M
mietin vaan
Vieras
Pohdin tällaista asiaa... Olen nyt 30-vuotias ja täysikäisestä lähtien elättänyt itseni ilman vanhempien apua. Eli olen ollut töissä aina, 17-vuotiaasta lähtien (välillä toki saanut opintotukea, kun olen opiskellut, mutta silloinkin työskennellyt samaan aikaan.)
Laskut olen aina saanut maksettua, ajokortin olen maksanut itse ja kaikki muutkin hankinnat. Tuntuu vaan siltä, että olen aika harvinainen, sillä monet tuttavani saavat EDELLEEN rahaa tai tukea vanhemmiltaan. Monet vanhemmat esimerkiksi maksavat opiskeluajalla aikuisille lapsilleen "tukea", ostavat ruokaa tai vaatteita, antavat auton käyttöön, jopa perheellisille aikuisille ihmisille! Yksi tuttuni jopa asuu vanhempiensa omistamassa omakotitalossa kahden lapsensa kanssa, maksamatta mitään asumisestaan... tai ehkä jotain nimellistä, pientä korvausta tyyliin 100 euroa kuussa.
Tämä on mielestäni hämmästyttävää. Tunnen ylpeyttä siitä, että olen välillä selvinnyt tiukoistakin tilanteista omin neuvoin, enkä tarvinnut apua keneltäkään ja olen aina ollut valmis tarttumaan työhön kuin työhön, en ole ajatellut, että joku työ olisi sellaista "paskaduunia", etten voisi sitä tehdä. Monet vanhempien tukemat taas tuntuvat vaativan kaiken, osa on esimerkiksi opiskellut kulttuurialalle, ja eivät suostu tekemään mitään tavallista perus duunarihommaa, vaan elävät mieluummin satunnaisilla pätkätöillä ja vanhempien avustuksella...
Eikö tämä ole hiukan outoa. Mihin on jäänyt ihmisiltä ylpeys siitä, että on aikuinen ja elättää ise itsensä? Onko kaikki nykyään liian helppoa?
Laskut olen aina saanut maksettua, ajokortin olen maksanut itse ja kaikki muutkin hankinnat. Tuntuu vaan siltä, että olen aika harvinainen, sillä monet tuttavani saavat EDELLEEN rahaa tai tukea vanhemmiltaan. Monet vanhemmat esimerkiksi maksavat opiskeluajalla aikuisille lapsilleen "tukea", ostavat ruokaa tai vaatteita, antavat auton käyttöön, jopa perheellisille aikuisille ihmisille! Yksi tuttuni jopa asuu vanhempiensa omistamassa omakotitalossa kahden lapsensa kanssa, maksamatta mitään asumisestaan... tai ehkä jotain nimellistä, pientä korvausta tyyliin 100 euroa kuussa.
Tämä on mielestäni hämmästyttävää. Tunnen ylpeyttä siitä, että olen välillä selvinnyt tiukoistakin tilanteista omin neuvoin, enkä tarvinnut apua keneltäkään ja olen aina ollut valmis tarttumaan työhön kuin työhön, en ole ajatellut, että joku työ olisi sellaista "paskaduunia", etten voisi sitä tehdä. Monet vanhempien tukemat taas tuntuvat vaativan kaiken, osa on esimerkiksi opiskellut kulttuurialalle, ja eivät suostu tekemään mitään tavallista perus duunarihommaa, vaan elävät mieluummin satunnaisilla pätkätöillä ja vanhempien avustuksella...
Eikö tämä ole hiukan outoa. Mihin on jäänyt ihmisiltä ylpeys siitä, että on aikuinen ja elättää ise itsensä? Onko kaikki nykyään liian helppoa?