Oletko katkaissut välisi vanhempiisi? Miksi?

["Näin meillä"]

Aika usein olen lukenut ihan kauhealla tavalla toimivista vanhemmista, joita silti pidetään elämässä sen vuoksi että he ovat äiti/isä.
Itsestäni tuntuu että vanhempani, jotka ovat aikoinaan olleet suhteellisen hyviä vanhempia, lukuunottamatta sitä että murrosikäni oli vaikea jolloin olin silmätikkuna ja tunnuin ärsyttäväni pelkällä olemassaolollani, jopa leivät voitelin väärällä tavalla. Minua on nimitelty paskaksi ja kuitattu että se on vain sanonta (Laita paska asialle, mene itse perässä) Ja teini-iässä vanhemmilleni kehittyi alkoholiongelma, joka ei varsinaisesti ollut näkyvä enkä edes tajunnut heidän juovan. Huomasin vain äitini käyttäytyvän välillä todella kummallisesti, tämä sai minut jännittämään enkä uskaltanut juurikaan kutsua kavereitani kylään koska en tiennyt mitä kotona odottaa.
Kuulin myös lapsena kun äitini sanoi vihaavansa minua. Tämä ei ollut tarkoitettu minun korvilleni, enkä tätä ole aikuisena enää ottanut puheeksi, koska tiedän sen olevan aivan turhaa ja kaiken olevan äidin mukaan vain kuvittelua. Mutta muuten vanhempani ovat antaneet minulle paljon ja olen siitä heille kiitollinen.
Nyt vain kun itse olen tullut äidiksi, ja vanhempani moittivat miestäni ja lapsiani ja milloin mitäkin, niin tuntuu että onko minun pakko "raahata" tuollaista määrää negatiivista energiaa elämässäni, vai olenko liian ankara jos vain lakkaan pitämättä yhteyttä?

 

[TiiBii]

Kerro se heille!

Siis että olet kiitollinen, muttet jaksa ainaista negatiivisuutta. Lähetä vaikka kirje. Ja ole tapaamatta kokonaan tai ainakin harvenna käyntejä.

Ei kannata tehdä asioita mitkä saavat oman olon huonoksi.

 

["minävaan"]

Olen toiseen vanhempaani enkä aio pitää mitään yhteyttä enää koskaan. Minulla on siihen erittäin hyvä syy.

 

[apap.]

Minuun vain on niin iskostunut se että minun pitää olla vanhemmilleni kiitollinen kaikista heidän uhrauksistaan, muuten olen kylmä ja kiittämätön ihminen, jotenkin vain tuntuu että on helpompi olla ja jättää kaikki taakse. Ehkä helpompi myös heille, eivät he ole koskaan voineet kohdata sitä että ehkä he eivät olleet täydellisiä, enkä täydellisyyttä koskaan vaatinutkaan, vaan se että asioista voisi keskustella normaalisti ilman että olen se kiittämätön ihminen.
Viime viikolla yritin keskustella asioista äitini kanssa, mutta hän oli tuolloin humalassa joten ei paljoa tarvinnut kun vastaukset olivat tyyliä "anteeksi vain, anteeksi vain" Niin marttyyria että. Joo, soitin väärään aikaan, mutta en arvannut että jo 19 aikaan hän olisi niin kännissä. Kylässä me emme muutenkaan välimatkan vuoksi käy, mutta tiedän äidin pahoittaneen mielensä siitä kun en muutenkaan pidä yhteyttä. En vain jaksa aina ottaa arvostelua vastaan, jos mina en heitä voi arvostella, mikä oikeus heillä on aikuisten ihmisten elämään puuttua?

 

[Saman kokenut]

Olen katkaissut. Molemmat ovat äärimmäisen itsekeskeisiä. Isä välittää vain ja ainoastaan itsestään, eikä ole missään määrin kiinnostunut muista ihmisistä. Äiti taas on pitänyt aina minua syntipukkina, joka tekee väärin teki niin tai näin, ja omassa toiminnassaan hän ei näe mitään vikaa. Oman mielenterveyteni takia en pidä kumpaankaan yhteyttä.

 

[oskdm]

Mä olen poikkassut välit isään, jo 20v sitten. Ei ole koskaan ollut _isä_. Ei ole osallistunut mihinkään, ei kysele mitään, ei kiinnosta. En ole soitella, eikä ole hänkään.

Äitiin poikkasin myös välit muutamia vuosia sitten. Itsekeskeinen ja ilkeä ihminen. Eipä silläkään ikävä ole

En mä ala edes omia vanhempia roikottamaan elämässä, jos ne tuo vain surua ja pahaamieltä.