Ollako vaiko eikö olla? Ja millä hinnalla?

[voimaton]

Olen 30-vuotias enemmän tai vähemmän tod.näk. läheisriippuvuudesta kärsivä nainen ja olen ollut avomieheni kanssa yhdessä noin 3,5 vuotta. Meillä on 7kk ikäinen tytär. Suhteen alku on ollut vaikea mutta viime aikoina meillä on ollut tasaisempaa ja mennyt pidempiä aikoja paremminkin. Olemme alkaneet hieman enemmän ymmärtää toisiamme mutta tilanteemme on edelleen hankala.

Seuraavassa miinuksia ja plussia:


- Mies on n. 12 h päivässä töissä ( yrittäjä), jonka jälkeen työpäivä jatkuu vielä kotona puhelimessa ja koneen ääressä. Luvannut vähentää mutta kokoajan lisääntyy.

- Ollessaan kotona, kaikki lapsen hoitoon liittyvät rutiinit teen yksin minä. Vaipan vaihto/ syöttäminen/ kylvettäminen ovat aina erikseen pyydettäviä toimenpiteitä jotka teen nopeammin itse kun alan pyytää, odottaa että ehtii tehdä sen ja antaa ohjeita mitä, miten, jne.

- Jos ehdotan muutosta näihin tai mihinkään asioihin ja ilmaisen tyytymättömyyteni, se on yhtä kuin valitusta, jolloin mies raivostuu välittömästi, käskee pitää turvan kiinni, ämmittelee, alkaa heti uhkailla erolla, haukkuu ( jopa huoraksi), korottaa ääntään jne. Kohtaus menee nopeasti ohi ja alkaa pian jutella aivan normaalisti eikä ota kummankaan sanomisia enää tilanteessa mitenkään puheeksi. Jos itse palaan tilanteeseen ja yritän puhua siitä/ selvittää sitä, äänen volyymi nousee heti ja hän hyökkää uudelleen jotta saa suuni tukittua. Jokainen selvitysyritys päättyy siihen että haukkuu minut, minä hermostun, hän haukkuu lisää, huutaa vielä kovempaa, jotta saa minut itkemään ja antamaan asian olla koska on loukannut minua niin paljon. Vauvan länsäolo ei hillitse haukkumisia ja raivonpuuskia.

- Hänen kanssaan ei juurikaan voi keskustella muusta kun päivittäisistä käytännön asioista. Mikään kritiikki tai negatiivinen palaute ei ole sallittua. Yleisesti ottaen hän vaan myötäilee ihmisten sanomisia jos ei ne liity hänen työhönsä, jolloin hänellä on ohjat täysin käsissä keskusteluissa ja on paljon sanottavaa.

- On impulsiivinen ja helposti vietävissä. Jos meillä on jokin suunnitelma ja hänen esim. äitinsä ehdottaa jotain muuta ihan yhtäkkiä, on heti valmis muuttamaan suunnitelmaa. Menee ja tekee lähes 90% ajastaan muiden ehdottamia asioita. Ei tee itse aloitteita tai ehdotuksia juuri koskaan yhteiseen tekemiseen ja silloin kun tekee, asia on yleensä niin pitkällä ettei siitä voi enää neuvotella. Saattaa esim. yksin kysymättä varata lomamökin ja alkaa järjestellä sitä olettaen että se on kaikille ok. Ei siis juurikaan kysele tai neuvottele.

- Uhkailee paljon. On perunut jokaisen suunnitelmamme ( riidan aikana) suhteemme aikana useita kertoja; kaikki lomamatkat, teatterireissut, kyläilyt, suhteen jnejne. Hän ei kuitenkaan ole ikinä toteuttanut yhtään uhkausta. Haluaa kuitenkin että elän pelossa että ne peruuntuu jos käyttäydyn väärin tai epäilyksen alla että toteutuuko suunnitelma viimeiseen saakka. Aina sen miettiminen vie ilon kaiken hauskan odotukselta.

+ Vastaa lähes 100% kaikista taloutemme kustannuksista.

+ Rakastaa lasta ja minua kuitenkin. Ollessaan lapsen kanssa puhuu kuinka hän on isin tositosirakas, pusuttelee, leikkii sen kanssa, halii ja pitää vieressä. Minäkin tunnen vielä rakkautta ja yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan.

+ Seksielämämme on vielä tyydyttävää ja hyvää useimmiten

+Kun olemme riidelleet jostain, hän vastustettuaan minua kuitenkin usein tekee muutoksen (ei päde kuitenkaan haukkumisen lopettamiseen ja huutamiseen kun käytökseni ei miellytä) Kaikkien muutosten läpivienti on vaan liian raskasta minulle henkisesti koska joudun aina saada tämän haukkuryöpyn niskaani.

+ Hän on ns. kunnollinen; aina siisti, huoliteltu, ei polta, ei rilluttele kuin työnsä puolesta asiakkaiden kanssa

+ Hän on hyvin etevä kaikessa mitä tekee. Käytännöllinen, järjestelmällinen, kekseliäs ja ratkaisukeskeinen KÄYTÄNNÖN ongelmien suhteen.

Kumpikin lista jatkuisi vielä jos miettisin lisää, mutta ainakin miinuspuolen asiat ovat ne jotka eniten mietityttää.

Ajatukseni ovat menneet ihan sekaisi enkä tiedä mitä tehdä. Eroa olemme pyöritelleet alusta asti joka välissä ja tässä vieläkin ollaan joten ei sekään ihan helposti käy.

Saisinko hieman ulkopuolista perspektiiviä tilanteeseemme? Mitä suosittelette? Mitä tekisitte itse tilanteessani? Onko joku jolla on ollut samanlaisia ongelmia?

Tiedän että minussa on itsessänikin jotain vialla kun olen vielä tässä niiden kaikkien alkuaikona tapahtuneiden loukkausten jälkeen ( puhunut törkeästi, pitänyt salasuhdetta exään, jne) joten irrottautuminen miehestä ei minulta noin vain onnistu.

 

[likka]

"Saisinko hieman ulkopuolista perspektiiviä tilanteeseemme? Mitä suosittelette? Mitä tekisitte itse tilanteessani? Onko joku jolla on ollut samanlaisia ongelmia?"

Tämä palsta on nimeltään parisuhdepalsta mutta kovin hiirulaisia tuntuvat ellit olevan tässä viestiketjussa. Kukaan ei jostain syystä ota asiaan kantaa.

Olet ap. aika pahasti tossun alla parisuhteessasi. Valtasuhteet ovat epätasaiset.
Tasa-arvoa sinulla ei ole perheessäsi. Olit ehkä sinisilmäinen seurusteluvaiheessa.

Luin tänään netin Iltalehdestä Anja Snellmanin koluminin. Hän kirjoitti sen mitä minäkin
ajattelen. Hyväkin viestiketju tyrehtyy netissä yhden tai muutaman epäasiallisen viestin takia.

Pelkään pahoin että jäät melko vähälle tuelle ellit-palstoilla. Mutta hae apua kriisipuhelimesta,
perheneuvolasta ja ehkä yksityiseltä terapeutilta.

Kärsit henkisestä väkivallasta. Mitä on Sofi Oksasen Tanskan televisioon antamiin juttuihin uskomista niin suomalaiset miehet ovat erittäin huonotapaisia. Ikävä tosiasia johon tuskin lähivuosina on tulossa muutosta. Tuskin vain kirjoitusteni perustellaa. Nämähän aina sivuutetaan ilkeillä letkautuksilla.

Voimia sinulle ap. Jos voit huonosti suhteessa niin ei sellainen elämäntapa ole kenellekään hyväksi. Lapsi kärsii ehkä eniten.

 

[Pahkapossu]

Tiedät itsekin, että parisuhteessanne on paljon asioita pielessä. Teillä kummallakaan ei taida olla henkisellä puolella kaikki asiat ihan OK, tarkoitan, että olette varmasti fiksuja jne, mutta sinä siedät mieheltä ihan millaista käytöstä tahansa ja mies puolestaan kohtelee sinua ihan niin huonosti kuin haluaa. Läheisriippuvaista on helppo kohdella huonosti, koska sellainen ihminen ei kuitenkaan uskalla irrottautua huonosta suhteesta ennen kuin hän itse alkaa kohdella itseään paremmin ja tajuaa, että en ansaitse noin huonoa kohtelua.

Koska tyttäresi tarvitsee suojelua, jotta hänelle kehittyy vahva itsetunto ja hän saa kokea olevansa rakastettu, niin häntä ei pidä altistaa vanhempien riitelylle. Jos haluat jatkaa parisuhdetta siitä huolimatta, että miehesi kohtelee sinua huonosti, niin riidat on ehdottomasti käytävä vasta sitten, kun lapsi jo nukkuu. Tiedät varmastikin, että lapset ihailevat yli kaiken omia vanhempiaan. Haluatko sinä, että tyttäresi ottaa sinut esimerkikseen ja idolikseen, kun hän oppii vähän isompana näkemään, että sinä annat aina anteeksi kohtelipa sinua ihan miten hyvänsä? Haluatko, että tyttäresi oppii kohtelemaan sinua kuin orjaa tai että hän oppii, että hänen omassa parisuhteessaan pitää alistua kaikkeen ja olla hiljaa?

Samantapaisia kirjoituksia on ollut tällä palstalla aiemminkin. Ehkäpä 'haku'-toiminto auttaa, jos haet esim. sanalla 'läheisriippuvuus'.

 

[saman kokenut ja lähtenyt]

Ei se ole rakkautta, että haukkuu, uhkaille, huorittelee, huutaa, raivoaa jne. Ei se ole hyvää vanhmmuutta, että tekee näin myös lapsen kuullen.

Ainoa plussa, jolla kirjoituksessasi oli merkitystä on se, että mies hoitaa talouden 100%.sti.
Kaikella on hintansa ja olet myynyt sielusi.

Tottakai eläisit köyhemmin yksin lapsen kanssa, mutta pärjäisit silti, se on varmaa. Niin ne on muutkin pärjänneet. Alkusoputuminen ja sosussa käynti voi silti olla tiukka paikka. Jopa niin tiukka, että elät tuossa kärsimyksessä vielä niin pitkään, ettet enää muuta vaihtoehtoa osaa ajatellakaan. Vai oletko jo niin pitkällä?

 

[ap.]

Kiitos vastanneille. Se on totta että mieheni puhuu minulle ihan miten huvittaa ja on huomannut että minä en lähde vaikka hän tekisi mitä, vaikka kovasti aina asialla "uhkailenkin". Olen kyllä ollut todella tosissani lähdössä useita kertoja, mutta kun alan surffata asuntoja ja tekemään käytännön toimenpiteitä, tulee ikävä miehen kainaloon ja takaraivossa alkaa jyskyttää että jos olen sittenkin tekemässä virhettä. Jos se vika on sittenkin minussa.

Jotta tähän ketjuun saataisiin vähän toisakin näkökulmaa, kerrottakoon miehen puolustukseksi että minä en itse ole kovin tyytyväistä sorttia. Tämä on oikeastaan jo neljäs perättäinen pitkä suhteeni, enkä koskaan muista olleeni kovin tyytyväinen missään suhteissani.

Tyytymättömyyden aiheeni vaihtelevat. Kun edelliset on korjattu, tulee uusia. Muissa suhteissa tyytymättömyyden aiheeni olivat muita.

Tässä suhteessa mies on alusta asti kertonut tekevänsä paljon töitä ja olevansa yrittäjä. Valitsin silti jatkaa hänen kanssaan jostain syystä vaikka vähäinen yhteinen aika on ollut ongelmani alusta saakka. Jossain vaiheessa tuli kausi kun mies oli haluttomampi, jolloin olin kaikkein tyytymättömin vähäiseen seksiin enkä voinut olla sen vuoksi onnellinen. Sitten JOS on joskus aikaa ja riittävästi seksiä, minua alkaa kaivaa ne kaikki loukkaukset ja törkeästi sanomiset minua kohtaan koska niitä ei olla ikinä selvitetty eikä ne varsinaisesti vieläkään ole loppu. Kun mies toteuttaa toiveeni esim. seksin ja yhdessä tekemisen suhteen, alan "valittaa" koska hän ei ole tarpeeksi lapsen kanssa. Eli myöskään minulla ei asiat ole koskaan hyvin. Mies ei valita minulle
kovin usein enää nykyään. Joskus ennen huomautteli kärkkäästi siitä sun tästä.

Hänen näkökulmastaan olen kiittämätön ämmä joka makoilee kotona päivät pitkät hänen talossaan ja hänen kustannuksellaan ja valittaa. Autot ovat pihassa jotta voin lähteä ja mennä minne haluan. Ainoa tehtäväni on hoitaa lasta ja sekin on liikaa. Hänen pitäisi kiireisempänä, järkyttävän työvuoren alta joka on ajanut hänet hermoromahduksen partaalle, olla auttamassa vielä minua heppoisessa pikku tehtävässäni helpon lapsemme kanssa.

Mies on lisäksi erittäin komea ja menestynyt, monen hänen luonnettaan tuntemattoman näkökulmasta olisi varmastikin melkoinen saalis, joten hän saisi tilalleni uuden "valittamattoman" naisen melko helposti. Itsellänikään tuskin olisi ongelmia löytää uutta miestä lapsenkaan kanssa, mutta pelkään että jos olen kaikissa suhteissa aina yhtä tyytymätön, auttaako sen miehen vaihtaminen.

Mies on turhautunut että vaikka hän tekee tai on tekemättä mitä tahansa, minulla ei koskaan ole asiat hyvin. Siksi hän räjähtää kaikesta. Hän on kyllä perusluonteeltakin todella räjähdysherkkää sorttia. Tai en tiedä mitä se oli ennen kuin hän oli yrittäjä. Alkuun kun toiminta ei ollut vielä näin suurta, hänellä oli muistaakseni paremmat hermot.

Minä kuitenkin teen kotona yksin kaiken, hoidan lapsen tottakai ja tämä perusvirsi. Mies käy kotona syömässä, makaamassa sohvalla ja tyydyttämässä seksuaaliset tarpeensa.

Lisäksi olen muuttanut miehen paikkakunnalle josta en tunne ketään. Olen kokoajan käännyttänyt häntä että muuttaisimme sinne missä minullakin on omat ystävät ja elämä, sillä hänellä ei koskaan ole aikaa olla kanssani. Mietin kuitenkin olisinko sielläkään onnellisempi. Yleensä uskon että olisin.

Syy miksi kirjoitin tänne, oli ensinnäkin kuulla, kuullostaako tämä vaan niin perus- naisen blaa-blaa-vali-vali-osastolta, vai onko tämä todella niin kauhea tilanne miltä se itsestäni toisinaan tuntuu?

Ja kun valotin tilannetta miehen näkövinkkelistä, muuttuuko kenenkään ajatukset siihen suuntaan että se olen MINÄ kuka teen väärin ja minun tulisi vaan hyväksyä ja olla iloinen tästä tilanteesta? Onko asenteeni vaan yleisesti pielessä?

 

[Poppis~]

Olen 30-vuotias enemmän tai vähemmän tod.näk. läheisriippuvuudesta kärsivä nainen...

Mielestäni ongelman ydin tulee esille ensimmäisessä kirjoittamassasi lauseessa. Kirjoituksestasi tulee mieleen, että olet jonkinlaisessa "kultaisessa häkissä", kun miehesi rahoittaa elämisenne lähes kokonaan.

Missä on oma elämäsi, omat ystäväsi, oma työsi ja omat harrastuksesi? Oletko aina elänyt suhteissasi miehen kautta vai oletko vasta tässä suhteessa luopunut itsellesi tärkeistä asioista?

 

[vanha tantta]

Ja kun valotin tilannetta miehen näkövinkkelistä, muuttuuko kenenkään ajatukset siihen suuntaan että se olen MINÄ kuka teen väärin ja minun tulisi vaan hyväksyä ja olla iloinen tästä tilanteesta? Onko asenteeni vaan yleisesti pielessä?

Ymmärrän kyllä hyvin miestäsikin, jos olet tuota tyyppiä, jolla pitää olla suuri ja kallis talo, hienot autot ja kaikki maallinen mammona. Ja kun se miesparka tekee niska limassa töitä kustantaakseen pikkurouvan kaikki hollywood-haaveet, niin palkkana on jatkuva narina siitä kuinka mies ei ole koskaan kotona jne.
Niin makaa kuin petaa, sanoo vanha kansa.

 

[Voihan viheliäinen]

Jos ei kelpaa niin lähde lätkimään ja järjestä asiasi paremmin.
Kuvaamallasi miehellä on kyllä ottajia pilvin pimein.
Et reppana vaan taida yksin pärjätä päivääkään...

 

[ap.]

Tälläistäkin palautetta toivoin, mutta toisaalta tämä sekoittaa ajatuksiani lisää.

Ensinnäkään en ole koskaan pyytänyt tai toivonut näitä autoja tai asuntoja ( mitkä btw ovat ihan tavallisia, ei mitään luxuksia). Mieheni nähdäkseni yrittää kustantamalla enemmän asioita hyvittää sitä ettei koskaan ole paikalla. Itsellänikin on hyvä työ ja toimeentulo, paitsi nyt kun olen äitiyslomalla.

Taloudellisesti siis pärjäisin yksinkin, mutta henkinen puoli on sitten niin ja näin. Minun on vaikeaa päästää irti miehestäni vaikka hän on kohdellut minua ajoittain todella huonosti. Nyt se on vielä vaikeampaa kun meillä lapsi ja olemme perhe.

Moni näkee tilanteemme juuri kuten nämä viimeisimmät kommentaattorit, luulevat että olen vaatinut häneltä jotain taloudellisia etuisuuksia ja sitten makaan kotona ja valitan. Olen kuitenkin tarjoutunut maksamaan puolet kaikesta mutta se ei kuulemma ole tarpeen.

Todellisuudessa olen monesti kertonut että en tarvitse näitä mitään, ainoastaan tarvitsisin hänen aikaansa ja länsäoloa joskus isänä ja puolisona. Lisäksi olen ottanut vastuun yksin kaikesta elämäämme liittyvästä.

 

[Lyhyesti]

Sinä tarvitset ihan ensimmäiseksi itsellesi yhtäviä. Et ehkä luoteeltasi ole sellaista kotityyppiä, vaikka uskon, että lastasi hoidat hyvin rakastaen ja kodistasi tykkäät. Mutta mitä iloa on onnesta, jos sitä ei voi jakaa kenenkään kanssa. Onko teillä siellä puistoja, joissa olisi muitakin kotiäitejä? Onhan ne kaverit tietysti siellä langanpäässä, mutta eihaän se ole sama asia. Netin kautta voisit myos tutustua ihmisiin paikkakunnallasi. Tulithan tännekin kirjoittamaan.
Jos lapsesi on vielä kotihoidossa, olisiko teillä varaa käyttää toisinaan Mannerheimin lastensuojelun lastenkaitsijoita? Jos miehelläsi menee pitkään, niin voisit mennä välillä itsekkin ulos jonku uuden tutun kanssa ja ilman lasta. Tekisi valtavan hyvää.

Mainitsit perustyytymättomyyden. Mistähän se juontaa juurensa? Se pitäisi selvittää ja selviäähän se. Parantaisi valtavasti sinun elämänlaatua. En nyt ala tässä arvailemaan syitä, enkä ongelman nimeä, kun en sinua kuitenkaan oikeasti tunne, mutta ehkä itse loydät yhtymäkohdan ainakin siihen, milloin tiedostit sen menneisyydessä alkaneen? Oikeastaan tähän kysymykseen liittyen kysynkin vain, että oletko ollut ennen melko suorituskeskeinen? Entä tuntuuko sinusta, että aiemmin tunsit eläväsi juuri silloin, kun eniten tapahtui ympärilläsi? Onko sinulla useimmiten niin, että kun loydät uuden mielenkiinnon aiheen, uppoudut siihen lähes sataprosenttisesti ja se alkaa valtaamaan huomiota muilta alueilta? Mitä harrastuksia sinulla on ja on ollut? Ovatko ne olleet yksilosuoritteisia vai joukkuejuttuja?

Sinun tilanteesi pitäisi ihan ensiksi selvittää ja sitten alkaa katsomaan parisuhteesi tilaan. Luuletko, että haluaisit tilata jonkun keskusteluajan? Pitäisitko itsetutkiskelu matkaa kannalltasi mielenkiintoisena? Se voisi olla aika avaavakin kokemus itsellesi.

Mietin myos kuinka paljon mahdat oikeasti kärsiä siitä, että sinulla ei ole omaa tyota? Koetko, että se itsemääräämisoikeuttasi? Tunnetko, että miehesi ei arvosta sinua siitä syystä, koska hän itse on niin tyokeskeinen? Arvostaisiko miehesi mielestäsi, jos et valittaisi, panostasi lapsen ja kodin hoidossa?Mielestäni teidän suhde on ajautunut epätasapainoon, vaikka oikeaa vikaa siinä suoranaisesti ei ole. Siis sellaista, mitä ei olisi mahdollista korjata. Liikaa roinaa on kertynyt ja vaatisi kunnon tuuletuksen. Monessa suhteessa ymmärrän miestäsikin, koska hän kokee tekevänsä jo niin paljon kodin ja perheen eteen. Mutta onko se vain tekosyy tyonarkomaanille tehdä tyotä? Alkaakseen yrittäjäksi, se vaatii yrittäjähenkisyyttä. Monet yrittäjät ovat hyvin itsekeskeisiä ja heidän sanansa on laki ja he pärjäävät tyossään erinomaisesti, mutta perhe-elämän puolelle nämä samat luonteenpiirteet tyostämättominä ei sovi. Pariterapia olisi teille ehkä kaikkein paras ratkaisu, jos miehesi sinne vain saat? Ette jotenkin kumpikaan oikein ymmärrä toistenne motiiveja ja siksikin tulee tuota huutoa ja turhautumista. Sitten pitemmälle jatkuessaan psyykkinen väkivalta jne. Pista piste i:n päälle ja hae apua, ennen kuin menee asiat liian pitkälle. Kyllä te vielä tästä selviätte.

Tässä jotakin alkuu ajateltavaa. No ei tullut lyhyt, ei!

 

[Poppis~]

Tälläistäkin palautetta toivoin, mutta toisaalta tämä sekoittaa ajatuksiani lisää.

Ensinnäkään en ole koskaan pyytänyt tai toivonut näitä autoja tai asuntoja ( mitkä btw ovat ihan tavallisia, ei mitään luxuksia). Mieheni nähdäkseni yrittää kustantamalla enemmän asioita hyvittää sitä ettei koskaan ole paikalla. Itsellänikin on hyvä työ ja toimeentulo, paitsi nyt kun olen äitiyslomalla.

Taloudellisesti siis pärjäisin yksinkin, mutta henkinen puoli on sitten niin ja näin. Minun on vaikeaa päästää irti miehestäni vaikka hän on kohdellut minua ajoittain todella huonosti. Nyt se on vielä vaikeampaa kun meillä lapsi ja olemme perhe.

Voisiko pohdintasi liittyä siihen, että olet nyt äitiyslomalla ja miehesi on ilmeisimmin harvoja aikuiskontaktejasi? Ehkä töihin palattuasi päiväsi täyttyisivät muutenkin, etkä kokisi olevasi odottamassa miehesi kotiin palaamista.

Toisaalta kuvailemasi miehen käyttäytyminen kuulostaa pelottavalta. Erityisesti kun teillä on pieni tytär kuulemassa ja kokemassa kuinka mies voi kohdella naista. Miehen huutama huorittelu ja ämmittely tuskin unohtuu lapselta, vaikka mies olisi lapsen kanssa ollessaan miten mallikas isä tahansa.

 

[likka]

"Tälläistäkin palautetta toivoin, mutta toisaalta tämä sekoittaa ajatuksiani lisää."

Tästähän minä varoitin tämän ketjun ensimmäisessä kommentissani.
Aloitin ellit-palstailun 40+ iässä. Siinäkin iässä moni asia tuli opittua kantapään kautta.
Netissä on kovat viidakon lait.

Minäkin aikoinaan elin kultaisessa häkissä perheterapetin mukaan.
Olihan minulla hyvät oltavat. Mutta kyllä yksinhuoltajavuodet olivat elämäni parhaat.
Olet varmasti joskus lukenut juttujani.

Istun nyt kirjaston tietokoneella. Täällä on paljon lapsia leffateatterissa.
Rakastan tätä asuinaluetta. Asuimme Helsingin ydinkeskustassa kuusi vuotta ja kun lapset
muuttivat maailmalle tein comebackin tälle seudulle.

Käy juttelemassa ellit 50+ palstalla. Siellä on paljon kultaisia naisia sinua tukemassa.

 

[kuulostaa]

tarvitsisin hänen aikaansa ja länsäoloa joskus isänä ja puolisona

Ensimmäinen ja välttämätön muutos, mikäli parannusta haluaa, on kommunikaatio, eli teidän keskinäinen vuorovaikutus. Lapsen kanssa kummallakin ilmeisesti ok.

Mies on väsyttämässä itsensä työmäärällään. Silloin ei ole paljon muuta odotettavissa kuin puolustusreaktioita, mitkä on sitten niitä räjähdyksiä, suuntukkimisineen. Hän ei siedä mitään ylimääräistä, ei yksinkertaisesti jaksa enempää.

Paras tapa saada aikaan räjähdys on valitus. Kyllä, kuulostat perustyytymättömältä valittajalta. On täysin mahdollista saada se mitä haluaa, mutta lähes mahdotonta saada sitä valittamalla jotenkin jostakin.

Se surkea tapa on muutettava joka tapauksessa jos mielit kenen tahansa kanssa hyvää suhdetta, joten aloita se nyt, siis NYT! Vaikka eroaisitte, se työ ei mene todellakaan hukkaan.


Harva näyttää ymmärtävän miten helppoa ja tehokasta on hyvässä hengessä ja kevyessä ilmapiirissä päästä sopimukseen, mistä kumpikin saattaa olla aivan innoissaan. Sensijaan kuvitellaan että toinen tekee käskystä kun vain raivostuu tarpeeksi. Todella työlästä ja tulos lähinnä silmänlumetta.

Itsehillintä on kaiken a ja ö. Sen jälkeen voi käyttää älyään siihen miten esitellä asiansa. Toisen kuormittaminen omalla pahalla olollaan romuttaa kaiken, älä tee sitä!


Yrittäjänä saattaa olla hyvin vaikeaa rajoittaa työmäärää, mutta miehesi motivoituisi varmaan mielellään siihen, jos hieman yhdessä vain juttelisi siitä mitä hän kaipaa ja ottaisi osaa myötätunnollaan siihen miten raskasta se on. Sitten tauko, päivän pari.

Seuraavaksi vain tiedustelu, olisiko kiva asia jos töitä olisi vähemmän ja jotain mukavaa ajanviettoa tms. enemmän (ja tauko).

Vähitellen voisi keskustella miten vähentäminen voisi olla mahdollista. Muista että asiantuntija on hän, et sinä. Kuuntelet ja korkeintaan ehdotat jotain, minkä hyväksyt olevan tyhmää jos niin sanotaan. Kysyt lisää, yrität ymmärtää, liittoutua hänen kanssaan, vihollista vastaan, nimeltä työ.

Te olette samalla puolella. Jos rähjäät, olet miestäsi vastaan ja niin sinulla on kaksi vastustajaa yhden sijasta.

Jos työ ei vähene, ei hänellä ole voimavaroja muutoksiin.

Jos työ vähenee ja aika lisääntyy, olet voittanut ja jatkat vasta sitten muihin asioihin, samalla tyylillä. Miehesi ei ole vihollisesi vaan ne asiat mitkä haluat muuttaa ja siihen voit saada miehesi mukaan liittolaiseksi, kun olet samalla puolella hänen kanssaan.

Kumman valitset: Yksi kahta vai kaksi yhtä vastaan?

 

[ap.]

Olitpa monessa kohtaa todella oikeassa "kuulostaa". Myös nimim. "lyhyesti" esitti hyviä kysymyksiä.

Olen sen toden totta huomannut että takuuvarma tapa saada aikaiseksi räjähdys on valittaminen. Pienen pieni ongelma liittyen tähän on vaan se, että mieheni tulkitsee lähes jokaisen toivomukseni, ehdotukseni, kyseenalaistamisen tai eri mieltä olemisenkin valitukseksi. Sanotaanko että ainoa mikä ei ole valitusta on jutella niitä näitä päivän tapahtumista tai olla hänen kanssaan samaa mieltä.

Ongelmana työn suhteen miehellä on kunnianhimo yhdistettynä epärealistiseen käsitykseen omista voimavaroistaan ja jaksamisestaan. Miehen kunnia on kiinni nyt jo kolmen eri yrityksen pyörittämisessä ja jatkuvassa kasvattamisessa. Miehen vastuu kasvaa kokoajan ja yhdistettynä tämä hänen äärettömään perfektionismiinsa on JO ajanut hänet aivan loppuun. Hän tekee ja tekee kellon ympäri, yötä myöten ja öisin kun vauva herää, yrittää olla siinäkin mukana jollain tapaa hyssyttämässä häntä jotta olisi kelvollinen isä paikalla ollessaan. Ja paikalla hän on yleensä vaan öisin.

Myönnän että hän on yrittänyt sen minkä voi kotona ja kun ei istu koneella tekemässä töitä, menee leikkimään vauvan kanssa, tulee huomioimaan minua ym. Vapaa-aikaa, harrastuksia tms. hänellä ei todellakaan ole, saati että tapaisi ystäviään. Silti se minkä hän meihin ehtii käyttää on todella vähän, vaikka hän yrittää parhaansa. Ja kun hän yrittää kaikkensa ja minä menen ja ilmaisen tyytymättömyyteni..WHUM! Helvetti on irti ja saan kuulla kunniani, hän, minä tai kumpikin haluaa erota, toteamme ettei tästä tule mitään jne.

Minun tilanteeni hänen paikkakunnallaan on päinvastainen; on aikaa paljon, olen kotona, odotan häntä kotiin. Minulla olisi VAAN aikaa olla hänen kanssaan ja toivoisin että hän olisi minun ja lapsemme kanssa.

Huomaan että mieheltä alkaa ote lipsumaan; hän räjähtelee jo kenelle tahansa mistä tahansa; työntekijöilleen, koko toimintansa avainhenkilöille pienistäkin virheistä. Tuntuu ettei tämä tule päättymään kovin hyvin.

Toinen puoli minusta sanoo että itse on itsensä tuohon jamaan ajanut ja ajaa vaan kokoajan syvemmälle kun edelleen kasvattaa työmäärää vapaaehtoisesti laajentamalla toimintaa ym. Että minun pitäisi lähteä ja alkaa elää itsekin sillä nyt minulla ei ole ketään jakamassa tätä elämää kanssani ja kärsin siitä joka päivä.

Toinen puoli minusta miettii, pitäisikö minun uskoa mieheeni ja tukea häntä hänen unelmassaan, joka on olla alle 40-senä eläkkeellä, jolloin sitten olisi pelkkää aikaa. Hän moittii etten osaa katsoa pitkällä tähtäimellä tätä elämää. Minun pitäisi vaan olla ja elää yksin nyt, antaa lisää ja lisää "parhaita" vuosiani valua sormien lävitse odotten että ehkä joskus sitten meidän elämämme alkaa. Pitäisi luottaa kaiken tämän tappelun ja erouhkailuiden keskellä, että olemme silti 5-10 vuoden päästä yhdessä ja pääsemme nauttimaan tämän raadannan hedelmää.

Oli tässä leikissä käymässä mitä tahansa, tiedän ettei mies luovuta ja pysähdy unelmansa suhteen, tein minä sitten niin tai näin. Hän ei myöskään luovuta vaikka hänellä alkaisi ihan tosissaan flippaamaan, ellei niin jo ole asia. Itsekin välillä mainitsee pelkäävänsä että sekoaa ja kaikki lähtee käsistä. välillä mielestäni puhuu ja tekee todella kummia asioita.

En todella tiedä mitä tekisin. Paitsi sen että en ainakaan enää valita. Toivottavasti pystyn pysymään päätöksessäni.

Niin ja ongelma ei liene se ettenkö saisi ystäviä, työtä, harrastuksia ym. uudelta paikkakunnaltani ( josta tosin alle 100km "omalle" paikkakunnalle matkaa joten sinnekään ei ole kummoinen juttu lähteä ystäviä tapaamaan), vaan se, haluanko tälläisessä suhteessa ja tilanteessa alkaa edes rakentamaan mitään tänne vai pitäisikö palata omaan vanhaan elämään jatkamaan niistä laajoista ystäväverkoista ja uramahdollisuuksista jotka jätin tämän elämän takia. Tätä pitäisi vaan jatkaa pelkän uskon varassa ilman takeita mistään. Mutta elämä yksinkään ei takaa mitään parempaa, mutta siihen olisi kuitenkin mahdollisuus. Hankalaa.

 

[ymmärrys]

Olitpa monessa kohtaa todella oikeassa "kuulostaa". Myös nimim. "lyhyesti" esitti hyviä kysymyksiä.

Olen sen toden totta huomannut että takuuvarma tapa saada aikaiseksi räjähdys on valittaminen. Pienen pieni ongelma liittyen tähän on vaan se, että mieheni tulkitsee lähes jokaisen toivomukseni, ehdotukseni, kyseenalaistamisen tai eri mieltä olemisenkin valitukseksi. Sanotaanko että ainoa mikä ei ole valitusta on jutella niitä näitä päivän tapahtumista tai olla hänen kanssaan samaa mieltä.

Ongelmana työn suhteen miehellä on kunnianhimo yhdistettynä epärealistiseen käsitykseen omista voimavaroistaan ja jaksamisestaan. Miehen kunnia on kiinni nyt jo kolmen eri yrityksen pyörittämisessä ja jatkuvassa kasvattamisessa. Miehen vastuu kasvaa kokoajan ja yhdistettynä tämä hänen äärettömään perfektionismiinsa on JO ajanut hänet aivan loppuun. Hän tekee ja tekee kellon ympäri, yötä myöten ja öisin kun vauva herää, yrittää olla siinäkin mukana jollain tapaa hyssyttämässä häntä jotta olisi kelvollinen isä paikalla ollessaan. Ja paikalla hän on yleensä vaan öisin.

Myönnän että hän on yrittänyt sen minkä voi kotona ja kun ei istu koneella tekemässä töitä, menee leikkimään vauvan kanssa, tulee huomioimaan minua ym. Vapaa-aikaa, harrastuksia tms. hänellä ei todellakaan ole, saati että tapaisi ystäviään. Silti se minkä hän meihin ehtii käyttää on todella vähän, vaikka hän yrittää parhaansa. Ja kun hän yrittää kaikkensa ja minä menen ja ilmaisen tyytymättömyyteni..WHUM! Helvetti on irti ja saan kuulla kunniani, hän, minä tai kumpikin haluaa erota, toteamme ettei tästä tule mitään jne.

Minun tilanteeni hänen paikkakunnallaan on päinvastainen; on aikaa paljon, olen kotona, odotan häntä kotiin. Minulla olisi VAAN aikaa olla hänen kanssaan ja toivoisin että hän olisi minun ja lapsemme kanssa.

Huomaan että mieheltä alkaa ote lipsumaan; hän räjähtelee jo kenelle tahansa mistä tahansa; työntekijöilleen, koko toimintansa avainhenkilöille pienistäkin virheistä. Tuntuu ettei tämä tule päättymään kovin hyvin.

Toinen puoli minusta sanoo että itse on itsensä tuohon jamaan ajanut ja ajaa vaan kokoajan syvemmälle kun edelleen kasvattaa työmäärää vapaaehtoisesti laajentamalla toimintaa ym. Että minun pitäisi lähteä ja alkaa elää itsekin sillä nyt minulla ei ole ketään jakamassa tätä elämää kanssani ja kärsin siitä joka päivä.

Toinen puoli minusta miettii, pitäisikö minun uskoa mieheeni ja tukea häntä hänen unelmassaan, joka on olla alle 40-senä eläkkeellä, jolloin sitten olisi pelkkää aikaa. Hän moittii etten osaa katsoa pitkällä tähtäimellä tätä elämää. Minun pitäisi vaan olla ja elää yksin nyt, antaa lisää ja lisää "parhaita" vuosiani valua sormien lävitse odotten että ehkä joskus sitten meidän elämämme alkaa. Pitäisi luottaa kaiken tämän tappelun ja erouhkailuiden keskellä, että olemme silti 5-10 vuoden päästä yhdessä ja pääsemme nauttimaan tämän raadannan hedelmää.

Oli tässä leikissä käymässä mitä tahansa, tiedän ettei mies luovuta ja pysähdy unelmansa suhteen, tein minä sitten niin tai näin. Hän ei myöskään luovuta vaikka hänellä alkaisi ihan tosissaan flippaamaan, ellei niin jo ole asia. Itsekin välillä mainitsee pelkäävänsä että sekoaa ja kaikki lähtee käsistä. välillä mielestäni puhuu ja tekee todella kummia asioita.

En todella tiedä mitä tekisin. Paitsi sen että en ainakaan enää valita. Toivottavasti pystyn pysymään päätöksessäni.

Niin ja ongelma ei liene se ettenkö saisi ystäviä, työtä, harrastuksia ym. uudelta paikkakunnaltani ( josta tosin alle 100km "omalle" paikkakunnalle matkaa joten sinnekään ei ole kummoinen juttu lähteä ystäviä tapaamaan), vaan se, haluanko tälläisessä suhteessa ja tilanteessa alkaa edes rakentamaan mitään tänne vai pitäisikö palata omaan vanhaan elämään jatkamaan niistä laajoista ystäväverkoista ja uramahdollisuuksista jotka jätin tämän elämän takia. Tätä pitäisi vaan jatkaa pelkän uskon varassa ilman takeita mistään. Mutta elämä yksinkään ei takaa mitään parempaa, mutta siihen olisi kuitenkin mahdollisuus. Hankalaa.

HEI ap. ehkä sinulla jo on alkanut hahmottuakin monesta hyvästä vastauksesta mitä aiot tehdä mitä ei ole ehkä hyvä tällähetkellä tehdä.
Itse miettisin mikä mahdollisuus sinulla olisi edes muutamana päivänä tehdä palata niille omille nurkille omaan sosiaaliseen verkostoosi. Anna miehen painaa omat työjuttunsa . Tee sinä vapaa ajallesi mitä itse koet tärkeäksi. ystävyys suhteet ym. suhteet sammuvat helposti. Jos sinulla kerran on aikaa niin mene ja ala tekemään jo jotain aikuismaista. ei elämä lopu siihen että on äitiyslomalla. käy niiden kavereiden luona. jos työsi on sellaista että voisit jotain siihen liittyvää tehdä osa-aikaisesti niin mene ja tee niin. ei kaikkien lasten äidit jaksa olla kotona vain lapsen vuoksi . moni siirtyy työelämään takaisin jos siltä tuntuu. Uskon että olet todellakin hyvin työkeskeinen ihminen ja niin on miehesikin. tee itsellesi palvelus ja jaa energiaasi muuallekin näin valittaminen jää vähemmälle. kun itsekin hankit oman elämän voi miehesikin huomata että halutakseen olla teidän kanssanne hänenkin ón työjuttujaan järjesteltävä uusiksi. teillähän on fantastinen tilanne kun on kerran työntekijöitä joille voisi töitäänkin siirtää. siinä sivussa ymmärtää että ei niin tarkeä olekaan. kyllä hyvä firmá ja tt. osaavat hetken puljua pyörittää ilman isännän silmän valvontaa.

 

[likka]

"Hän ei myöskään luovuta vaikka hänellä alkaisi ihan tosissaan flippaamaan, ellei niin jo ole asia. Itsekin välillä mainitsee pelkäävänsä että sekoaa ja kaikki lähtee käsistä. välillä mielestäni puhuu ja tekee todella kummia asioita."

Vaikuttaa siltä että loppuunpalaminen, burnout eli purnis kolkuttelee ovella.
Kyllä kannattaisi ottaa lomaa ennenkuin käämit palavat.

Istun nyt Richardinkadun kirjastossa ja täällä esiintyy joku kuoro esittäen jouluja.
Nyt lauletaan Jouluyö juhlayö täyttynyt kaik on työ.

Jos olisin sinun ap:n äiti niin sanoisin sinulle "palaa kotiin tyttöseni."

 

[kuulostaa]

takuuvarma tapa saada aikaiseksi räjähdys on valittaminen

Kolme yritystä ja vastuu kasvussa kellon ympäri.

Miehesi pelkää sekoavansa, puhuu ja tekee kummia, ja ote lipsuu.
Unelma on eskaloitunut kunnia-asiaksi ja himo estää luovuttamisen.
Voimavarojen yliarviointi estää pysähtymisen.
Perfektionismissaan väsyneenä hän räjähtelee avainhenkilöille, eli purkaa sitä mitä rakentaa.

Hän siis työskentelee jo itseäänkin vastaan, on yhä vaikeampi saavuttaa tavoitteita. Ei kai huomaa kunnolla mikä on vialla, siksi puskee kahta kauheammin, ja haitta alkaa olla hyötyä suurempi. Stressi sotkee ajattelun ja kyky tuntea melihyvää katoaa viimein uupumiskierteeseen…

"Ja kun hän yrittää kaikkensa ja minä menen ja ilmaisen tyytymättömyyteni..WHUM!"


Äärimmäinen raja on ylitetty. Yksi ihminen ei riitä. Olisi välttämätöntä rekrytoida vastuuhenkilöitä ylimpään portaaseen, toimitusjohtaja?
Tai sitten hän on virhellisesti "tekemässä kaikkea itse" ja silloin tarvitaan muutama pikkuesimies lisää. Hieman sitä hiostavaa nilkkienergiaa, eikä tarvitse kiertää itse jokapaikassa rähisemässä.
Nopea kasvukin tuo ongelmia, saatetaan tarvita yrityskauppoja ja muita järjestelyjä.


Kun hän tulkitsee toivomuksen, ehdotuksen, kyseen ja erimielen valitukseksi, onkin mielekästä jutella niitä näitä päivän tapahtumista ja olla aivan samaa mieltä.
Tämän voi nähdä myös mahdollisuutena. Sillä voi luoda hyvää fiilistä, mikä on enemmän kuin tarpeen ja se on perusta ilmiölle nimeltä "Good Will", hyvä tahto. Kaikki ehdotukset menevät paremmin läpi, mielipiteitä kuunnellaan ja ihan mietitäänkin, ennenkuin puolustusreaktio ehtii väliin.

Se räjähtely on hänen itsesuojeluaan. Lisätilauksia ei tuossa kunnossa voi ottaa vastaan, muuten prakaa aika lahjakaasti siihen paikkaan. Tinkimällä saa enintään sitä mitä ei tilaa.


Silti hän vain jaksaa ja jaksaa vielä, sen todella vähän minkä voi: kotona, leikkiä, öisin hyssytellä, ollakseen, kelvollinen isä. Hän tuntee varmasti rutkasti vääränlaista isyyttä, nimittäin syyllisyyttä. Hänelle tuskin kelpaa kelvollinen, vaan riittävä olisi tietenkin vasta täydellinen isä.

Hän on yrittäjähenkinen ja yrittää lisää ja tulee huomioimaan Sinua, mutta epäonnistuu karvaasti. Viimeiset voimat eivät tuota mitään ja ne kalliit rippeet ovat hukkaan heitettyjä, kiitosta ei voi saavuttaa, puhumattakaan tyytyväisyydestä. Pettymys on tosiasia ja hän moittii, kenties siksi että arvostus on kohtuuttoman kovan kiven takana. Pienikin teko pitäisi olla positiivinen tulos, mutta se on liian pieni ja hukkuu kuin hyttynen Itämereen.

Pitäisikö liian vähästä kiittää? Ei minusta ollenkaan huonoa politiikkaa selviytymiskamppailuun, jos vain ylpeys mitenkään antaa periksi.


"Helvetti on irti…kumpikin haluaa erota"

Kerrot itsestäsi:
1) "aikaa paljon… kotona… odotan… olisi VAAN aikaa… toivoisin… että hän olisi…"
Passiivista turhautumista ja sitten myöhemmin HÄN.

Suunnittelet:
2) "pitäisi luottaa… vaan olla ja elää yksin… antaa valua… odottaen… ehkä… kaiken tämän tappelun ja erouhkailuiden keskellä… elämämme alkaa… 5-10 vuoden päästä"
Passiivista turhautumista ja sitten joskus HÄN.

Puntaroit:
3) "puoli minusta miettii… uskoa… tukea… unelma"
Epäröintiä HÄNESTÄ, ehkä sitten joskus.

Hän on Sinulle hyvin hyvin tärkeä. Oletko rakastunut? Nämä, kohdat 1-3, ovat varmaankin sitä irrationaalista puolta itsestäsi (ehkä se ihmiselle tärkeämpi). Pitkä ja ankea pysähtyneisyyden aika haavemaassa, ei tässäkään ihmettä, että irtiottoa ajattelet.

Minä en jaksaisi, liian kauan, tulisi lamaannus. MUTTA tuosta kun saisi muutettua kohdan 1, niin johan taas menisi. Löytyy siihen lääkkeitäkin.

"en ainakaan enää valita. Toivottavasti pystyn pysymään päätöksessäni."
Olet siis aloittanut, hyvä!
Se on vähän niinkuin tupakoinnin lopettaminen. Moni ottaa epäonnistumisena jos lakko pettää. Väärin! Se ei haittaa mitään, sillä jokainen vetämätön savuke tai valittamaton lause vahvistaa päätöstä elää ilman. Kaksi askelta eteen, yksi taakse, menee se niinkin ihan hyvin. Ei se tapa hetkessä alkanut, ei hetkessä lopukaan. Jatkaa taas siitä mihin jäi, kyllä onnistuu!

Rationaalista eli tässä ja nyt.
"puoli minusta sanoo… alkaa elää itsekin… ei ole ketään jakamassa… kärsin… minun pitäisi lähteä… nyt… elämää kanssani… joka päivä
Niitä kavereita niinkuin joku ehdotti. Tee se! Ei ole turhaa, vaikka muuttaisit. Se auttaa NYT ja jossain mielessä suuri osa tekemisistä on turhaa kuitenkin.
Älä sure, ota auto ja käy tapaamassa sukulaisia, tuttavia, omaisia kauempana. He ovat mielissään ja tulee hyvä olo.


Pidätkö suuuuurista haasteista?
Miehesi on varmasti taitava ohjaamaan ammattilaistensa tehtäviä, mutta hänellä on vaikeuksia OMAN työnsä organisoinnissa. Siinä olisi tilaisuus asiannetuntevalle hyvälle suunnittelijalle! Sinähän olet oikein hyvä ihminen, etkö olekin, olethan? Sellaista pohti kannibaali ja uteli tietoa lähetyssaarnaajalta.

Projektiluonnos:
Ensin tiedustelu eli opiskelua hymyävästi myötäillen.
Sitten mietintöjä ja ehdotuksia, muutama roskakorillinen.
Lopulta päätöksiä ja (hmm…) hänen suunnitelmansa toteuttaminen.
Työnantaja paukutelkoon henkseleitään, röyhistelet vain rintojasi, sillä vaatimattomuus kaunistaa!

Palkkio = Tulos = Tavoitteesi = Sinä + Hän + Lapsi + aikaa.
Sitä on manipulointi parhaimmillaan.


Hirvittääkö? Olisit kyllä "kaksinkertaisesti naimisissa" ja pomo harvinaisen v****mainen, mutta irtisanoutuminen edelleen mahdollista.

Houkuttaako? Onnistuessasi ihmeellistä arvonnousua havaittavissa, onnellisuusoptiot käsittämättömän kannattavia, aikafaktorin muutokset uskomattomat ja miksei myös funktionaalista hyvinvoinnille kaikenkaikkiaan ja loppujenlopuksi terveydellekin.


Mitään menetettäväähän ei ole, jos kaikki muutenkin on menossa, vai kuinka? Voit siis aivan hyvin yrittää.
Tämän viekkaampaa en taida keksiä, ainakaan eettisesti hyväksyttävää.

 

[kuulostaa]

vähemmän tod.näk. läheisriippuvuudesta kärsivä

Taisi sitten käydä niin että jätin huomiotta tietyt, aika selvät merkit tästä koko tapauksesta.

Jos ap vielä olet kuulolla, mieti ja huomaa, että miehesi on todennäköisesti narsisti.
Siinä tapauksessa ohjeeni eivät voi toimia. Hassua onkin että annoin 'manipulointisuunnitelman', mutta en huomannut että miehesihän jo manipuloi sinua. Ei tuota suhdettaa voi saada mitenkään sellaiseen jamaan että voisit olla tyytyväinen. Lähdettävä siitä on, jos elämänsä haluaa selviävän. Voin antaa myöhemmin perusteita sille miksi päättelen miehen olevan narsistin.

 

[rumbailu]

Minusta tuo kyllä kuulostaa pahan sortin työnarkkariudelta ja miehesi on aika todennäköisesti burnoutin partaalla - tajuamatta sitä ehkä itse. Tilanteenne voi päätyä niin, että miehesi polttaa itsensä loppuun ennen 40-vuotis syntymäpäiviään päätyen mullan alle.

Minä en heti vetäisi narsistikorttia. Perfektionismi puolestaan voi saada noinkin rumia piirteitä yhdistettynä työnarkomaniaan. Miehesi varmaan yrittää kovasti pitää pakan kasassa ja todennäköisesti hän mittaa elämässä pärjäämistä taloudellisilla tekijöillä ja uralla. Eli hänen maailmassaan hän varmaan yrittää vain "turvata perheensä taloudelliset resurssit".

Minusta tuo jo, että yrittää kolmen yrityksen pyörittämisen ohella osallistua lapsenkin elämään esim. yöllisellä hyssyttelyllä on tavallaan positiivista. Eli ei nyt ihan läpipaskasta ihmisestä ole varmaankaan kyse?

Lopulta sinä tiedät varmaan parhaiten onko kyseessä narsisti vai työnarkkari vaiko molempia. Mutta itse olisin tuossa vaiheessa eniten huolissani miehen henkisestä hyvinvoinnista ja jaksamisesta, sillä loppuunpalaminen kuulostaisi olevan hyvin hyvin lähellä... Miehet eivät itse sitä välttämättä tiedosta tai halua myöntää. Moni palaa loppuun, saa sydärin tai verisuoni katkeaa päästä. Osa tappaa itsensä. Ehkä joku selviääkin, mutta se riippuu pitkälle siitä, pysähtyykö juna ajoissa...

 

[Knttura]

Oletko kysynyt mieheltäsi, että mitä hän sitten tekee, kun hän olisi eläkkeellä? Sitten hänellä olisi rahaa käytettäväksi esim. 2000 euroa kuukaudessa loppuikänsä ajan ilman, että tarvitsee mennä töihin ja niillä rahoilla eläisi esim. 90 vuotiaaksi asti eli noin 50 vuotta. Se tarkoittaisi noin 1,2 miljoonan euron pottia. Jos haluaa saada ansaittua sinullekin 2000 euroa per kuukausi, niin vastaavasti yritysten myynnistä saatava raha pitää olla puolet isompi.

Usein työnarkomaaneilla ei ole kykyä eikä ehkä haluakaan lopettaa työntekoa. Moni eläkkeellejääjä ei saa mitään "järkevää" aikaiseksi, kun ei olekaan enää herätyskelloa ja työtä rytmittämässä päivää. Kun ei ole pakkoa, ei helposti saa mitään aikaiseksikaan. Toki eiväthän kaikki ole sellaisia, mutta moni on. Siksi monella tulee eläkkeellä ryyppyputkiakin, kun ei ole mitään, mikä rajoittaisi toimintaa.

Ensimmäisiä merkkejä liian voimakkaasta stressistä on se, että ei pysty enää olemaan tehokas, vaan aikaa tuhraantuu. Lisätään vuorkaudesta työtunteja ja vähennetään vapaa-aikaa, vaikka nimenomaan pitäisi pitää huoli siitä, että tulee myös lepoa. Itselläni on todella hektinen työ ja tiedän, että usein 6 tunnin työpäivän aikana saa enemmän näkyvää jälkeä kuin 12 tunnin päivässä. Kun piiskaa itseään äärirajoille ja on välittämättä kehon ja mielen asettamista väsymyksen merkeistä, niin se kostautuu juuri miehesi kaltaisella tavalla eli ei osaa rentoutua enää ollenkaan eikä kestä yhtään negatiivisia asioita, vaan pinna palaa välittömästi. Jos mies ei itse tajua sitä, kannattaisi yrittää saada hänet hakeutumaan jollekin ammattilaiselle, jotta löydettäisi keino saada mies kuntoon ilman, että työtahti ajaa hautaan.

 

[valeriana]

Minusta ongelmanne on seuraava:

1) Miehesi kaipaa sinulta arvostusta, ja kokee ettei saa sitä, jos vähänkään inahdat epäkohdista. Hänellä on liian monta rautaa tulessa, joten kotona hän todennäköisimmin odottaa hellyyttä ja rakastavaa hoivaamista. Tämä ei kuitenkaan voi toteutua, koska parisuhde ei perustu siihen, että toisen ainoa rooli on olla "ihailija ja hoivaaja". Ette ole tasa-arvoisia. Mies suoraan sanoen odottaa sinulta epäinhimillistä suoritusta, vaikkei omasta mielestään vaadi sinulta mitään. Molempien pitäisi ymmärtää tämä, vaikka pariterapiassa jos ei muuten.

2) Mies ei osaa lainkaan asettua sinun asemaasi, vaan kokee, että sinulla on kaikin tavoin helpompaa kun hänellä. Tästä koituu helposti vuosien mittaan marttyyritilanne, jossa mies vetää kiittämättömyyskortin esiin joka riidassa, pienessä tai suuressa. Lopulta et voi tehdä tai sanoa mitään ilman, että mies syyttää sinua hänen hyväksikäyttämisestään. Se, että et oikeasti ole pyytänyt rahaa, taloa, autoa tai elintasoa, ei ole miehelle mikään selitys, koska hän uskoo vakaasti tarjoavansa perheelleen parasta. Hän ei tajua, että paras tarjottava olisi aika ja läsnäolo, ei tavara ja raha.

3) Työnarkomaani ei eläkkeellä parane. ÄLÄ USKO yhteisen ajan lupauksiin "sitten joskus", vaikka mies miten tarkoittaisi lupauksiaan nyt. Oma isäni, työnarkomaani, jäi eläkkeelle viisikymppisenä ja on sen jälkeen ollut kiireisempi kuin koskaan ennen. Hän on haalinut itselleen luottamustoimia, harrastuksia, kouluttautuu uuteen ammattiin jne. On hyvä että hän on aktiivinen, mutta sitä paljon odotettua yhdessäoloa äitini kanssa ei ole luvassa seuraavaan 20 vuoteen näillä näkymin.

4) Varmasti sinussa on vikoja ja valitat ajoittain turhasta. Et ole täydellinen - kukaan ei ole. Sinulla on oikeus odottaa parisuhteelta yhdessäoloa, kunnioitusta ja rinnakkain elämistä. Ei puolisoa voi laittaa 15 vuodeksi hyllylle odottamaan eläköitymistä, parempaa aikaa, muutaman huipputärkeän projektin loppumista tms, vaan elämä, perhe ja suhde ovat tässä ja nyt.

Miehesi kaipaa sinulta arvostusta, ja hän luulee, ettet arvosta koska valitat. Sinulla taas on normaaleja odotuksia parisuhteelta, mutta miehellä on varsin tyypillinen miehen käsitys (eli hän häärää maailmalla suorittamassa ja voittamassa, ja sinun pitäisi olla siitä tyytyväinen ja arvostaa häntä). Yhteisymmärrykseen pääseminen on A ja O: suosittelen pariterapiaa.