Oma tunteettomuuteni ihmetyttää...

[Tunteeton vaimo]

Olen ollut mieheni kanssa jo parikymppisistä lähtien, parikymmentä vuotta. Kumpikaan ei ole seurustellut koskaan muiden kanssa. Mieheni on ilmeisesti rakastanut minua aina, mutta itseäni epäilyttää, olenko rakastanut miestäni oikeastaan koskaan. Hän on merkinnyt minulle tärkeää ystävää ja ollut melkein ainoa oljenkorteni, sillä minun on ollut aina vaikea saada ja pitää kavereita. Mieheni on ollut turva, joka ei ole koskaan minua jättänyt. Nykyisin meillä on lapsia ja mieheni on upea isä. Hän antaa perheensä eteen paljon. Hän ansaitsisi puolison, joka todella rakastaisi häntä, mutta minusta tuntuu, etten pysty siihen. Koen olevani tunteeton häntä kohtaan, vaikka haluaisin häntä rakastaa. Yhdessä olemme kokeneet vaikeita asioita ja elämä on ollut suurelta osin kamppailemista ongelmien kanssa. En ole pysähtynyt miettimään parisuhdettamme, koska mieheni on ollut ainoa tukeni. Jos minulla ei olisi häntä, minulla ei olisi juuri ketään läheistä. Kuitenkaan en rakasta häntä, niin kuin puolisoa tulisi rakastaa. Mieheni tietenkin huomaa sen, vaikka en sitä suoraan ilmaisekaan. Sanon, että parisuhteessa ongelmamme johtuvat siitä, ettei meillä ole yhteistä aikaa ja harrastuksia, tuskin jutunaiheitakaan. Kuitenkin todellisuudessa minulla ei vain ole syviä tunteita häntä kohtaan, eikä niitä voisi olla, vaikka kuinka yrittäisimme harrastaa yhdessä. En käsitä, miksi olen näin tunteeton puolisoani kohtaan. Ehkä hän vain ei ole oikea minulle. Olen aina kokenut, etten saa häneen sellaista kontaktia kuin toivoisin: ei katsota silmiin, ei olla innostuneita toistemme jutuista tms. Ei ole kemiaa. Nyt ahdistaa, kun emme haluaisi hajottaa perhettämme lasten vuoksi. Kumpikin ollaan heille yhtä tärkeitä ja halutaan olla päivittäin heidän kanssa. Mutta miten voimme pitää perheen yhdessä, kun meillä vanhemmilla parisuhde ei toimi?

Nyt jälkikäteen osaan olla viisas ja tiedän, että meidän olisi pitänyt jo aikoinaan erota ennen kuin oli lapsia ja oltiin nuoria. Oman epävarmuuteni vuoksi en ole koskaan uskaltanut erota miehestäni ja nyt se tuntuu myöhäiseltä. Erosta tulisi tosi pahaa jälkeä, mutta niin tuntuu tulevan yhdessä olemisestakin, kun en rakasta miestäni. Erossa kärsijöitä olisivat lapset, yhdessä pysyessä kärsii mieheni ja myös minä itse.

Tunnen itseni huonoksi ja tunteettomaksi (lapsia tietenkin rakastan valtavasti). Olen pilannut mieheni elämän. Miksi olen pysynyt tässä suhteessa vuosikaudet, johtuu siitä, että aina olen ollut epävarma ja yksinäinen ihminen. En ole rohjennut seurata tunteitani, vaan olen ripustautunut mieheeni. Lapsuudessani itsetuntoni kai mureni niin, ettei minulla ole ollut selkärankaa rakentaa toisenlaista elämää. On todella ikävää, että mieheni joutui "uhrikseni".

Mitä voimme tehdä? Taitaa olla ero edessä, vaikka se niin hirveältä tuntuu. Enkä tiedä, miten siitä selviän. Mieheni selviää kyllä ja se on hänen parhaakseen. Ehkä hän vielä löytää vierelleen ihmisen, joka häntä rakastaa. Itselleni en uskalla parisuhdetta toivoa, sillä ehkä omat tunteet eivät siinäkään riittäisi pitkälle ja tuottaisin vain pettymyksen toiselle.

Tilanteemme tuntuu tosi pahalta. Osaisiko joku sanoa jonkun tukea antavan sanasen? Jonkun varmaan tekisi mieli sanoa, että olen hirveä ihminen, kun olen pilannut puolisoni elämän. Turha sanoa, sillä tiedän sen jo...

 

[kohtalosisar-]

Kirjoittamasi teksti on kuin omasta kynästäni joidenkin vuosien takaa. Minäkin sitouduin ensimmäiseen seurustelukumppaniini nuorena eikä kumppanuus ollut mitään suurta rakkautta vaan enemmänkin ystävyyttä ja yhdessäoloa. Ero haettiin, koska minä halusin sitä. Irtioton välineenä toimi epätoivoinen rakastumisen tunne renttumieheen.

Nyt joitakin vuosia eron jälkeen olen saanut perspektiiviä asioihin. Minusta sinun kannattaisi ehdottomasti hakeutua jonkun terapeutin juttusille ja mielellään myös parisuhdeterapiaan. Terapia auttoi ainakin minua valtavasti. Olen luonteeltani analyyttinen, mutta omien vuosikausia kestäneiden negatiivisten tunteiden patoutumat tekivät minusta monessa suhteessa sokean. Aloin etsiä miehestä virheitä näkemättä niitä hyviä puolia ollenkaan. Negatiivisuus vain myrkytti minua ja parisuhdetta. Terapia auttoi näkemään myös omat huonot puoleni (esim. kyvyttömyys ilmaista tunteitani miehelle ja kyvyttömyys sanoa seksielämästämme rakentavaa kritiikkiä).

Minä huomasin, että se oma paha olo johtui monesta pienestä asiasta: tyytymättömyys työuraan, liian huono itsetunto, liiallista kiltteyttä ja marttyyrimaisuutta, uhrautuvaisuutta lasten puolesta oman jaksamisen kustannuksella, synnytyksen jälkeinen hoitamaton masennus jne. Terapian ja luettujen psykologian kirjojen avulla opin ymmärtämään miestäni ja minua.

Minä esimerkiksi vaadin mieheltä, että hän olisi osannut lukea ajatuksiani (mahdoton tehtävä, kun en itsekään tiennyt, mitä halusin!) ja että hän olisi ollut romanttisempi (olin aika mestari mitätöimään miehen lähestymistä, kun oli aina huono hetki, väsymystä jne) ja että hän olisi antanut aikaa (mies hoiti aina lapsia, jos halusin mennä jonnekin, joten ilmeisesti halusin, että mies olisi tyrkännyt minut ulko-oven rappusilta alas ja käskenyt menemän kuntosalille tms...). En osannut ottaa vastuuta omasta onnestani, vaan odotin, että mies tekisi minut onnelliseksi. Näin jälkikäteen ajatellen kulissit olivat kunnossa ja itsekin niitä ylläpidin enkä uskaltanut puhua tunteistani ennen terapiaa kenellekään. Jälkikäteen on vaikea myöntää, että miten hukassa olin tunteitteni kanssa.

Minusta tuntuu, että sinun tilanteesi on hyvin paljon samantapainen kuin omani oli. Ehkä elämäntilanteesi on vain liian raskas juuri nyt. Silloin pitää löysätä vähän vaatimuksia. Ei tarvitse mennä elämässä eteenpäin, vaan riittää, että vain pysyttelet pinnalla. Elämä helpottuu kyllä. On ymmärrettävää, että joudut sysäämään miestä pois läheltäsi, koska olet niin haavoittuvainen, että toisen ihmisen läheisyys tuntuu ahdistavalta.

Miehen kanssa voi kommunikoida myös kirjoittamalla.

Suosittelen lämpimästi, että käyt edes 1-2 kertaa jollakin terapeutilla. Työterveyshuollon kautta saattaa saada yhden kerran, jonka yritys maksaa. Terveyskeskuksen kautta todennäköisesti pääsee vähän nihkeämmin erikoislääkäreiden tai psykologien juttusille. Seurakunnalla on parisuhdeterapiaa (jonoja on) sekä sitten ihan yksityisiä psykologeja ja psykiatreja. Jos sinulta löytyy masennusta, niin psykiatri voi määrätä aluksi mietoja lääkkeitä, jotka eivät aiheuta riippuvuutta.

 

[eikö olisi mielenkiintoista,]

jos näkisit mitä miehesi kenties kirjoittaa parisuhteestanne jollain palstalla? Jos teillä on molemmilla omat sähköpostit, niin onnistuisiko kommunikoinnin aloittaminen sitä kautta? Oikein perusteellisesti ja ajan kanssa. Lähtisi monta väärinkäsitystä.

 

[sekamelska]

Minulla on hieman samanlaisia tuntemuksia kuin aloittajalla, tosin olen "vasta" kolmekymppinen ja lapseton. Naimisiinkaan en ole (vielä) mennyt tämän ensirakkauteni kanssa, ajatukset menevät ylös-alas sen suhteen haluanko mennä naimisiin vai erota. Yhtenä päivänä mietin naimisiinmenoa, toisena eroa.

Tiedän että minäkin odotan mieheltä paljon (liikaakin?), haluan hänen olevan jossain määrin romanttinen, mutta usein tyrmään romanttisuuden sanomalla että se on hölynpölyä (koska kuitenkin osittain uskon niin). Ei ihme että mies ei tiedä pitäisikö hänen ostaa minulle kukkia vai ruohonleikkuri lahjaksi (romanttisuus vs käytännöllisyys siis), taitaa olla ihan sekaisin miesparka. Mutta ei se ole ihmekään kun minä olen itsekin sekaisin enkä tiedä mitä tahdon...

 

[Tunteeton vaimo]

Kiitos vastauksista. Tyytymättömyyteni ei johdu siitä, että kokisin miehessäni olevan varsinaisesti vikaa. Hän on tosi hyvä isä ja puolisonakin rehti, luotettava, tukea antava, kotitöissä auttava jne. Minusta vain tuntuu, ettei meidän välillä ole ollut sellaista kontaktia, jota itse kaipaisin. Kemioiksi sitä sanotaan. Hän ei vain sytytä, eikä ole sytyttänyt oikeastaan koskaan. Olen ollut ihastunut turvaan, jonka häneltä olen saanut, ja monet hänen hyvät puolensa johtivat siihen, ettei minulla ollut "kunnollista" syytä jättää häntä. Hän on ollut paras ystäväni. Olen näitä asioita välillä itsekseni miettinyt, mutta en ole rohjennut tehdä ratkaisua, jossa olisin jäänyt aivan omilleni, yksin. Nyt ollaan vaan tulossa siihen pisteeseen, että mieheni on pettynyt minuun ja onneton kanssani. Hän kaipaisi oikeaa rakkautta ja myös ansaitsisi sen, totta kai. Erokohan sitten on ainoa ratkaisu tähän pulmaan, sillä en pysty taikomaan itselleni sellaisia tunteita häntä kohtaan, joita hyvässä parisuhteessa tarvitaan. Tosi vaikeaa hajottaa perhettä...

 

[no]

On tosiaankin, että miksi pitää hajottaa perhe, että saa oman päänsä selvitetyksi?

Mikä on se voima, joka sanoo, että juuri nyt pitää löytää kemiaa?

Miksi fyysinen sairaus on ymmärrettävämpi?

Tällaisessa tapauksessa olisi hyvä, jos lapset olisivat parikymppisiä ja voisivat sitten jeesata äitiään, kun hän opettelee nöyräksi elämälle.

 

[niin..]

Kuulostaa tutulta tuo kemian puuttuminen. Itse erosin muutama vuosi sitten miehestäni. Hän oli myös ensirakkauteni ja yhdessä oltiin 14 vuotta. Näin jälkikäteen huomasin vielä selvemmin kuin suhteessa ollessa että se mitä meillä oli, oli lähinnä ystävyyttä ja kumppanuutta. Kaikenlainen intohimo ja kiihko ja romanttinen rakkaus puuttui.

Ei puuttuvia tunteita saa väkisin tehtyä. Nyt olen kohdannut muita miehiä ja olen parisuhteessa ihmisen kanssa, johon olen rakastanut, jota kohtaan tunnen intohimoa (ehkä väärä sana, mutta tietynlaista vetoa kuitenkin). Nämä tunteet on ihan eri planeetalta kuin mitä tunsin entistä miestä kohtaa. Itseasiassa vieläkin ollaan ystäviä, sitä kai oltiin kaikki nämä vuodet.

Sun pitää miettiä mitä elämältäsi haluat. Jossittelu on turhaa, tämä hetki on tärkeää. Pitäisikö sun jutella miehesi kanssa ja kuulostella hänen ajatuksiaan, vai onko hän suoraan sanonut että on pettynyt suhun? Jos kaipaat rakkautta ja vahvempia tunteita, niin taitaa olla selvää että et niitä nykyisessä suhteessasi saa. Ehkä sun kannattaisi miettiä asiaa omasta näkökulmasta myös, eikä vaipua itsesääliin miehesi puolesta. Älä tee itsestäsi marttyyria.

Ja ihan varmasti pärjäät omillasi, sitä on turha murehtia. Ja maailmassa on paljon muitakin miehiä.

 

[olen kokenut saman]

Itse olen tavannut useammankin miehen tai naisen, jotka ovat kertoneet minulle samankaltaisen tarinan. Kaikki ovat päätyneet eroon ja sen jälkeen löytäneet ennemmin tai myöhemmin onnellisen ja toimivan, intohimoisen rakkaussuhteen. JOKAINEN heistä on nykyään onnellisempi. Itsellänikin on kokemusta parisuhteessa, jossa ollaan kuin kaverit, ilman kemiaa. Se ei vain toimi pidemmän päälle ollenkaan ja aiheuttaa juuri kuvaamiasi oireita. Anna itsellesi ja miehellesi mahdollisuus löytää sopivampi kumppani, se oikea, johon voi rakastua ja rakastaa. Kaverisuhde ei sitä ole.

 

[iiris3]

Alkuperäisen teksti oli kuin omasta kynästäni, olen vain kolmekymppinen. Lapsia on ja sen takia en ole kyennyt eroamaan. Mieheni rakastaa omien sanojensa mukaan minua 110 % ja ei halua eroa. Minäkin rakastan häntä mutta seksi hänen kanssaan ei kiinnosta, rakastan häntä ystävänä. Lapset tosiaan on suurin syy etten ole vielä eronnut mutta toisaalta tulisi ikävä myös ystävääni eli miestäni. Hän on kuitenkin minulle tärkeä ihminen mutta ei romanttisessa mielessä. Mikä sitten on tärkeää... kaipaan romantiikkaa valtavasti mutta jos sen saan kaipaan lapsiani joka toinen viikko valtavasti!!!

 

[no]

Toiset suhteet, jotka kaatuvat 80% varmuudella ovat kasvun paikka. Vasta niiden jälkeen ihminen on tarpeeksi nöyrä kunnioittamaan toista ihmistä. Usein kysynkin, että onko pakko käydä se pidempi tie?

 

[yksi kokemus tämäkin]

Olen kokenut saman kuin sinäkin AP. Minäkään en halunnut erota, koska ei ollut hyvää syytä erota. Kun sitten sain rohkeutta erota, riuhtaisin itseni irti kuuntelematta kenenkään neuvoja.

Olen oppinut itsestäni paljon. Tosin huomasin myös sen, että hyviä miehiä on tarjolla vähän. Huippumiehet ja -naiset menevät heti "kaupaksi". Tarjolla oli sitoutumiskammoisia, alkoholisteja sekä niitä, jotka eivät "kelvanneet" kenellekään. Olen käynyt läpi kaksi parisuhdetta eron jälkeen ja tuntuu, että taso vain huononee. Toisaalta minä olen jo lähes neljäkymmentä, eronnut ja kahden lapsen äiti, joten on ihan selvää, että minä en ole se, jota ensimmäisenä ollaan valitsemassa. Toisaalta uusperhekuvioissakin on aina omat hankaluutensa, jos kuvioissa on omat lapset, miehen lapset ja kummankin ex-puolisot.

minusta sinun kirjoituksestasi saa sellaisen kuvan, että olet jo päättänyt erota, mutta kaipaat vain rohkaisua sille, että otat sen ratkaisevan askeleen. Ero on aina askel kohti vapautta, mutta myös epävarmuutta. Ennen kuin eroat, niin ymmärräthän varmasti, että esimerkiksi lasten huoltajuus on pääsääntöisesti yhteishuoltajuutta (myös mies päättää lasten asioista) ja jos olet kovin hukassa itsesi kanssa, mies saattaa olla se, joka määrätään lasten lähihuoltajaksi (hänellä päävastuu ja -oikeudet lapsista, myös lapsilisät menevät hänelle ja sinä joudut maksamaan elatusta). Vaikka haluat eron miehestäsi, niin oletko valmis ottamaan eron myös lapsistasi? Jakoon menee myös rahanne, omaisuutenne, ystävänne ja muu lähipiirinne. Jos olet sekaisin itsesi kanssa, niin jaksatko aloittaa sellaista elämää, jossa sinä itse joudut kantamaan vastuun myös niistä asioista, jotka miehesi on tähän mennessä hoitanut?

Kannattaa myös huomata se seikka, että jos suhteenne on nyt 10-20 vuodessa mennyt siihen pisteeseen, ettei romantiikka ja hellyys enää kiinnosta, niin mikä takaa sen, etteikö samoin käy myös siinä seuraavassa suhteessa? Jaksatko vaihtaa puolisoa jatkossakin, että saat aina uutta miestä, kun vanha alkaa tuntua tylsältä? Rakkaudessahan on kyse rakkauden tekemisestä eli siitä, että päättää rakastaa ja päättää nähdä vaivaa. Uskoisin, että monessakin hyvässä suhteessa punnitaan tällaisessa kyllästymisvaiheessa se suhde, että kestääkö suhde niitä ala- ja ylämäkiä. Joku pui ongelmat puolison kanssa, joku hyppää kokeeksi vieraaseen sänkyyn, joku eroaa suinpäin, joku tekee kaikkensa estääkseen eron ja vasta sen jälkeen eroaa, kun kaikki keinot on käyty läpi.

Omat ongelmat eivät poistu suhdetta vaihtamalla. Jos kokee itsensä arvottomaksi ja huonoksi, niin mihinpä se tunne uudessakaan suhteessa poistuisi. AP:n perusongelma pitäisi siis ensiksi hoitaa pois alta. On väärin lähteä hakemaan vierasta munaa vain siksi, että haluaa "tuntea elävänsä", koska sellainen käyttäytyminen ei poista sitä itse ongelmaa minnekään. Silloin suhteet kaatuvat kerta toisensa jälkeen.

 

[yksin.]

Oletteko huomanneet, että yksin yksin on vähemmän yksin kuin kaksin yksin?

 

[Tunteeton vaimo]

Kiitos hyvistä pohdinnoistanne.

Iiris3, sinun kirjoituksesi oli vastavuoroisesti juuri kuin minun kynästäni. Meidän perheessämme on kaikki kohdallaan, mutta en halua seksiä mieheni kanssa. Joskus se on ihan hyvää, mutta useimmiten minun on vaikea suostua siihen. Jos suostun vastentahtoisesti, on aika huono fiilis. Jos kieltäydyn, on huono fiilis siitäkin.

"Yksi kokemus tämäkin", toit esille juuri ne pelkoni, miksi en halua erota. Epäilen, että nelikymppisenä enää löytää sopivaa puolisoa. Nehän on varattu aika päiviä sitten ja jos sattuvat vapaana liikkumaan, niin ovat aniharvassa. Ja kodin jakaminen, toisen sukulaisista eroaminen, arjen hankaluus kun kotona olen ainoa aikuinen lasten kanssa, erossa oleminen lapsista silloin kun ovat isällään... ovat tosi ikäviä asioita.

Mieheni ei ole sanonut olevansa pettynyt minuun, mutta silloin kun alakulo iskee häneen vuokseni, ei muuta voi siitä tulkita kuin todellista pettymystä. Enkä voi sille mitään, sillä mitenpä pystyisin tunteitani muuttamaan. Teeskennellä en halua. Tätä asiaa on tietenkin vaikea kertoa hänelle niin, etten hirveästi loukkaisi häntä.

Taidan jättää pallon hänelle. Jos hän haluaa, niin erotaan. Itse olen valmis jatkamaan tätä suhdetta ja pitämään perheen koossa lasten vuoksi, mutta se tarkoittaa silloin sitä, että parisuhteemme on edelleen latteaa.

 

[kolmenkympinkriisikö?]

Alkuperäisen teksti oli kuin omasta kynästäni, olen vain kolmekymppinen. Lapsia on ja sen takia en ole kyennyt eroamaan. Mieheni rakastaa omien sanojensa mukaan minua 110 % ja ei halua eroa. Minäkin rakastan häntä mutta seksi hänen kanssaan ei kiinnosta, rakastan häntä ystävänä. Lapset tosiaan on suurin syy etten ole vielä eronnut mutta toisaalta tulisi ikävä myös ystävääni eli miestäni. Hän on kuitenkin minulle tärkeä ihminen mutta ei romanttisessa mielessä. Mikä sitten on tärkeää... kaipaan romantiikkaa valtavasti mutta jos sen saan kaipaan lapsiani joka toinen viikko valtavasti!!!

Minulla ei ole lapsia, olen kolmenkympin tienoilla ja hieman hukassa myös... En tiedä onko kyseessä kolmenkympinkriisi, vai onko mieheni todellakin väärä minulle. Hän on monintavoin todella hyvä mies, mutta eipä noita kovin suuria tunteita minulla häntä kohtaan ole. Samalla lailla tuntuu että rakastan häntä kuin ystäviäni, usein tuntuu että rakastan veljeäni (joka on todella läheinen minulle ja paras ystäväni) enemmän kuin miestäni. Ei kai se voi olla oikein?

En haaveile minkään suuren romantiikan perään, joten sitä tuskin lähtisin etsimään jo eroaisin. Siksi kai olenkin vielä tässä tilanteessa, en halua menettää hyvää ystävää koska ajatus eroamisesta tuntuu kamalalta. Mies rakastaa minua valtavasti, en haluaisi loukata ja kaipaisin häntä kuitenkin aivan hirvittävästi. Koska kyseessä on ensirakkaus en edes tiedä onko tämä normaalia useamman vuoden yhdessäolon jälkeen, vai pitäisikö niitä suuria rakkaudentunteita löytyä vielä vuosien jälkeenkin...

 

[Tunteeton vaimo]

Mielestäni on huono juttu, kun ei ole ollut muita suhteita, vaan puoliso on ensirakkaus. Ei ole mitään vertailukohtaa, mitä suhde voisi olla. Ei oikein tiedä, pitäisikö olla tyytyväinen siitä, miten paljon saa vai jääkö tosiaankin vaille tosirakkautta. Ainahan alkuhuuman jälkeen suuret rakkaudentunteet tasoittuvat, mutta miltä se tosirakkaus silloin tuntuu? Ei kai sentään pelkältä ystävyydeltä ja kumppanuudelta?

Minulla on sellainen kuvitelma, että alkuhuuman jälkeenkin pitäisi olla kahdenkeskisiä lämpimiä katseita, joista välittyy viesti välittämisestä. Ohimennen toisen nähdessään syttyisi aina välillä ajatus, että haluaisi päästä toista liki, tuntea ihon iholla. Kun oltaisiin muiden ihmisten seurassa, tuntuisi luontevalta koskettaa toista olkapäälle tai ottaa kainaloon. Kuuluvatko tällaiset hetket vain alkuhuumaan vai vielä sen jälkeiseen aikaan, kun kyse on tosirakkaudesta? Toivottavasti joku osaisi tähän vastata. Meidän suhteessa en mainitsemiani hetkiä ole kokenut yli kymmeneen vuoteen...

 

[no]

Niiden kahdenkeskisten hetkien puuttuminen on ihan tyypillinen juttu. Aika monelle parille käy niin. Silloin rakkaus jää hoitamatta. Elämästä tulee opittu tapa. Ero sekoittaa pakan ja laittaa kaiken uusiksi; periaatteessa voisitte kokea miehenne kanssa romanttisen rakkauden eron jälkeen, kun kaikki on myllerretty; ihminen suostuu silloin antamaan ja ottamaan rakkautta. Hyvin pieni mahdollisuus on, että tämä toteutuu vanhan puolison kanssa, koska välit ovat menneet. Mutta periaatteessa mielestäni eron jälkeinen rakkaus toteutuu lähinnä siksi, että ihminen nöyrtyy.

kaikkein viisain ihminen on silloin, kun hän tajuaa suorittaa tämän kaiken vanhan puolisonsa kanssa yhteisymmärryksessä. Silloin tehdään paljon vähemmän peruuttamatonta vahinkoa ja elämä voi alkaa uudelleen vanhalta tasolta uudella kaavalla; mikään pakko ei ole elämää pilata ja alkaa konttaamaan ja toivoa , että onni kohtaa.

 

[sama tilanne]

Itselläni on tavallaan sama tilanne. Olen seurustellut mieheni kanssa 10 vuotta, emme siis ole naimisissa tai edes kihloissa, asumme kyllä yhdessä. Lapsia ei ole. Tuntuu, että en ole koskaan rakastanut miestäni. Aluksi aloimme seurustelemaan, koska halusin vain jonkun ja tavallaan mieheni pakotti seurustelemaan. Yhteen muutimme lähinnä taloudellisista syistä ja siitä olemme edeneet hyvin pikkuhiljaa eteenpäin suhteessamme. Kuitenkaan itse en ole koskaan ajatellut, että tämä olisi se lopullinen rakkauteni. Olen miehelleni se ensirakkaus, joten hän ei edes tiedä millaista rakkaus ja intohimo voisi olla. Minä tiedän kyllä. Eli väliltämme puuttuu kokonaan intohimo ja se oikea rakkaus jolloin olisi valmis tekemään mitä tahansa toisen puolesta.
Nyt mieheni haluaisi jo lapsia ja naimisiin. Minä olen ollut se joka on aina keksinyt tekosyitä miksi emme voi mennä naimisiin saati sitten hankkia niitä lapsi. Uskon, että mieheni rakastaa minua, koska ei paremmasta tiedä. Olen usein harkinnut eroa vakavissani, mutta aina on ollut sellainen tilanne, että emme ole voineet erota. Nyt en voi jättää miestäni, koska se olisi liian kova isku hänelle. Lisäksi pelkään, että en sitten koskaan löytäisi uutta miestä joka olisi edes niin hyvä kuin nykyinen mieheni. Sillä hän on todella esimerkillinen monin tavoin ja olisi aivan ihana mies jolle kulle toiselle, joka oikeasti rakastaisi häntä. Kaikki muut miehet joita tiedän ovat lähes alkoholisteja, eivät tee ollenkaan kotitöitä ja ovat muutenkin itsekkäitä. Toisaalta teen mielestäni väärin miestäni kohtaan, kun en vain jätä häntä. Hänellä olisi mahdollisuus löytää se nainen joka hänelle haluaisi antaa niitä lapsia ja muutenkin rakastaisi häntä.
Ja kyse ei ole siitäkään, että pelkäisin olla yksin. Tulisin ihan hyvin toimeen ilman miestäni, ja minulla ei todellakaan olisi vaikeuksia löytää uutta miestä jos haluaisin. Vienti olisi nykyisellään jo ihan hirvittävää. Itseasiassa jos mieheni tilanne olisi eri kuin mitä se nyt on, todennäköisesti eroaisin nyt. Mutta kuten sanottu, ero ei juuri tällä hetkellä ole vaihtoehto meille, vaikka se olisi parasta mitä kummallekaan voisi nyt tapahtua.

 

[sääli =]

Nyt en voi jättää miestäni, koska se olisi liian kova isku hänelle.

Hieman ylemmyydentuntoinen tilitys. Tuskin miehesi jäisi loppuelämäkseen murehtimaan päättynyttä suhdetta, tuskin olet niin täydellinen ja ihana nainen kuitenkaan. Anna hänelle mahdollisuus löytää todellinen rakkaus ja parisuhde, jossa molemmat ovat samanarvoisia, tasa-arvoisia. Se ei ainakaan teidän suhteessanne toteudeu ja se on oikeastaan koko suhteen perusta.

 

[<Marketta<]

Ehkäpä oleellisin kysymys on se, että haluatko olla miehesi kanssa vai et? Jos haluat olla, niin silloin seuraava askel olisi se, että juttelet miehesi kanssa, että mitä teidän parisuhteelle voisi tehdä, kun kumpikin pelkää eroa eikä uskalla tehdä mitään. Varmasti kumpikin teistä haluaa jotakin muutosta niin, että te yhdessä lähentyisitte toisiinne.

Ilmeisesti miehellesikin sinä olet ensimmäinen vakavasti otettava seurustelukumppani. Ei siis miehelläsikään ole vertailukohteita siihen, että mitä suhteessa pitäisi tehdä, kun on ongelmia. Kumpikin teistä pelkää tehdä mitään, ettei vain asiat mene huonompaan suuntaan. Miehesikin ihan varmasti kaipaa hellyyttä (halausta, kainaloon ottamista, suukkoja), mutta hän ei uskalla, koska hän pelkää torjutuksi tulemista. Joskus hellyys johtaa aina seksiin (jos seksiä on tosi vähän), joten yleensä vähemmän haluava nainen on se, joka lopettaa hellyyden, koska hän pelkää, että halailu ei ole vain halailua, vaan askel kohti seksiä. Yritän tällä kaikella sanoa sitä, että kumpikaan teistä ei ole syyllinen, vaan ihan yhtälailla peloissaan ja sen vuoksi toimintakyvytön etsimään suhteelle reittiä kohti parempaa parisuhdetta.

Vaikka olettekin jo aikuisia kaikin puolin, niin se ei vielä tarkoita sitä, että olisi ihmisenä jotenkin täydellinen. Oikeastaan vasta elämän kriisitilanteissa sitä kasvaa henkisesti, kun on pakko löytää keinoja selviytymiseen. Teillä on nyt kriisi ja sen vuoksi mitataan teidän kummankin selviytymiskyky: Luovutetaanko, petetäänkö, odotellaanko ihmettä vai nöyrrytäänkö etsimään jotakin tapaa, millä selvitä.

Oletko miettinyt, että kun tänään menet töistä kotiin, niin vain menisit miehesi luokse ja halaisit häntä? Halaisit häntä siksi, että SINÄ ITSE kaipaat halattavaksi tulemista. Kirjoituksesi perusteella saa sen vaikutelman, että miehesi on hyvä mies, joten sinun tuskin tarvitsee pelätä, että hän ei vastaisi halaukseesi. Jos sillä tavoin annat miehellesi merkin, että haluat hellyyttä, niin miehesikin saattaa uskaltaa tehdä jotakin, jonka voi tulkita askeleeksi, jolla hän lähentyy sinua.

Jos saatte lapset hoitoon, niin sitä voisi säännöllisesti myös tehdä miehen kanssa kahdestaan jotakin, joka lähentää teitä toisiinne. Kun järjestelyistä vastaa aina toinen yksinään vuoroviikoin, niin siitä ei tule ylivoimaista taakkaa kummallekaan. Jos aloittaa "deittailun" ihan helposta (esim. elokuva, kävelylenkki, patikointi luonnossa, keilailu tai vaikka lätkämatsin katsominen), niin ei tule liikoja suorituspaineita heti alussa. Jos aloittaa parisuhteen parantamisen heti vaikkapa kahden viikon luksuslomalla jossakin Karibian saarilla, niin se voi olla liian iso hyppäys ja sen vuoksi henkisesti kova pettymys. Siksi voi aloittaa parisuhteen parantamista pienin askelin, jotka eivät vaadi liikaa lastenhoidollisesti eikä taloudellisestikaan.

Olen samaa mieltä siinä, että jos ei itse pysty ratkaisemaan tätä asiaa, niin koulutettua ammattitaitoista apuakin on saatavana.

 

["sama tilanne" -nimimerkille]

Minusta sinä olet tilanteessanne pelkuri. Sinua ei pidättele suhteessa mikään. Tilanteesi on siis täysin erilainen kuin AP:lla, jonka ero ei koskettaisi vain häntä ja miestä, vaan myös lapsia. Minusta sinun kannattaisi erota, koska jos haluat lapsia, et voi odottaa niiden saamista ikuisuutta.

On muuten jännä juttu, miten ruoho todellakin näyttää vihreämmältä aidan toisella puolella. Kaikki muut miehet näyttävät niin älyttömän komeilta, hyväkäytöksisiltä jne. Kuitenkin todellisuudessa moni niistä miehistä haluaa vain seksiä sinun kanssasi. Todellinen rakkaus, kestävä parisuhde jne eivät ole sitä, mitä he voisivat tarjota. On surullista, että kilttiä miestä aletaan arvostamaan vasta sitten, kun suhteet ovat yksi toisensa jälkeen renttuja, alkkiksia yms. luusereita. Olen nimittäin varma, että jos olisit kokenut monta lyhyttä renttusuhdetta miehiin, jotka pettävät, rikkovat lupauksiaan, ovat epäluotettavia jne, niin pakenisit ennemmin tai myöhemmin sellaisia miehiä ilomielin nykyisen miehesi kainaloon.

On niin surullista lukea näitä juttuja, että tavallinen arki ei riitä. Pitää keksiä ongelmia ja katsella omaa napaa niin kauan, että sysätään toimiva parisuhde pois. Siinä mielessä on jännä, että jos olisimmekin katolilainen maa eikä avioeroa saisi, niin joutuisiko silloin miettimään ihan tosissaan täysillä niitä keinoja, joilla parisuhdetta saisi paremmaksi? Seksielämääkin voi parantaa huimasti, sillä varsinkin miehet eivät yleensä ole kovin hyviä seksikumppaneita, kun heillä ei ole ollut nuorena taitavia vanhempia osaavia naisia, jotka olisivat opettaneet naisen käsittelyä. Miehen opettajana on ollut oma kokematon tyttöystävä (sinä itse), joka ei edes itse tiedä, mitä haluaa.

 

[no]

Minusta sinä olet tilanteessanne pelkuri. Sinua ei pidättele suhteessa mikään. Tilanteesi on siis täysin erilainen kuin AP:lla, jonka ero ei koskettaisi vain häntä ja miestä, vaan myös lapsia. Minusta sinun kannattaisi erota, koska jos haluat lapsia, et voi odottaa niiden saamista ikuisuutta.

On muuten jännä juttu, miten ruoho todellakin näyttää vihreämmältä aidan toisella puolella. Kaikki muut miehet näyttävät niin älyttömän komeilta, hyväkäytöksisiltä jne. Kuitenkin todellisuudessa moni niistä miehistä haluaa vain seksiä sinun kanssasi. Todellinen rakkaus, kestävä parisuhde jne eivät ole sitä, mitä he voisivat tarjota. On surullista, että kilttiä miestä aletaan arvostamaan vasta sitten, kun suhteet ovat yksi toisensa jälkeen renttuja, alkkiksia yms. luusereita. Olen nimittäin varma, että jos olisit kokenut monta lyhyttä renttusuhdetta miehiin, jotka pettävät, rikkovat lupauksiaan, ovat epäluotettavia jne, niin pakenisit ennemmin tai myöhemmin sellaisia miehiä ilomielin nykyisen miehesi kainaloon.

On niin surullista lukea näitä juttuja, että tavallinen arki ei riitä. Pitää keksiä ongelmia ja katsella omaa napaa niin kauan, että sysätään toimiva parisuhde pois. Siinä mielessä on jännä, että jos olisimmekin katolilainen maa eikä avioeroa saisi, niin joutuisiko silloin miettimään ihan tosissaan täysillä niitä keinoja, joilla parisuhdetta saisi paremmaksi? Seksielämääkin voi parantaa huimasti, sillä varsinkin miehet eivät yleensä ole kovin hyviä seksikumppaneita, kun heillä ei ole ollut nuorena taitavia vanhempia osaavia naisia, jotka olisivat opettaneet naisen käsittelyä. Miehen opettajana on ollut oma kokematon tyttöystävä (sinä itse), joka ei edes itse tiedä, mitä haluaa.

mahtava mielipide.

 

[sama tilanne]

Tuo on totta, että olen ehkä pelkuri. Vaikka olen eroa miettinyt useasti, niin aina on jokin este ollut. Esim. taloudellinen este. Nyt on taas ongelmana mieheni tilanne, koska hänellä ei muutenkaan viime aikoina ole mennyt kovin hyvin (läheisen kuolema, työttömyys ym.) ja siihen päälle vielä ero, saattaisi olla viimeinen niitti. Todellisuudessa minä tiedän, että eron jälkeen kaikki kääntyisi meillä molemmilla parempaan suuntaan (ehkä), mutta en usko, että hän sitä nyt käsittäisi.
Ja en todellakaan kuvittele, että aidan takana ruoho olisi vihreämpää, päin vastoin. Siksi olemme yhdessä vielä, vaikka en häntä rakastakaan. Hän on hyvä mies, mutta minulla ei vain ole sellaisia tunteita kuin pitäisi omaa puolisoa kohtaan olla. Eikä ole koskaan ollutkaan. Ja kyllä olemme suhdettamme koittaneet parantaa kaikin tavoin. Mutta kyllä mielestäni kun katson samassa sängyssä nukkuvaa miestäni, minun pitäisi tuntea edes jotain häntä kohtaa. En vain tunne...

 

[kolmenkympinkriisikö?]

Hirvittävältä kuulostaa jos sitä ei tunne mitään miestä kohtaan eikä ole koskaan tuntenutkaan... Silloin ei olisi koskaan pitänyt päätyä yhteen.

Itse en ole koskaan alkanut seurustelemaan kenenkään kanssa josta on silloin alussa ollut vain kaverifiilis tms., siksi olinkin pitkään yksin. Kun tapasin mieheni ihastuin häneen. En tiedä uskallanko sanoa että rakastuin koska kokemusta ei ole muista - mihin siis verrata mikä on oikeaa rakkautta? Siinä mielessä on siis tietysti huono asia jos kumppaneita on ollut vain se yksi.

Mutta jotain erityistä miehessä täytyi silloin aluksi olla koska hänen kanssaan aloin seurustelemaan kun olin jo useamman torjunut. Mutta nyt on kuitenkin sellainen olo että ollaan vain kavereita. Eli erehdyinkö alussa, vai onko tämä nykyinen olotila vain normaalia pidemmässä suhteessa. Sitä kun en tiedä.

 

[Tunteeton vaimo]

Kiitos jälleen miettimisen aihetta antaneista kirjoituksista.

Voisin kuvitella alkavani mieheni kanssa alusta sillä tavalla, että järjestettäisiin treffejä vaikka kerran viikossa, jotta olisi yhteistä aikaa ja saisimme olla keskenämme. Olisi varmaankin ihan mukavaa ja ehkäpä suhde parilla asteella paranisikin.

Mutta... vieroksun mieheni tapaa suudella, ottaa lähelle, halata... Hän pitää kyllä lähellä pitämisestä, mutta minä koen sen seksipainotteiseksi ja jotenkin epämiellyttäväksi. En ole koskaan pitänyt hänen kanssa suutelemisesta. Pari kertaa (peräti) olen suudellut muuta miestä ja kokenut todella intohimoista suuteloa (en mennyt sen pidemmälle, koska olin varattu enkä olisi uskonut siitä kehkeytyvän hyvää suhdetta). Olisin voinut suudella vaikka loputtomiin. Tämä puoli asiassa ei tule koskaan muuttumaan mieheni kanssa, sen tiedän. Eli voitaisiin päästä mieheni kanssa suunnilleen samoihin tunnelmiin kuin suhteen alkuvuosina, mutta en taitaisi edelleenkään olla tyytyväinen, kun en kokisi seksuaalista vetoa häneen.

Kysyn edelleen teidän muiden kokemuksista:
- Kuuluuko hyvään suhteeseen vielä alkuhuuman jälkeenkin lämpimiä katseita, joista välittyy viesti välittämisestä?
- Ohimennen toisen nähdessään syntyykö aina välillä ajatus, että haluaisi päästä toista liki, tuntea ihon iholla?
- Kun ollaan muiden ihmisten seurassa, tuntuuko edelleen luontevalta koskettaa toista olkapäälle tai ottaa kainaloon?

Toivon tähän vastauksianne. Minusta tuntuu, että näitä asioita kaipaan, enkä varmastikaan tule kokemaan tässä suhteessa vaikka tehtäisiin enemmän työtä sen eteen. Katoavatko nuo asiat alkuhuuman jälkeen? Onko minulla liian suuria kuvitelmia, mitä hyvä suhde toisen ihmisen kanssa voisi olla vielä vuosienkin jälkeen?

 

[no]

Kyllä, kyllä sinulla on "liian suuria kuvitelmia". Tai oikeastaan mittaat parisuhdettasi asioilla, jotka loppupeleissä ovat lapsellisia verrattuna oikeisiin asioihin. "Lämpimiä katseita", himokkaita suudelmia, kosketuksia. En tarkoita ettetkö olisi ansainnut kokea niitä, mutta toinen puoli niistä on tunnetta, jopa omaa tunnetta. Jos perheen tulevaisuus on näissä tunteissa, niin eron aiheet löytyvät tällä tavalla jokaisesta perheestä; aina on jokin asia, joka voisi olla paremmin.

Sinulla on pakka auttamattomasti sekaisin ja kierrät ajatuksinesi kehää. Ajatusmaailmastasi puuttuu perspektiivi; ilmeisesti et pääse purkamaan näitä asioita, vaan kehittelet mielessäsi aina vain lisää ja lopulta jokin puuttuva suudelma on elämää suurempi kysymys. Jos esittäisit samat kysymykset leskelle, joka myös on jäänyt suudelmista paitsi, niin varmaan arvaatkin mitä hän vasta...