Olenko ottanut nokkaani turhasta

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vieras
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vieras

Vieras
Eli miehelläni on hoidettu syöpä joitakin vuosia sitten ja silloinkaan äitini ei juuri kysellyt asiasta tai minun jaksamista tms. vaikka meillä oli ihan pienet lapset.

Nyt miehelle sitten todettiin kontrolleissa, että syöpä on uusinut. Oli jos jonkinlaista koekuvausta ja koepalaa sitten ja kaikki muut kyselivät asiaan liittyen, mutta ei äitini.

Kun tieto tuli, että syöpä on uusinut ja vielä otetaan koepalat niin soitinkin äidilleni kaksi kertaa ja juttelin asiasta. Siitä ja muustakin.

Sitten meni pari viikkoa ja koepalojen tulos - hämmästyttävää kyllä - olikin se, että syöpä ei olekaan uusinut. Koepalat oli hyvälaatuisia. Lähetimme sitten iloviestiä kaikille lähipiirissä, sukulaisille ja kavereille. Kaikki olivat tosi iloisia. Äitini viesti oli "no hyvä, mutta aika erikoista" ja sen perään kyselyä mehumaijasta. Vielä tuli VIISI viestiä koskien tuota mehumaijaa. Seuraavan kerran, kun näimme viikkoa myöhemmin niin ei mitään kysynyt asiaan liittyen minulta tai mieheltäni.

Samana päivänä, kun tulokset tuli niin oli soittanut siskolleni ja kysellyt minusta. Siskoni oli sanonut, ettämitäs jos soittaisit minulle ja kysyisit suoraan ja äitini oli sanonut, että "ei se tahdo mun kanssa puhua". Siis... WHAT?!?! Mistähän se tuli ilmi? Siitä, kun soittelin hänelle ja lähettelin viestejä? Vai siitäkö, että häntä itseään ei kiinnosta pätkän vertaa toisten, ei edes oman lapsen, asiat. Tai jaksaminen tai mikään.

Äidilläni on tiedossa oikeudenkäynti syksyllä ja jahka siitä tulee papereita niin kyllä minulla soi taas puhelin tiuhaan tahtiin, kun pitää purkaa sydäntään taas. Sama juttu, jos ja kun hänellä on taloudellisia vaikeuksia (jotka johtuu ihan omista toimistaan) niin minulla soi puhelin. Mietin vain, että pitäisikö alkaa kysellä, että mites se mehujen keittäminen onnistu, kun kerran niin kovasti oli asiaa mehumaijasta silloin kerran.

Vituttaa.
 
Erityisesti on jäänyt mieleen se, kun äitini oli meillä kahvilla käymässä ja mies oli juuri saanut sen syöpädiagnoosin. Lapset olivat silloin 9kk ja alle 3v. Mies oli tuolloin 2viikkoa sairaalassa. Lisäksi meillä on koira. Juttelin sitten äidilleni siitä miten huolissaan anoppi on jaksamisestani ja harmitellut sitä ettei voi itse auttaa, koska oli myös sairaalajaksolla ja tosi sairas. Äitini oli ihan ihmeissaan ja kysyi "mitä ihmeen apua sinä muka tarvitset. Onhan sitä yksinhuoltajia ollut maailmansivu ja pärjätty."

No minusta yh:na oleminen ei ole sama kuin jaksaa kotona, kun mies on juuri saaut syöpädiagnoosin ja on sairaalassa leikattavana. Ehkä se on sitten sama asia ja minä vain heikko ihminen. Tai no en kai ole heikko, koska jaksoin kyllä.
 
Jätä äitisi kommentit omaan arvoonsa. Hän kuluttaa vain voimiasi. Älä edes odota häneltä apua tai myötätuntoa, iloitse niistä joilta sitä saat.
T. Empatiakyvyttömän äidin lapsi myös
 
Vaikuttaa siltä että äitisi a) on täysin empatiakyvytön, ei siis kertakaikkiaan osaa asettua toisen ihmisen asemaan ja b) jollain tavalla taitaa pelätä koko syöpäasiaa niin ettei halua puhua siitä.

Enpä sitten tiedä mitä asian eteen voisi tehdä.
 
Siis muuten saisi ollakin, mutta vituttaa se, että kuulee jatkuvasti jotain outoa... Tulkitsee siis minun sanomiseni kaikki hänen arvostelemisekseen ja vääntelee niitä asioita oudosti. Tuokin etten muka tahdo puhua hänen kanssaan. Ihan käsittämätön väite, kun minä olin juuri soittanut kaksi kertaa hänelle. Hän se ei kaiketi tahdo puhua, kun ei kerran soita.

Ja lisäksi äitini on ilmeisen mustasukkainen siitä, että minulla on läheinen suhde veljeni 1v tyttöön. Olimme juuri veljeni luona ja tyttö oli äitini sylissä. Sanoin äidilleni, että "Maija onkin näimmä tosi väsynyt". Tytön silmät lurpsuivat ja oli tosi väsyneen näköinen. Äitini puristi lasta tiukemmin ja sanoi "Ei ole, se on nyt mun sylissäni". Aivan kuin minä olisin ollut viemässä sitä johonkin. Totesin sitten vain, että "No kyllä se on, katso vaikka sen silmiä." Tuostakin varmasti puhuu seläntakana jotain jollekin minkä sitten kuulen.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Siis muuten saisi ollakin, mutta vituttaa se, että kuulee jatkuvasti jotain outoa... Tulkitsee siis minun sanomiseni kaikki hänen arvostelemisekseen ja vääntelee niitä asioita oudosti. Tuokin etten muka tahdo puhua hänen kanssaan. Ihan käsittämätön väite, kun minä olin juuri soittanut kaksi kertaa hänelle. Hän se ei kaiketi tahdo puhua, kun ei kerran soita.

Ja lisäksi äitini on ilmeisen mustasukkainen siitä, että minulla on läheinen suhde veljeni 1v tyttöön. Olimme juuri veljeni luona ja tyttö oli äitini sylissä. Sanoin äidilleni, että "Maija onkin näimmä tosi väsynyt". Tytön silmät lurpsuivat ja oli tosi väsyneen näköinen. Äitini puristi lasta tiukemmin ja sanoi "Ei ole, se on nyt mun sylissäni". Aivan kuin minä olisin ollut viemässä sitä johonkin. Totesin sitten vain, että "No kyllä se on, katso vaikka sen silmiä." Tuostakin varmasti puhuu seläntakana jotain jollekin minkä sitten kuulen.

 
Tuttua ja käsittämätöntä.
Mä tunnen itseni aina ihan idiootti paskiaiseksi isäni kanssa. Empatiakyvyttömyyttä ja jonkin asteista narsismia. Minussa vai isässä, vai molemmissa?
 
Alkuperäinen kirjoittaja analyysi:
Hänelle syöpä taitaa olla arka aihe, taitaa pelätä itselleen sen tulevan...

En usko, että on mistään tuollaisesta kyse. Mikään ei viittaa siihen, että pelkäisi sellaista eikä muutenkaan ole sen tyylinen ihminen. Sitäpaitsi itse koen (syöpää pelkäävänä) että juuri sellaisista asioista tahtookin puhua, jotta olisi tietoa enemmän. Tai mitä se onkin sitten.

Mutta ei voi olla mitenkään tuollaisesta kyse. Kyllä äitini siitä syövästä on puhunut joskus ja muutenkin puhuu kaikenlaisista tuollaisista jutuista ihan avoimesti ja on itsekin hoitoalalla. Mutta ei niin, että olisi henkilökohtaisesti kiinostunut. Vuosi sittenkin ihmitteli, että missä kontrolleissa mieheni käy, kun mainitsin hänen olevan kontrollikäynnillä. Helposti olisi varmaan ollut pääteltävissäkin, mutta kyllä kaikki muut on aina kyselleetkin miten on kontrolleissa mennyt.
 

Uusimmat

Yhteistyössä