Odotuspuolelta takaisin haavelijoihin

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja NiinaMaria
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
N

NiinaMaria

Vieras
Pikkuhiljaa ajattelin tänne taas tulla. Poistuin täältä noin reilu puolitoista vuotta sitten kun aloin odottamaan kauan haaveiltua esikoistani.
Tänne on tullut niiiin paljon uusia ketjua etten nyt sitten tiedä minne kuulun tai mistä alottaisin :-) Jos voisitte auttaa.
Kerron lyhyesti minun tarinani:
Eli 2007 kesällä tein ihanan positiivisen rakaustestin. Olimme avomiehen kanssa yrittäneet puolivuotta tuloksetta ja oltiin niiiiiiin iloisia. Ikä alkoi tulla vastaan, tai no vastaan ja vastaan, mutta olin iste vahvasti sitä mieltä että ennen kolmekymppisiä esikoinen olisi tervetullut. Nyt me molemmat 26v.
Raskaus eteni ihanteellisesti. Rv8 oli eka neuvola ja ultra: syke oli ja kaikki hyvin.
Pahoinvointia en tuntenut ollenkaan. Ja hyvä niin, ajattelin silloin. rv12 sitten oli seuraava käynti ja edelleen näytti kaikki olevan kunnossa. Kuunneltiin dopplerilla sydänääniä ja oi että sitä iloa, kun se syke sitten kuului. Aloimme raottaa salaisuuksienverhoa sukulaisille, vanhemmille ja työkavereillekkin. Onnitteluita tuli paljon. Syksyyn eteni sitten tuo kesä ja maha alkoi jo näkyä hyvin. Kun melko laiha olen. Kampetta ostettiin pikkuiselle ja lastenhuonetta alettiin laittamaan kun viikkoja oli jo reilusti 20... Samoilla viikoilla selvisi että pieni tyttö sieltä olisi tulossa. Onni oli suunnaton. Ekat potkut tuntui ja liikkeet. Huoneen takaseinä maalattiin vaaleanpunaiseksi, aika haalealla maalilla ja sitten ikkunan pielet itse maalasin lilaksi. Niin intona olin ja halusin kaiken olevan täydellistä :-)
Vaatteita tuli paljon kerättyä ja lelujakin. Laskettu aika olisi tammikuun 15pvä. Lokakuun puolessa välissä sitten oli normaali neuvola käynti. Kerroin oloni olevan välillä hieman heikko ja että pyörrytti usein. Rautatabletti annosta lisättiin ja sitten siirryttiin uä huoneeseen, koska neuvolalla oli oma sellainen. Ruukattiin monesti siellä käydä. Makasin siinä hoitopöydällä ja katseltiin miehen kanssa ruutuun. Täti hieman ihmeissään käänteli ja väänteli vekotinta ja harmitteli kun ei osannut kunnolla säätää näkyvyyttä. Pyysi sitten lääkärin avuksi. Lääkäri kumartui katsomaan ruutua ja yritti etsiä kohtaa pyöreästä mahastani. Hän totesi vakavana että "valitan, en löydä sydänääniä". En osannut sanoa mitään. Mies käski katsoa lisää ja että emme poistu ennenkun näkyy jotain. "sikiö ei liiku ja sykettä ei näy. Olen pahoillani". Sanoi lääkäri ja olimme sitten ihan hiljaa. Pieni tyttäremme Emma Ilona syntyi käynnistetyllä synnytyksellä päivä tuon neuvolakäynnin jälkeen. Sain nähdä tytön kerran ja annoin suukon otsalle. Isä piti tyttö sylissäkin, minä en pystynyt.
Tästä on nytten hieman yli vuosi aikaa ja me rohkenettiin yrittämään uudestaan. Kauhean tumma varjo seuraa silti koko ajan. Enkä varmasti tule seuraavaa mahdollista raskautta tuntemaan samallalailla, vaan koko ajan pitää olla varpaillaan. Mutta perheen me haluamme ja toiveet on korkealla. Ehkä meitä onnistaa, ehkä ei. Se ei ole meidän päätettävissämme.
Eteenpäin on päästy ja minusta olemme pärjänneet todella hyvin. Nyt voimme koittaa uudestaan.




 
Itsellä aika samanlainen tilanne ollut tänä vuonna. Tammikuussa synnytin neljännen lapseni, tyttären, viikolla 22+3. Liikkeet oli jo loppuneet paljon aiemmin mutta ei sitä meinaa uskoa vaikka tietää... Neuvolassa ei sitten saatu kuulumaan sydänääniä ja ultrassakaan niitä ei sit löytynyt. Samantien sit sairaalaan ja käynnistykseen ja sunnuntaina 6.1. puolenyön jälkeen syntyi pienokaisemme, vain 254 grammaa. Napanuorassa oli jokin erityisen ohut kohta mutta sitä ei voitu toteen näyttää että syy olisi ollut siinä joten virallista syytä ei tähän löytynyt. Itsellä oli kyllä pahat aavistukset ihan alusta saakka, paljon kipuja ja synkkä fiilis. Noh, päätimme sitten yrittää heti uudestaan ja toisesta kierrosta sitten tärppäsikin. Kyllä oli niin karmea kokemus koko raskausaika, joka ikinen aamu mietin että onkohan vauva tänään vielä hengissä. Jokaista liikettä ja potkua tarkkailin melkein hysteerisenä. Jokaista vihlaisua masussa pelkäsin että onko kipu samanlaista kuin edellisellä kerralla. Mutta tällä kertaa meillä oli onni mukana, poika syntyi 3.12 ja kaikki on nyt hienosti!! Onneksi lapsiluku on nyt täynnä, en kestäisi enää yhtään päivääkään pelätä samalla lailla.

Tsemppiä teille yritykseen ja iso kasa voimia, niitä tulet tarvitsemaan!! Toivottavasti teillä on tukijoukkoja, yksin mullakin olisi pää levinnyt ihan varmasti!!! Toivon että kaikki menee seuraavalla kerralla teillä hyvin ja pääsette nauttimaan pienestä nyytistä ensi vuonna!!!
 

Yhteistyössä