Olen mietiskellyt lapsuuttani ja sen vaikutusta itsetuntooni

[Tallamuspurkuna]

Minulla on todella huono itsetunto. Tuntuu aina etten kelpaa tai että jään yksin. Olen ajatellut sen olevan vain luonteenpiirre. Kärsin myös kiltintytön syndroomasta.
En haluaisi antaa näitä tunteita lapsilleni kun tuosta kasvavat :ashamed:

Onko siis niin että esimerkiksi nämä asiat ( mitkä kohta luettelen ) ovat vaikuttaneet siihen että minulla on huono itsetunto?

- Meidän perheessä ei IKINÄ halattu, ei suukoteltu eikä kerrottu että rakastetaan tms. "VOI LAPSI RAKAS" saattoi kuulua äidin suusta jos teki jotain väärin tai ei osannut, eli vähän syyllistävään tapaan.
( Lisättäköön vielä että koskaan en haleja ja lässytyksiä kaivannutkaan eikä niiden puutteessa ollut minusta mitään outoa. Edelleenkään en osaa edes kuvitella halaavani vanhempiani, veljiäni kylläkin )

- Poimin mansikoita kesälomalla omalta maalta kun isäni tokaisi "Mene lenkille siitä, kohta olet yhtä lihava kuin naapurin ****" ( naapurissa asui todella lihava täti, minä olen aina ollut hoikka ja olen edelleen )

- Olin kesät usein lapsenvahtina pikku veljelle kun vanhemmat töissä. Luottamuksen osoitus kyllä mutta kiitosta en saanut ( palkan sain ).

- Minun piti tehdä tai jättää tekemättä asioita sen takia että "olet isompi" tai siksi että olin perheen vanhin ja ainoa tyttö. Piti osata käyttäytyä.

Tässä nyt muutama esimerkki.

Lisään tähän vielä että nyttemmin kun elän omaa elämää niin kerron usein miten rakastan miestäni, lapsiani ja ystäviäni. Halaillaan ja suukotellaan paljon =)

 

[vieras]

No ei sulla isoja ongelmia ole lapsuudessa ollut, no hala sua olis voinut, mutta se ei vaan ole kaikilla luonnollista.

 

[Tallamuspurkuna]

No ei sulla isoja ongelmia ole lapsuudessa ollut, no hala sua olis voinut, mutta se ei vaan ole kaikilla luonnollista.

Ei ole, onneksi =) Minusta minulla on ollut ihan onnellinen lapsuus ja hyvät vanhemmat =)
Mietin vain sitä että vaikuttaako noinkin pienet asiat siihen miten itseni koen näin aikuisiällä vielä vai onko itsetunto juttu tosiaan vaan luonteessa.

 

[Sheepy]

Minulla on todella huono itsetunto. Tuntuu aina etten kelpaa tai että jään yksin. Olen ajatellut sen olevan vain luonteenpiirre. Kärsin myös kiltintytön syndroomasta.
En haluaisi antaa näitä tunteita lapsilleni kun tuosta kasvavat :ashamed:
...
Lisään tähän vielä että nyttemmin kun elän omaa elämää niin kerron usein miten rakastan miestäni, lapsiani ja ystäviäni. Halaillaan ja suukotellaan paljon =)

Nämä kuulostaa tutulle. Meilläkään ei pahemmin halailtu eikä kiitelty. Jos sain koulussa kokeesta esim. 9- niin sanottiin vaan, että "saisit vain kymppejä, jos viitsisit lukea." Tuntui etten riitä enkä ole hyvä. Vieläkin tunnen, etten ole hyvä ja haen ihmisiltä vain hyväksyntää. Nielen kaiken paskan etten vain ole huono ja loukkaa toista. Vaikeaa on. Olen tosissani miettinyt terapiaa.

 

[niin onhan noita]

Kaippa se hieman vaikuttaa. Sun ongelmat ei vaikuta kovin pahoille, vaikka hieman etäisiltä ja kylmiltä vaikuttaa.

Mä sain kaiken ***askan niskaani kun vanhemmat tappelivat. Pitivät päiväkausia hereillä, kun huusivat mun huoneessa keskellä yötä. Isä hääsi yöllä 20 asteen pakkaseen paljanjaloin, kun suuttui jostain (en muista enää muuta kuin jouduin olemaan kuusen alla piilossa yöpaitoineni).

 

[vieras]

meillä on aina kyllä kehuttu - no enimmäkseen äiti kehui, mutta kyllä isäkin. Ja halailtiin yms. Ei mitään ongelmia, aivan mahtava perhe oli ja on edelleen. Silti itsetunto hukassa ja kärsin myös tästä kiltin tytön-syndroomasta. Samoin on vähän äidillänikin. Ehkä se on kuitenkin kiinni myös paljon luonteesta.

 

[Tallamuspurkuna]

Minulla on todella huono itsetunto. Tuntuu aina etten kelpaa tai että jään yksin. Olen ajatellut sen olevan vain luonteenpiirre. Kärsin myös kiltintytön syndroomasta.
En haluaisi antaa näitä tunteita lapsilleni kun tuosta kasvavat :ashamed:
...
Lisään tähän vielä että nyttemmin kun elän omaa elämää niin kerron usein miten rakastan miestäni, lapsiani ja ystäviäni. Halaillaan ja suukotellaan paljon =)

Nämä kuulostaa tutulle. Meilläkään ei pahemmin halailtu eikä kiitelty. Jos sain koulussa kokeesta esim. 9- niin sanottiin vaan, että "saisit vain kymppejä, jos viitsisit lukea." Tuntui etten riitä enkä ole hyvä. Vieläkin tunnen, etten ole hyvä ja haen ihmisiltä vain hyväksyntää. Nielen kaiken paskan etten vain ole huono ja loukkaa toista. Vaikeaa on. Olen tosissani miettinyt terapiaa.

Minullakin on käynyt mielessä että olisiko jostain ammatti-ihmisestä oikeasti apua tähän. Tämän kanssa on kuitenkin aika rankka elää. :hug:
Olen tosin tehnyt vakaan päätöksen muuttua mutta en tiedä kuinka minun käy. Onnistuuko se yksin ja ystävien + miehen tuella?! :/

 

[Matami-Mutkula]

Mie heitän sinnuu yyllä jossain välissä, kunhan ennätän.

 

[Tallamuspurkuna]

Kaippa se hieman vaikuttaa. Sun ongelmat ei vaikuta kovin pahoille, vaikka hieman etäisiltä ja kylmiltä vaikuttaa.

Mä sain kaiken ***askan niskaani kun vanhemmat tappelivat. Pitivät päiväkausia hereillä, kun huusivat mun huoneessa keskellä yötä. Isä hääsi yöllä 20 asteen pakkaseen paljanjaloin, kun suuttui jostain (en muista enää muuta kuin jouduin olemaan kuusen alla piilossa yöpaitoineni).

:hug:
Kamalaa Minulla tosiaan ongelmat on todella pieniä mutta ovat kai vaikuttaneet tähän loppu elämääni ikävästi.
On rankkaa miettiä koko ajan mitä kehtaan sanoa ettei ihmiset ajattele minusta pahaa ja että varmasti kelpaan.
Tehdä asiat muiden mieliksi etteivät vaan saa syytä ajatella minusta mitenkään pahasti jne jne jne. :headwall:

 

[HyacinthBucket]

Vaikka kotonasi ei mitään erityistä ole ollut, niin saan sellasen kuvan, että aika etäiset välit on olleet perheenjäsenten kesken. Se voi vaikuttaa aivan varmasti itsetuntoon, mutta tiedostat tunteesi ja itsetuntosi, joten asia ei ole niin huonolla mallilla kuitenkaan.

 

[vieras]

ei koskaan myöskään halittu tai ollu fyysistä läheisyyttä enkä koskaan ole itsestäni kuullut sanottavan hyvää tai kehuttavan. Äitini on aina ollut kovin negatiivinen, ei ole koskaan oikein osannut kannustaa, pikemminkin päinvastoin. Aina osasi etukäteen lannistaa, ja sitten jos jossakin asiassa sattuikin onnistumaan, ei hän koskaan sanonut että hyvä juttu. Isäni on ollut aina kiivasluonteinen ja suuttunut kovasti myös puhtaan vahingon sattuessa, esim. jos vahingossa rikkoi jotakin. Isäni on myös haukkunut minua teini-ikäisenä lihavaksi, mitä kyllä olinkin tuolloin (en enää).

Tänä päivänä olen masentunut ja minulla on paniikkihäiriö. Itse ainakin koen lapsuudellani olleen kovastikin merkitystä oman äärimmäisen huonon itsetunnon kehitykseen.

 

[harmaana nyt]

mun isä huomautteli aina mun painosta, olin vähän pullukka, mut en mikään läski. Halusin aloittaa esim kuntosalilla käynnin , mut isäni sanoi aina ettei laita rahaa mun urheiluharrastuksiin, täytyy pudottaa paino kävely-juoksu ym ilaisin keinoin.

parikymppisenä olin tosi hyvässä kunnossa ja jotakuinkin normaalipainoinen, mut en tajunnut sitä lainkaan itse vaan koko ajan pidin itteäni läskinä, kun sen isä oloi muhun iskostanu. nyt lkasten ja väsymyksen myötä, painoa on ihan liikaa, ja syytän tuota vääristynyttä minäkuvaa isäni ikuisesta huomauttelusta.

pari vuotta sitten sanoi mulle ettei käsitä miks oon lihottanu itteni näin hirveän näköseksi =( Tosi kannustavaa ruveta laihduttamaan kun joku aina lannistaa =( Mä en ikinä tuu puhumaan lapsilleni tohon sävyyn, enkä anna sitä muidenkaan tehdä, näistä asioista voi puhua niinkin ettei tuhoa toisen itsetuntoa

 

[Tallamuspurkuna]

meillä on aina kyllä kehuttu - no enimmäkseen äiti kehui, mutta kyllä isäkin. Ja halailtiin yms. Ei mitään ongelmia, aivan mahtava perhe oli ja on edelleen. Silti itsetunto hukassa ja kärsin myös tästä kiltin tytön-syndroomasta. Samoin on vähän äidillänikin. Ehkä se on kuitenkin kiinni myös paljon luonteesta.

Näin se varmaan on. Vielä tämän kanssa pystyy elämään kun itse vaan kärsii. Toivon hirveästi että lapseni saisivat terveen itsetunnon. Ja voisin väittää että meidän perhe-elämällä voisi niin käydäkin.
Isä on ollut meille etäinen aina. Ollut töissä ja vapaa-ajat harrastanut. Isä varsinkin on sellainen "hyi halauksia ja lässytyksiä"-tyyppi.
Ehkä vähän sovinistikin :ashamed:

Mutta minun mieheni halii ja suukottelee lapsia. Leikkii heidän kanssa, kertoo että rakastaa jne. =)

Ehkä meidän tytöt eivät sitten niin hae turvaa miehistä teini-iässä kuin minä? Kuka tietää =)

 

[Tallamuspurkuna]

ei koskaan myöskään halittu tai ollu fyysistä läheisyyttä enkä koskaan ole itsestäni kuullut sanottavan hyvää tai kehuttavan. Äitini on aina ollut kovin negatiivinen, ei ole koskaan oikein osannut kannustaa, pikemminkin päinvastoin. Aina osasi etukäteen lannistaa, ja sitten jos jossakin asiassa sattuikin onnistumaan, ei hän koskaan sanonut että hyvä juttu. Isäni on ollut aina kiivasluonteinen ja suuttunut kovasti myös puhtaan vahingon sattuessa, esim. jos vahingossa rikkoi jotakin. Isäni on myös haukkunut minua teini-ikäisenä lihavaksi, mitä kyllä olinkin tuolloin (en enää).

Tänä päivänä olen masentunut ja minulla on paniikkihäiriö. Itse ainakin koen lapsuudellani olleen kovastikin merkitystä oman äärimmäisen huonon itsetunnon kehitykseen.

:hug:

Tuo lannistaminen on pahinta. Meillä isäni on kuitenkin enemmän osannut kannustaa sen vähän mitä meidän kanssa aikaa vietti. Minä joskus nauhotin kasetille omaa lauluani niin että soitin levysoittimella laulun ja lauloin sen kanssa yhteen ääneen laulun nauhalle. Tykkäsin laulaa.
Kuuntelutin sen isälleni ja hän kehui että siitä se laulajan ura lähtee. Isäni pyysi myös äitini kuuntelemaan ja äitini sanoi "ei tuo nyt minusta niin kummonen ole" isäni yritti sanoa että hyvinhän se menee niin äidin vastaus oli "no minusta sieltä nyt ei paljon muuta kuulu kuin alkuperäisen solistin ääni" :/

 

[vieras]

kuule ap, lapsuus ei määrittele sitä, mimmonen aikuinen ihminen valitsee olla. niin, elämä on valintoja. lapsuus ei määrittele kaikkea, sillä jos on järkeä, pystyy elämään ja valitsemaan toisin kuin omat vanhemmat. sitä paitsi, ei sulla mitenkään rankka lapsuus ole ollut.

t. erittäin rankkaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa alkoholisti isältään ja mielisairaalta äidiltään saanut, ihan terveen itsetunnon ihminen.

 

[Tallamuspurkuna]

kuule ap, lapsuus ei määrittele sitä, mimmonen aikuinen ihminen valitsee olla. niin, elämä on valintoja. lapsuus ei määrittele kaikkea, sillä jos on järkeä, pystyy elämään ja valitsemaan toisin kuin omat vanhemmat. sitä paitsi, ei sulla mitenkään rankka lapsuus ole ollut.

t. erittäin rankkaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa alkoholisti isältään ja mielisairaalta äidiltään saanut, ihan terveen itsetunnon ihminen.

En toki ole väittänyt että lapsuuteni olisi ollut rankka =) Funtsailin vain että vaikuttaakohan nuo pienetkin jutut siihen miten itseni koen näin aikuisiällä vielä =)
Suuri :hug: sinulle kun olet joutunut niin kovia kokemaan! =)

 

[vieras]

kuule ap, lapsuus ei määrittele sitä, mimmonen aikuinen ihminen valitsee olla. niin, elämä on valintoja. lapsuus ei määrittele kaikkea, sillä jos on järkeä, pystyy elämään ja valitsemaan toisin kuin omat vanhemmat. sitä paitsi, ei sulla mitenkään rankka lapsuus ole ollut.

t. erittäin rankkaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa alkoholisti isältään ja mielisairaalta äidiltään saanut, ihan terveen itsetunnon ihminen.

Tähän haluan sanoa, vaikka en ap olekkaan, että aina ei tarvita väkivaltaa ja alkoholismia tai muuta,että itsetunto saa kolhuja (ja esim. huono itsetunto voi määrittää hyvinkin pitkälti ihmisen elämää ja valintoja). Siis yhtään vähättelemättä myöskään sinun kokemuksia.

Ja se on tosiaankin niin, ettei lapsuus määrittele sitä mitä ihminen voi olla aikuisena,mutta joskus se vaatii hyvin paljon työtä että pystyy muuttamaan ajatusmaailmaa/asenteita mitkä on kotoaan oppinut.

 

[Pippuri86]

Mä en voi kun komppaa sua..ihan kun olis omaa lapsuuttaan lukenut. Lapsi ei toivu siitä koskaan ,kun oma isä haukkuu ulkonäköä. Varsinkaan tytöt.

 

[vieras]

kuule ap, lapsuus ei määrittele sitä, mimmonen aikuinen ihminen valitsee olla. niin, elämä on valintoja. lapsuus ei määrittele kaikkea, sillä jos on järkeä, pystyy elämään ja valitsemaan toisin kuin omat vanhemmat. sitä paitsi, ei sulla mitenkään rankka lapsuus ole ollut.

t. erittäin rankkaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa alkoholisti isältään ja mielisairaalta äidiltään saanut, ihan terveen itsetunnon ihminen.

Tähän haluan sanoa, vaikka en ap olekkaan, että aina ei tarvita väkivaltaa ja alkoholismia tai muuta,että itsetunto saa kolhuja (ja esim. huono itsetunto voi määrittää hyvinkin pitkälti ihmisen elämää ja valintoja). Siis yhtään vähättelemättä myöskään sinun kokemuksia.

Ja se on tosiaankin niin, ettei lapsuus määrittele sitä mitä ihminen voi olla aikuisena,mutta joskus se vaatii hyvin paljon työtä että pystyy muuttamaan ajatusmaailmaa/asenteita mitkä on kotoaan oppinut.

minusta se vaatii tervettä järkeä olla tekemättä vanhempiensa mokia. mua sitten ärsyttää sellaset, jotka valittaa, että on huono itsetunto jostain mitä isä tai äiti sanonu 20 vee sitten. tehdään lapsuudesta traumoja, vaikka niitä ei oikeasti olekaan. taitaa olla tekemisenpuute, kun pitää vatkata ihan hyvää lapsuutta ja tehdä siitä onneton? täällä elää ihmisiä, joilla on ollu OIKEASTI yhtä helvettiä ja ovat pääseet sen yli ja itsetunto ihan ok. miettikääpäs sitä, te hyväperheisten valittajat.

 

[Tallamuspurkuna]

Mä en voi kun komppaa sua..ihan kun olis omaa lapsuuttaan lukenut. Lapsi ei toivu siitä koskaan ,kun oma isä haukkuu ulkonäköä. Varsinkaan tytöt.

Minä olen perheen ainoa tyttö ja ollut isän tyttö aina. Tykkään isästäni. Ja hän on myös enemmän kannustanut kuin äitini ikinä.
MUTTA, luulen että noista ulkonäkö kommenteista voisi johtua se että teini-iässä kaipasin kamalasti turvaa miehiltä :ashamed:

 

[vieras]

Mä en voi kun komppaa sua..ihan kun olis omaa lapsuuttaan lukenut. Lapsi ei toivu siitä koskaan ,kun oma isä haukkuu ulkonäköä. Varsinkaan tytöt.

no haloo, toipuuhan siitä aikuinen ihminen. mitä ihmettä sitä pitää olla niin katkera ja jankata sata vuotta vanhoja juttuja? kipeäksi ittensä tekee ku ei osaa antaa vanhojen juttujen olla.

 

[Tallamuspurkuna]

kuule ap, lapsuus ei määrittele sitä, mimmonen aikuinen ihminen valitsee olla. niin, elämä on valintoja. lapsuus ei määrittele kaikkea, sillä jos on järkeä, pystyy elämään ja valitsemaan toisin kuin omat vanhemmat. sitä paitsi, ei sulla mitenkään rankka lapsuus ole ollut.

t. erittäin rankkaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa alkoholisti isältään ja mielisairaalta äidiltään saanut, ihan terveen itsetunnon ihminen.

Tähän haluan sanoa, vaikka en ap olekkaan, että aina ei tarvita väkivaltaa ja alkoholismia tai muuta,että itsetunto saa kolhuja (ja esim. huono itsetunto voi määrittää hyvinkin pitkälti ihmisen elämää ja valintoja). Siis yhtään vähättelemättä myöskään sinun kokemuksia.

Ja se on tosiaankin niin, ettei lapsuus määrittele sitä mitä ihminen voi olla aikuisena,mutta joskus se vaatii hyvin paljon työtä että pystyy muuttamaan ajatusmaailmaa/asenteita mitkä on kotoaan oppinut.

minusta se vaatii tervettä järkeä olla tekemättä vanhempiensa mokia. mua sitten ärsyttää sellaset, jotka valittaa, että on huono itsetunto jostain mitä isä tai äiti sanonu 20 vee sitten. tehdään lapsuudesta traumoja, vaikka niitä ei oikeasti olekaan. taitaa olla tekemisenpuute, kun pitää vatkata ihan hyvää lapsuutta ja tehdä siitä onneton? täällä elää ihmisiä, joilla on ollu OIKEASTI yhtä helvettiä ja ovat pääseet sen yli ja itsetunto ihan ok. miettikääpäs sitä, te hyväperheisten valittajat.

Ehkä sinäkään et kuitenkaan ole kokonaan päässyt asiasta yli kun noin kovin kimpaannuit? :hug:
En todellakaan halua vähätellä sitä että jotkut todella elävät perhehelvetissä joko lapsuutensa tai sitten myöhemmin parisuhteessa!
Se on hirveä asia eikä minun ongelmia voi siihen verrata.
MUTTA, kyllä pienemmätkin asiat vai vaikuttaa ihmiseen. Se sitten taas varmaan riippuu luonteesta että kuinka kukakin asiat ottaa.
=)

 

[veiras]

kuule ap, lapsuus ei määrittele sitä, mimmonen aikuinen ihminen valitsee olla. niin, elämä on valintoja. lapsuus ei määrittele kaikkea, sillä jos on järkeä, pystyy elämään ja valitsemaan toisin kuin omat vanhemmat. sitä paitsi, ei sulla mitenkään rankka lapsuus ole ollut.

t. erittäin rankkaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa alkoholisti isältään ja mielisairaalta äidiltään saanut, ihan terveen itsetunnon ihminen.

Tähän haluan sanoa, vaikka en ap olekkaan, että aina ei tarvita väkivaltaa ja alkoholismia tai muuta,että itsetunto saa kolhuja (ja esim. huono itsetunto voi määrittää hyvinkin pitkälti ihmisen elämää ja valintoja). Siis yhtään vähättelemättä myöskään sinun kokemuksia.

Ja se on tosiaankin niin, ettei lapsuus määrittele sitä mitä ihminen voi olla aikuisena,mutta joskus se vaatii hyvin paljon työtä että pystyy muuttamaan ajatusmaailmaa/asenteita mitkä on kotoaan oppinut.

minusta se vaatii tervettä järkeä olla tekemättä vanhempiensa mokia. mua sitten ärsyttää sellaset, jotka valittaa, että on huono itsetunto jostain mitä isä tai äiti sanonu 20 vee sitten. tehdään lapsuudesta traumoja, vaikka niitä ei oikeasti olekaan. taitaa olla tekemisenpuute, kun pitää vatkata ihan hyvää lapsuutta ja tehdä siitä onneton? täällä elää ihmisiä, joilla on ollu OIKEASTI yhtä helvettiä ja ovat pääseet sen yli ja itsetunto ihan ok. miettikääpäs sitä, te hyväperheisten valittajat.

Aika kärkästä tekstiä. Taitaapa sitä sinullakin vielä katkeruuksia olla purkamatta... Ja mielestäni ihmisillä, joilla on hyvä itsetunto, löytyy myös ymmärrystä ja empatiaa muitakin ihmisiä kohtaan. Ja todella hienoa, että sinulla on nyt hyvä itsetunto, mutta muista myös se, ettei me kaikki ihmiset olla samanlaisia, on herkempiä ja vahvempia jne...

 

[Adelade]

Ei miunkaan lapsuudessa halattu tai pidetty hyvänä mitenkään, ei kehuttu tms. Lannistaa kyllä osattiin: ei siusta siihen ole kuitenkaan, älä ees yritä.
Haukkuja kyllä tuli senkin edestä, ikinä ei ollu tarpeeks hyvä missään, äiti kun jostain suuttui niin sain kuulla olevani samanlainen p.aska kuin isäkin.
Meilläkin suututtiin jos vahingossa jotain meni rikki, pelotti aina kertoakin kun tiesi että myrsky nousee. :/

Että ei kait sitä voi itsetunto taivaissa ollakaan tommosen lapsuuden jälkeen...

 

[joSSSu]

miulla on ollu vähän samanlainen lapsuun... ikinä ei tullut kiitosta mistään ja huutoa vain jos ei mennyt asiat niinku vanhemmat halus. miulle jopa huudettiin siitä, jos soitin äitille kysyäkseni voinko mennä kaverin luokse kylään. miulle huudettiin jos kaveri pudotti meilläollessaan esim. lasin sirpaleiksi lattialle. ikinä ei halattu, painosta sanottiin, arvosanat voisivat aina olla paremmat! miulle sanottiin useasti että kun sie olet tuollainen riesa niin et sie voi mennä kavereiden kylään. minua myös moitittiin useasti kun oli enemmän vanhempia ihmisiä paikalla "no ei tuosta meidän tytöstä ainakaan tule koskaan...." itkeä ei saanut, vastaan ei saanut sanoa.
argh, ei piä ajatella noita asioita ku rupee vaa vituttamaan. nyt huomaan jossain asioissa kohtelevani miestäni ihan samalla tavalla kun minua kohdeltiin... onneks vielä on niin takaraivossa nuo tunteet niin sitä herää sit siihen et hetkinen, nyt täytyy tän pelin loppua!