Olenko mä epäonnistunut jotenkin äitinä?

["omena"]

Esikoiseni muutti pois kotoa ollessaan 17-vuotias. Seurusteli tuolloin pari vuotta vanhemman, todella fiksun pojan kanssa ja poika pyysi muuttamaan saman katon alle. Annoin luvan ja hyvin on tällä parilla mennyt. Heillä on kaunis koti, molemmat opiskelee ja käyvät välillä myös töissä, tulevat toimeen itsenäisesti ilman kenenkään avustuksia. Kuitenkin mua välillä vähän ahdistaa, kun tyttö halusi niin aikaisin muuttaa pois.

Nyt seuraava lapsi on 16 ja on muuttamassa joululomalla isälleen toiseen kaupunkiin. Ei halua kertoa mulle syytä muutolleen, mutta en kai mä voi pakottaa jäämäänkään.

Tuntuu jotenkin pahalta, kun noin aikaisin kummatkin haluavat kotoa lähteä pois. Tuntuu siltä, että mä olen jotenkin epäonnistunut ja huono äiti.

Meillä on ihan rauhallista kotona, mulla ei ole mitään mieselämää joten täällä ei siihen liittyviä "lieveilmiöitäkään" ole. En ole päihderiippuvainen, käyn normaalisti töissä, vapaa-ajalla olen pääsääntöisesti kotona. Lapsilla on kotiintuloajat ja parhaani mukaan olen koettanut ostaa heille kaiken tarvittavan. Olen myös yrittänyt olla sellainen äiti, jolle voi aina kertoa kaiken ja jonka luokse voi aina tulla, vaikka mikä tilanne tahansa olisi.

En tiedä. Näköjään lapsen muutto tuntuu aina vaan yhtä pahalta

 

[TiiBii]

Entäs jos lapset kaipaisivat omaakin aikaa. Siis saada olla yksin kotona. Jos itse olet aina siinä, ei se onnistu. Ehkä myös muutoin vapaampi elämä ilman kotiintuloaikoja kiehtoo.

 

[avieras]

Mitäs jos sä ootkin onnistunut kasvattamaan lapsistasi itsenäisiä ja pärjääviä? Eikös se oo yks vanhempien tärkeimmistä tehtävistä; kasvattaa lapsensa niin, että ne pärjää ilman meitä Mä itse muutin 17-vuotiaana kotoa pois. Halusin irtaantua omilleni, mut en pidä omia vanhempiani millään tavalla huonoina

 

["Hömelö"]

Kuulostaa enemmänkin sille, että oot kasvattanu lapsistas järkeviä, itsenäisiä ja omiin kykyihin luottavia nuoria. Lapsen pois muuttaminen tuntuis varmaan joka tapauksessa pahalle.

 

["omena"]

Lapsilla on käytännössä koko yläkerta omassa käytössään, joten heillä on sitä "omaa tilaa". Isällään on pienempi asunto, joten ei siellä ainakaan enempää sitä omaa rauhaa ole kuin täällä.
Hassua olisi tuo "vapaampi" elämä muutenkin, kun ainakin tällähetkellä isä sanoo että pitää vieläkin tiukemmat säännöt kuin mitä kotona on ollut. Meillä esim arkisin kotiintuloaika on klo 21, viikonloppuisin 23. Isällään nämä olisi vieläkin aiemmin. Myös tytön kaikki kaverit jäävät tänne, joten väkisinkin tulee mieleen että kotona on jotain niin kauheaa, että jättää mieluummin kaverinsa kuin elää täällä

 

[avieras]

...niin ja mun omat lapset muuttaa isälleen (9 ja 11) ihan senkin takia, että saavat jakaa arkeaan myös isänsä kanssa. Tosin ovat jatkossa mun luona myös paljon, mut pääpaino siirtyy isän luo. En pidä sitäkään asiaa mitenkään huonona. Helposti vaan tulee äiti-ihmisenä tällaisessa tilanteessa sellainen olo, et on luopumassa lapsistaan, mut eihän se nyt niin ole. On se isäkin tärkeä ja edelleen ne lapset rakkaita.

 

["omena"]

Kiitos noista positiivisista viesteistä, mä en tajunnut ollenkaan ajatella asiaa tuolta kantilta.

 

[Strösselit ja kaikki!]

No et ole! Eikö se oo hyvä vaan että ovat itsenäisiä.

 

[hallittu kaaos]

Me muutettiin siskoni kanssa lähes samaan aikaan pois kotoa 18-vuotiaina (viikon erolla muutot) onnellisesta ja hyvästä kodista poikaystäviemme luokse. Apua on vanhemmilta kumpikin joskus jouduttu pyytämään, mutta jaloillemme päästy. Ei mitään erityistä syytä, tuntui vain hyvältä ajalta "levittää siivet". Jälkikäteen ajatellen hetken olisi vielä voinut asua vanhemmilla ja säästää rahaa, mutta nuorena sitä on niin kiire välillä