V
"vieras"
Vieras
Kaipaisin vertaiskokemuksia muilta joilla ollut vaikea ero eikä yhteishuolto ole sujunut eron jälkeen. En halua vastakkainasettelua isien ja äitien välille sillä kyse ei ole sukupuolesta vaan luonteesta ja toimintatavoista joihin kykenee ihan kumman sukupuolen edustajat tahansa. Eli meidän tilanne on tämä:
Lapsi oli erotessamme noin kaksivuotias eikä siis ymmärtänyt isänsä tekoja minua kohtaan. Jouduin äärimmäisen hankalaan tilanteeseen ja selviytyminen näytti mahdottomalta. Meillä oli kuitenkin hyvä, turvallinen ja vahva side lapsen kanssa ja olen aina ollut hänelle se tärkein ihminen. Isänsä yritti aluksi erottaa meitä monin eri tavoin mutten antanut periksi sillä hän ei ole kykenevä huoltaja (uskoo ken tahtoo...). Isän luona kaikki on suureellista, on tavaraa ja mtakustellaan oli rahaa tai ei, mutta lapsellemme hän ei mitään hanki koska hän ei osaa nähdä minua muuta kuin ex-puolison roolissa jota voi vihata ja halveksua miten tahtoo oli aihetta tai ei eikä osaa erottaa lastakaan minusta erilliseksi tyyliin sille ämmälle en mitään kenkiä hanki.
No, lapseni ei ole elänyt puutteessa, mutta ero isänsä kotiin on todella räikeä. Isän luona ei tunnu olevan hirveästi sääntöjä, ei nukkumaanmeno aikoja, ei kysellä hampaidenpesun perään tai paljon muutakaan niin kivaahan se lapsesta on. Ja isänsä on kuin iso lapsi itsekin. Hyvähän se on että aikuinen touhuaa lapsen kanssa ja jopa heittäytyy leikkiin mutta pitää siinä silti ns. aikuinen olla. Minusta onkin tullut inhottava äiti joka vaatii kaikenlaista eikä osta tai vie matkoille. Niin ja minusta puhutaan sumeilematta pahaa lapsen kuullen, epäillään kykyjäni, haukutaan jne. Näitä lapsi vaan aluksi minulle hämmentyneenä ihmetteli. Sitten oli sanottu että äidille ei saa puhua enää mitään, edes normaalikuulumisia. Tämä on vaan niin hirveän raskasta kun lapsi käy isällään joka toinen viikonloppu eli tämä leimaa koko elämää ja tekee siitä raskasta. Nyt alkaa tuntua etten jaksa enää, mutta en oikein tiedä mitä tehdä. Lapsi haluaisi ehkä isälleen sillä en ole jaksanut olla hyvä äiti tämän jatkuvan paineen keskellä. Toisaalta en voi mitenkään uskoa, että hän saa hyvät lähtökohdat elämään jos kasvaa isän luona. En tiedä mitä tehdä. Miten muut joilla on ollut tällaista? Ja tämä on oikeasti särkenyt mut niin pahasti että mä pyydän että älkää tulko haukkumaan, mä tarviisin kuulla muiden kokemuksia sillä lähipiirissä ei ole vastaavaa vaikka eroja onkin eli vertaiskokemuksista voisi olla iso apu. Meillä ei ole kyse eroriidoista tai omasta katkeruudesta vaan jostain ihan muusta. Mutta te joilla on samankaltaisia kokemuksia mitä ratkaisuja olette tehneet? Kuinka ja millä keinoilla olette selvinneet? Mistä saatte itse voimaa ja lohtua jaksaa eteenpäin?
Lapsi oli erotessamme noin kaksivuotias eikä siis ymmärtänyt isänsä tekoja minua kohtaan. Jouduin äärimmäisen hankalaan tilanteeseen ja selviytyminen näytti mahdottomalta. Meillä oli kuitenkin hyvä, turvallinen ja vahva side lapsen kanssa ja olen aina ollut hänelle se tärkein ihminen. Isänsä yritti aluksi erottaa meitä monin eri tavoin mutten antanut periksi sillä hän ei ole kykenevä huoltaja (uskoo ken tahtoo...). Isän luona kaikki on suureellista, on tavaraa ja mtakustellaan oli rahaa tai ei, mutta lapsellemme hän ei mitään hanki koska hän ei osaa nähdä minua muuta kuin ex-puolison roolissa jota voi vihata ja halveksua miten tahtoo oli aihetta tai ei eikä osaa erottaa lastakaan minusta erilliseksi tyyliin sille ämmälle en mitään kenkiä hanki.
No, lapseni ei ole elänyt puutteessa, mutta ero isänsä kotiin on todella räikeä. Isän luona ei tunnu olevan hirveästi sääntöjä, ei nukkumaanmeno aikoja, ei kysellä hampaidenpesun perään tai paljon muutakaan niin kivaahan se lapsesta on. Ja isänsä on kuin iso lapsi itsekin. Hyvähän se on että aikuinen touhuaa lapsen kanssa ja jopa heittäytyy leikkiin mutta pitää siinä silti ns. aikuinen olla. Minusta onkin tullut inhottava äiti joka vaatii kaikenlaista eikä osta tai vie matkoille. Niin ja minusta puhutaan sumeilematta pahaa lapsen kuullen, epäillään kykyjäni, haukutaan jne. Näitä lapsi vaan aluksi minulle hämmentyneenä ihmetteli. Sitten oli sanottu että äidille ei saa puhua enää mitään, edes normaalikuulumisia. Tämä on vaan niin hirveän raskasta kun lapsi käy isällään joka toinen viikonloppu eli tämä leimaa koko elämää ja tekee siitä raskasta. Nyt alkaa tuntua etten jaksa enää, mutta en oikein tiedä mitä tehdä. Lapsi haluaisi ehkä isälleen sillä en ole jaksanut olla hyvä äiti tämän jatkuvan paineen keskellä. Toisaalta en voi mitenkään uskoa, että hän saa hyvät lähtökohdat elämään jos kasvaa isän luona. En tiedä mitä tehdä. Miten muut joilla on ollut tällaista? Ja tämä on oikeasti särkenyt mut niin pahasti että mä pyydän että älkää tulko haukkumaan, mä tarviisin kuulla muiden kokemuksia sillä lähipiirissä ei ole vastaavaa vaikka eroja onkin eli vertaiskokemuksista voisi olla iso apu. Meillä ei ole kyse eroriidoista tai omasta katkeruudesta vaan jostain ihan muusta. Mutta te joilla on samankaltaisia kokemuksia mitä ratkaisuja olette tehneet? Kuinka ja millä keinoilla olette selvinneet? Mistä saatte itse voimaa ja lohtua jaksaa eteenpäin?
En koskaan halunnut sekoittaa lapsia aikuisten välisiin sotkuihin ja isä taas yritti sitä koko ajan. On jopa kertoja joilloin menin hakeman lapsia isältään (isä asui muualla ja minä hoidin kuskaamiset edestakaisin sillä isällä ei ollut autoa) ja mennessäni 100km:n päähän isä ilmoitti, että ei anna lapsia. Lapset itkivät etteivät lähde ja minä jouduin ottamaan ne mukaani puoliväkisin kauhean taistelun jälkeen. Tottakai halusivat olla isällään sillä siellä oltiin pellossa, ei tarvinnut noudattaa sääntöjä jne. Tunsin itseni maailman paskimmaksi äidiksi ja tunsin tarpovani uppoavassa suossa. Silti en antanut periksi, pidin säännöt ja rakastin lapsiani.
Isää en ole ikinä lapsilleni haukkunut sillä haluan heidän muodostavan itse mielipiteensä asioista. Välit isään ja hänen uuteen puolisoonsa ovat erittäin hyvät. 