Olen 26-vuotias ja minulla ei ole ''mitään''.

[yx]

Minä olen 24-vuotias, lapsi ja mies löytyy mutta mielenterveys on muisto vain .

 

[no]

Eipä ollut minullakaan kun olin 26v. Samassa kuussa kun täytin 27v tapasin elämäni miehen. Muutettiin samantein yhteen, ja muutaman kk päästä tulin raskaaksi. Vuoden päästä meillä oli ostettuna asunto ja vauva. Nyt takana 6v ja kaksi lasta. Hetkessä kaikki vaan loksahti paikoilleen kun vaan annoin mennä enkä miettinyt liikoja.

 

[vieras]

Ei ole mullakaan juuri mitään. Ainoastaan opiskelu ja sekin aika pahasti katkolla mielenterveydellisten ongelmien vuoksi

 

[Moonbride]

Et ole ainut. Itse olen tosin nuorempi ja mies löytyy. Mutta sairauden takia kaikki opiskelut ym. katkolla, enkä tiedä kuinka kauan tulee olemaan. Ainakin vuoden vielä. Välillä tuntuu että muut menee eteenpäin ja itse junnaa paikoillaan, mutta aikaa on! Askel kerrallaan, yrität vaikka löytää ystävän. Tai mitä vain, aloitat pienestä.

 

[ainolainen]

Hei.
Täytin juuri 27v ja eipä ole minullakaan asiat kovin kummoisesti. Olen kyllä gradua vaille valmis opettaja. Mutta mutta...en halua tehdä sitä työtä, en tiedä onko minusta siihen ensinnäkään.
Olen täysin rahaton vailla mitään säästöjä. Onneksi voin tehdä keikkatyöta kaupan kassalla että pärjää ja vanhemmat auttaa jos on pula. Tähän asti opintotuella elänyt.

Ei ole poikaystävää, ei ole koskaan ollutkaan. Kodin tiukka uskonnollisuus ahdistaa ja voin hyvällä syyllä sanoa itseäni uskonnon uhriksi. Koen että se on rajoittanut elämääni täysin ja sen takia on jäänyt kokematta semmoista vapautta mitä mielestäni nuoruuteen olisi kuulunut. Nyt yritän irtautua vanhasta ajattelumallista mutta se ei ole helppoa. En ole ruma- saisin seuraa helpollakin baarista. Mutta kun olen ihan erilainen sisältä. Sisälläni on aina ollut semmonen suuri suru.
Kavereita mulla on paljon, on aina ollut (paitsi siel rovaniemellä) ja niiden ansiosta mä jaksankin elää. Ne on kaikki mitä mulla on ja olen niistä superkiitollinen. Ja tietysti omasta fyysisestä terveydestä.

Haluaisin ulkomaille, mutta toisaalta haluaisin aloittaa terapian. Jos aloitan psykoterapian, olen juuri täyttänyt 29v kun se loppuu. Se olisi hyvä sijoitus loppuelämää ajatellen, mutta kun mä haluisin elää nyt..haluaisin lähteä ulkomaille heti gradun jälkeen.En vasta sitten kun olen lähemmäs 30! Ja miten sen gradunkaan saan tehtyä ahdistuneena. Koko opiskeluaika 3,5v kaukana kaukana kotoa ja kavereista ROVANIEMELLÄ oli sekin ahdistavaa. Se oli todellinen uhraus, ja näin jälkikäteen ajatellen -ei ollut sen arvoinen. Parhaat vuodet meni siellä pimeydessä metsän keskellä.

Olen oikeesti tosi katkera.Haluisin kelata 7vuotta takaperin ja tehdä paremmat valinnat. Rohkeammat valinnat. Ei semmosia valintoja jotka aiheuttaa vain surua ja omien unelmiensa hautaamista...Eikö ole järkyttävää että näin nuori ihminen on jo näin katkera...Musta on..
Kyllä mä tästä vielä nousen,,ja maailmalle näytän, vielä kerran teen niinkuin huvittaa...

Mutta jos tapaan jotain optimistisia 19v nuoria, tunnen itseni useimmiten täydelliseksi luuseriksi. Ainut vaihtoehto on oman asenteen muuttaminen, ja yrittää vielä vähän lisää. Mutta millä tän katkeruuden sais pois...kait se sitten ajan kanssa jos kerrankin sais sitä mitä haluis, esim sen poikaystävän ettei tarttis olla yksin.

 

[vieras]

Minulla oli 26-vuotiaana "vain" mies ja lapsi. Nyt olen 29-vuotias ja on vakituinen työ, asuntolaina ( tosin vaan rupuisesta kaksiosta ) ja opiskelupaikka. Minulle oli erittäin suuri helpotus saada 27-vuotiaana adhd-diagnoosi ja lääkitys. Kun tiedän, etten ole ns. normaali, koetan kovasti olla vertaamatta itseäni heihin. Minä pääsen vielä pitkälle, nyt kun tiedän miten toimia...

 

[V.1983]

mulla on 9 vuotta avioliittoa takana, 3 lasta, uusi omakotitalo, korkeakoulututkinto, kaksi suht uutta autoa ja olen 29v. Mihn olet aikasi tuhlannut?

Ei oo totta minkälaisia ihmisiä sitä löytyykään !!! Huh Huh..

 

[nb]

Ei tutkintoa, miestä, lapsia, omistusasuntoa, ei edes poikaystävää. Ei harrastuksia, ei ystäviä. Okei, määräaikainen työsuhde löytyy. Tunnen itseni ihan luuseriksi, kun kuulen miten vanhat tutut menevät naimisiin, ostavat asuntoja ja alkavat lisääntyä. Minulla on vuokrayksiö ja telkkari seurana iltaisin.

Juuri samanikäsenä kuin sinä nyt, niin eipä ollut paljon mitään minullakaan. Oli pieleen mennyt avoliitto (josta olin juuri eronnut), oli opiskelupaikka jossa en viihtynyt, vuokra-asunto, jossa oli homeongelmia...

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin minulla on aviomies, omakotitalo, mökki, 2 lasta, hyvä työpaikka odottamassa (kunhan täältä hoitovapaalta palailen)...

Kyllä sinä vielä ehdit!

 

[Izabella]

Tiedän niin ton sun tunteen. Itse kohta 26vuotias, mutta minulla on ollut työpaikka, omakotitalo, auto, koira, poni ja parisuhde. Kaikki ei mennyt niinkuin olin joskus suunnitellut. Nykyisin on kyllä parisuhde, ja paljo parempi kuin edellinen ja opiskelen tällä hetkellä amk:ssa. Kaikki muut on menneet. Vauvakuumeeni on ollut vuosia aivan hirmuinen, mutta nykyinen ei halua lapsia moniin vuosiin. Monta kertaa on tullut itku silmään kun vanhat tutut ovat menneet naimisiin, saaneet lapsia jne. En ole heille kateellinen, lähinnä vain onnellinen heidän puolesta. Mutta kyllä joskus tulee mieleen että mitähän olen tehnyt väärin kun elämä näin on heitellyt.

 

["vieras"]

mulla on 9 vuotta avioliittoa takana, 3 lasta, uusi omakotitalo, korkeakoulututkinto, kaksi suht uutta autoa ja olen 29v. Mihn olet aikasi tuhlannut?

Muuten sitä järkeä ei sitten löydykään. tarkoitan tunneälyä.

 

[dti]

Minulla oli ap:n iässä vain kaksi lasta ja mies. Podin alemmuutta koulutettuja ihmisiä kohtaan, minä olin vain "surkea kotiäiti". Kun kuopus täytti kolme vuotta, oli pakko lähteä opiskelemaan. Pääsinkin alalle josta tykkäsin ja löysin sieltä pari hyvää ystävääkin. Opiskelin itselleni ammatin ja itsetunto parani.

 

[Kepsis]

niin tai näin, se että itse pitää elämästään oli se millaista tahansa on pääasia.

 

["vieras"]

Silloin kun opiskelin ammattikorkeakoulussa oli minulla opiskelutoveri joka oli 45- vuotias nainen. Ja taytyy kyllä sanoa, että näin 30- vuotiaana perheenäitinä joskus toivoisin, että voisin viettää päivät opiskellen uusia asioita ja keskustellen niistä samanhenkisten kanssa kahvilassa...
Sinulla on tie vielä avoin, ota se voimavarana ja etsi kiinnostuksesi!

 

["vierailija"]

Hei, minä olen myöskin nyt 26-v. Minulla ei ole ole omistusasuntoa, ei vakityötä, ei aviomiesta. Vuosi sitten minulla oli nuo kaikki, haaveilin myös korkeakoulututkinnosta ja lapsista, mutta silti olin ONNETON! Itkin usein koska tilanne tuntui olevan umpikujassa ja olin väsynyt siihen kaikkeen suorittamiseen eikä edes aviomies ymmärtänyt koska HÄNEN mielestään minun elämässäni kaikki oli hyvin.

Sanoisin sinulle että ole onnellinen ja nauti pienistä elämän suomista ilonaiheista ilman noita kaikkia kahleita ja taakkoja mitä voi ihminen kantaa.

Lapset kai tulevat jos on tullakseen sitten joskus. Niitä nyt ei voi mitenkään suunnitella koska se ei oo "omissa käsissä". Eikä niitä kannata alkaa tekemällä tekemään jos ei oo hyvää miestä jota rakastaa kaikesta huolimatta. Ja lapsethan saattavat tuoda myös murhetta elämään. Nii sanon sinulle, että elämäni ei voisi enää paremmin olla mitä nyt! Minun kai piti oppia se kantapään kautta.

Muista että kukaan toinen ei voi tietää miten juuri sinun pitää elämäsi käyttää.

 

[piece of kakku]

Hanki rikas mies ja kurot kaiken hetkessä takaisin, uhraamatta itseäsi hetkeäkään.

Helppoo. <3

 

[Littledeath]

Oon 25v ja moni mun ikätovereista on samassa tilanteessa kuin sinä. Tosin useimmilla on tutkinto kyllä.

Itellä on lapsi, ammatti, työ, auto ja ystäviä.

 

[rikurikas]

mulla on 9 vuotta avioliittoa takana, 3 lasta, uusi omakotitalo, korkeakoulututkinto, kaksi suht uutta autoa ja olen 29v. Mihn olet aikasi tuhlannut?

Mihin sinä olet aikasi tuhlannut ? Nokitan ylemmällä korkeakoulututkinnolla, uusilla autoilla, 10 vuoden avioliitolla, mökillä ja veneellä. Ai niin, olen jo 30 v., joten onhan sinulla vuosia aikaa kiriä. Tsemppiä !

 

["vieras"]

Voimia sulle ap, voin kertoo, että itse olen rypenyt vuosikausia samanlaisessa tilanteessa kuin sinäkin. Jälkikäteen ne tuntuivat vaikeilta vuosilta, mutta ei kannata vaipua epätoivoon, eikä liikaa miettiä elämää tuosta näkökulmasta, se on tosi masentavaa, sillä aina kaikilla muilla tuntuu menevän paremmin ja olevan enemmän. Toivon että löydät ystäviä, ne auttavat jaksamaan kummasti vaikeassakin elämäntilanteessa. Itse olin pitkään yksinäinen, mutta löysin vasta lähempänä kolmeakymppiä itselleni miehen, joka on myös paras ystäväni, ja sen mukana muuttuikin aika moni asia sitten Ei minulla edelleenkään ole niitä asioita, joita kaikilla muilla tuntuu olevan, mutta olen onnellinen siitä minulla nyt on

 

[Metsäpeikko]

Ei tutkintoa, miestä, lapsia, omistusasuntoa, ei edes poikaystävää. Ei harrastuksia, ei ystäviä. Okei, määräaikainen työsuhde löytyy. Tunnen itseni ihan luuseriksi, kun kuulen miten vanhat tutut menevät naimisiin, ostavat asuntoja ja alkavat lisääntyä. Minulla on vuokrayksiö ja telkkari seurana iltaisin.

Nou hätä. Itse taisin asua vielä vanhempien luona tuossa iässä. Ja katso mitä mulla on nyt!

[video=youtube_share;QYFgp52Quwc]http://youtu.be/QYFgp52Quwc[/video]