään kuin negatiivisia tunteita. Joka päivä mietin avioeroa. Hänen tietyt tapansa ärsyttävät suunnattomasti, tai jos tulee sanaharkkaa, menen aivan puihin tai tuntuu, etten voi olla edes samassa huoneessa.
En halua, että hän koskettaa minua tms., vaikka hellyyttä kaipaisinkin. Tuntuu, että tämä raskaus saa minut ihan rikki. Miksi en ole iloinen ja onnellinen.
Mieheni jaksaa vielä kanssani, mutta hän joutuu tosi koville. Mieheni on joskus sanonut, että olen empaattinen ja että minulla on tunneälyä. Mutta nyt en jostain syystä saa kiitettyä häntä mistään, sanat juuttuvat kurkkuun. Hän tekee parhaansa, mutta minä vain vihaan. Kamala tunne. Mitä jos rakkaus on loppu?
Minunlaistani tällä hetkellä on vaikea varmaan edes rakastaa, mutta kun en itsekään kykene häntä kohtaan sitä tuntemaan. Lastamme rakastan, vaikka hänellekin välillä tulee oltua kohtuuton.
Itken ihan mitättömästä ja olen alavireinen. Viikot menee paremmin, kun mies on töissä ja meillä oma ""ohjelmamme"". En edes odota enää viikonloppuja vaan pelkään niitä. Ja tulevaisuutta.
Onko kenelläkään edes mitään vastaavia tuntemuksia ollut? Kärsin tästä todella, eikä auta, vaikka kuinka yritän estää tunteitani tulemasta. Ne vain tulevat, ja pakko vain näytellä välillä, että kaikki on hyvin. Jo lapsenkin takia, muuten varmaan huutaisin ja raivoaisin täällä vihaani ja inhoani miestäni kohtaan.
Ei todellakaan voi puhua mistääan auvoisasta ja tasapainoisesta loppuajan odotuksesta. Pelkään, että vauvakin kärsii tästä