S
Sininen lyyli
Vieras
Tiesin jo olevani masentunut, mutta tein kuitenkin tuon masennustestin tuosta toisesta ketjusta. 30 pistettä. Ja jo 15 kohdalla käsketään mennä lääkäriin. Pitää se vissiin kaivella puhelinta käteen ja koittaa onko psykologille yhtään lyhempää jonoa kuin yleislääkärille...
Viikonloppuna pitkästä aikaa pystyin todella keskittymään kirjan lukemiseen. Olin todella tyytyväinen itseeni, kun pystyin keskittymään ja heittäytymään tarinan mukaan sillä tavalla. Se tuntui jotenkin eheyttävältä.
Mitä tekee armas mieheni? Vittuilee taas, kuinka saamaton laiska paska minä olen. Enkö keksi parempaa tekemistä kuin jonku saatanan kirjan lukemisen, se kysyi. "Sulle on niin helvetin tärkeitä nuo omat jutut". Well daa, ne pitää minut järjissani! teki mieli karjasta. Pysyin hiljaa, en jaksanut riidellä. Se jaksoi. Räyhäsi ja raivosi. Sai minut taas tuntemaan itseni suunnilleen kärpäsen paskan kokoiseksi. Arvottomaksi.
Hetken aikaa todella harkitsin pukea ulkovaatteet päälle ja häipyä loppuillaksi jonnekin. En halunnut olla sen kanssa samassa talossa, en edes samassa maassa. Kaipasin kauas pois. Ahdisti. Rintaa poltti ja puristi. Suljin kirjan ja makasin mahallani painaen otsani sen viileää kantta vasten. Pidättelin kyyneleitä. Silti pari karkasi. Piilottelin niitä. Mies sanoi, että mitäs nyt murjotan. Oli sitten hiljaa, teki omia juttujaan. Ei puhunut mulle mitään enää koko iltana.
Minusta tuntuu, että jotakin meni rikki. Minun sisältäni. Viimeinenkin usko, että tuo miehenpuoli joskus ymmärtäisi millainen minä oikeasti olen, mitä minä oikeasti tunnen ja ajattelen. Olen kyllä kertonut sille. Olen monet kerrat kertonut senkin, kuinka ylpeä olen siitä miten hän elättää meidän perhettä. Minä kun en saa töitä. Siitäkin se taas syyllisti eilen. Etten muka yhtään arvosta häntä. Minä arvostan sitä niin paljon, että vituttaa kuin riippuvainen olen siitä. Ollaan siinä pisteessä, että inhoan omaa rakkauttani häntä kohtaan. Se tuntuu vain yhdeltä heikkoudelta lisää.
Jos minulla olisi töitä ja terveys kunnossa, heittäisin pihalle tuon ukon kutaleen. Olisi niin paljon parempi ilman tuota jatkuvaa syyllistämistä. Aina on jotain vittuilemisen aihetta. Joko olen laiska paska, joka ei tee muuta kuin makaa koko päivän eikä saa edes kotitöitä aikaiseksi sillä aikaa, kun hän raataa niska limassa töissä. No joo, tässä piilee totuuden siemen. Olen niin voimaton jatkuvasti kotitöiden edessä. Tuntuu turhalta siivota, kun kohta on samannäköistä...Sekään työ ei näy missään.
Enkä kuulemma enää lastenkaan perään jaksaa katsoa. Ja hoidan kaiken huolimattomasti. Ja sitä rataa. Se tykkää oikein alleviivata ja korostaa kaikkia minun vajavaisuuksiani. Aivan kuin se haluaisi, että minä masennun lisää ja tapan itseni pois tästä maailmasta. Niin pitkällä en sentään ole. Jos joskus sinne asti etenen, kirjoitan kyllä lastenvalvojalle ensin kirjeen, että mies ei ole kykenevä yksinhuoltajaksi.
Pitäisipä joku joskus minustakin huolta. Oikeasti; pitäisi sylissä, hieroisi, toisi minulle kupin teetä. Pieniä asioita. Ne merkitsisivät minulle niin paljon. Minä itse tykkään pitää muista huolta. Mutta siitäkin alkaa kadota merkitys, kun kukaan ei koskaan heijasta sitä minulle takaisin. Kukaan ei edes arvosta huolenpitoani, ottavat sen vain itsestäänselvyytenä. Ja sitten, kun en tee sitä, tulee syyllistys. Joskus kaipaan huolenpitoa niin paljon, että suorastaan kerjään sitä. Pyydän, että mies voitelisi minunkin leipäni samalla kuin omansakin, hieroisi, halaisi. Mutta ei. Se on liikaa pyydetty mieheltä, joka on koko päivän ollut töissä. Jopa viikonloppuna. Eihän häneltä saa viikonloppuna mitään pyytää. Sehän on hänen vapaa-aikaansa. Minulla ei kuulemma muuta olekaan kuin vapaa aikaa. Miksi sitten pitää aina syyllistää, kun yritän tätä "vapaata aikaa" käyttää itsestäni huolehtimiseen? Ei sitä kukaan muukaan tee.
:'(
Viikonloppuna pitkästä aikaa pystyin todella keskittymään kirjan lukemiseen. Olin todella tyytyväinen itseeni, kun pystyin keskittymään ja heittäytymään tarinan mukaan sillä tavalla. Se tuntui jotenkin eheyttävältä.
Mitä tekee armas mieheni? Vittuilee taas, kuinka saamaton laiska paska minä olen. Enkö keksi parempaa tekemistä kuin jonku saatanan kirjan lukemisen, se kysyi. "Sulle on niin helvetin tärkeitä nuo omat jutut". Well daa, ne pitää minut järjissani! teki mieli karjasta. Pysyin hiljaa, en jaksanut riidellä. Se jaksoi. Räyhäsi ja raivosi. Sai minut taas tuntemaan itseni suunnilleen kärpäsen paskan kokoiseksi. Arvottomaksi.
Hetken aikaa todella harkitsin pukea ulkovaatteet päälle ja häipyä loppuillaksi jonnekin. En halunnut olla sen kanssa samassa talossa, en edes samassa maassa. Kaipasin kauas pois. Ahdisti. Rintaa poltti ja puristi. Suljin kirjan ja makasin mahallani painaen otsani sen viileää kantta vasten. Pidättelin kyyneleitä. Silti pari karkasi. Piilottelin niitä. Mies sanoi, että mitäs nyt murjotan. Oli sitten hiljaa, teki omia juttujaan. Ei puhunut mulle mitään enää koko iltana.
Minusta tuntuu, että jotakin meni rikki. Minun sisältäni. Viimeinenkin usko, että tuo miehenpuoli joskus ymmärtäisi millainen minä oikeasti olen, mitä minä oikeasti tunnen ja ajattelen. Olen kyllä kertonut sille. Olen monet kerrat kertonut senkin, kuinka ylpeä olen siitä miten hän elättää meidän perhettä. Minä kun en saa töitä. Siitäkin se taas syyllisti eilen. Etten muka yhtään arvosta häntä. Minä arvostan sitä niin paljon, että vituttaa kuin riippuvainen olen siitä. Ollaan siinä pisteessä, että inhoan omaa rakkauttani häntä kohtaan. Se tuntuu vain yhdeltä heikkoudelta lisää.
Jos minulla olisi töitä ja terveys kunnossa, heittäisin pihalle tuon ukon kutaleen. Olisi niin paljon parempi ilman tuota jatkuvaa syyllistämistä. Aina on jotain vittuilemisen aihetta. Joko olen laiska paska, joka ei tee muuta kuin makaa koko päivän eikä saa edes kotitöitä aikaiseksi sillä aikaa, kun hän raataa niska limassa töissä. No joo, tässä piilee totuuden siemen. Olen niin voimaton jatkuvasti kotitöiden edessä. Tuntuu turhalta siivota, kun kohta on samannäköistä...Sekään työ ei näy missään.
Enkä kuulemma enää lastenkaan perään jaksaa katsoa. Ja hoidan kaiken huolimattomasti. Ja sitä rataa. Se tykkää oikein alleviivata ja korostaa kaikkia minun vajavaisuuksiani. Aivan kuin se haluaisi, että minä masennun lisää ja tapan itseni pois tästä maailmasta. Niin pitkällä en sentään ole. Jos joskus sinne asti etenen, kirjoitan kyllä lastenvalvojalle ensin kirjeen, että mies ei ole kykenevä yksinhuoltajaksi.
Pitäisipä joku joskus minustakin huolta. Oikeasti; pitäisi sylissä, hieroisi, toisi minulle kupin teetä. Pieniä asioita. Ne merkitsisivät minulle niin paljon. Minä itse tykkään pitää muista huolta. Mutta siitäkin alkaa kadota merkitys, kun kukaan ei koskaan heijasta sitä minulle takaisin. Kukaan ei edes arvosta huolenpitoani, ottavat sen vain itsestäänselvyytenä. Ja sitten, kun en tee sitä, tulee syyllistys. Joskus kaipaan huolenpitoa niin paljon, että suorastaan kerjään sitä. Pyydän, että mies voitelisi minunkin leipäni samalla kuin omansakin, hieroisi, halaisi. Mutta ei. Se on liikaa pyydetty mieheltä, joka on koko päivän ollut töissä. Jopa viikonloppuna. Eihän häneltä saa viikonloppuna mitään pyytää. Sehän on hänen vapaa-aikaansa. Minulla ei kuulemma muuta olekaan kuin vapaa aikaa. Miksi sitten pitää aina syyllistää, kun yritän tätä "vapaata aikaa" käyttää itsestäni huolehtimiseen? Ei sitä kukaan muukaan tee.
:'(
