R
"RIIKKA"
Vieras
Ensinäkin, miten saan lapseni kuuntelemaan? Lapsi on 3,5-vuotias eikä kerrassaan kuule/kuuntele joskus lainkaan. Tätä tapahtuu monta kertaa päivässä. Kun esim. lapsi leikkii jotain autoilla ja menen viereen sanomaan, että mennään ulos, onko nälkä tai muuta vastaavaa, lapsi ei noteeraa millään tavalla. Jatkaa pörinää ja leikkiä, ei ota mitään kontaktia edes. Toistan asian monesti kumartuen lapsen tasolle, mutta ei reaktiota, vaikka kutsun nimellä ja pyydän kuuntelemeen. Lopulta kun otan kädestä kiinni ja sanon, lapsi katsoo virne naamalla ja saattaa alkaa puhua jostain aivan muusta mistä itse olin puhunut. En tiedä eikö oikeasti keskittymiseltään muuhun kuule, vai eikö vain halua kuunnella. Miten saan lapsen kuuntelemaan? En jaksa enää jankata kun puhe kaikuu kuuroille korville.
Toinen ongelma on lapsen lyöminen. Todella kova uhmakausi on menossa, jossa lapsi jatkuvastiu purkaa pettymyksiään lyömällä. En kertakaikkiaan tiedä mitä tehdä. Olen aina ollut neuvotteleva ja keskusteleva vanhempi, en huuda, enkä karju juuri koskaan. Olen aina selvittämässä asiat selityksen kautta, esim. jos kiellän jotain kerron aina syyn miksi. Kolmeen ikävuoteen kaikki on mennyt oikein upeasti ja lapsi on aina ymmärtänyt miksi joku asia ei mene kuten hän ajatteli. Nyt on kuitenkin alkanut kamala rajojen testaaminen joissa vain väkivalta on lapsen mielestä paras keino. Eilen esimerkiksi sovittiin, että luen yhden iltasadun, kun satu oli loppu, lapsi vaati uutta satua, sanoin ei ja kerroin sopimuksestamme, jolloin lapsi alkoi läpsiä minua ja karjui. Tälläistä siis sattuu nyt joka ikinen kerta jos kiellän jotain...eilen kaupassa, viimeviikolla abc:lla ja joka päivä kotona. Olen laittanut lapsen istumaan jäähylle ja sanonut, että ketään ei lyödä. Lapsi jopa nousee penkiltä pois ja jatkaa mäiskimistä, jolloin vien takaisin.
Eilen otin kaikki lapsen pikkuautot(lempilelut) koko päiväksi pois ja sanoin, että autot ovat poissa päivän, koska löit äitiä vaikka kielsin.
Lapsi itki sydäntäsärkevästi, mutta pidin pääni. Tänään kun sai autot takaisin, olimme iltapäivällä jo mäiskimistilanteessa uudestaan. En keksi enää keinoja? Olen jutellut asiasta paljon lapsen kanssa. Olen sanonut, että jos alkaa harmittamaan, voi asiasta kertoa miksi harmittaa ja sitten yritetään keksiä sopiva ratkaisu. Olen myös neuvonut menemään omaan huoneeseen ja laittamaan oven kiinni jos harmittaa, että saa olla rauhassa ja odotella kiukun menevän ohin. Eipä ole kumpikaan neuvo ottanut tulta alleen. Olen aika neuvoton.
Muutenkin tuntuu, että kaikki perusasiat pukemisesta ja aamupesusta lähtien ovat jotain aivan käsittämättömän vaikeita asioita ja vaativat aina jonkinlaisen maraton mittaisen neuvottelurituaalin.
Toinen ongelma on lapsen lyöminen. Todella kova uhmakausi on menossa, jossa lapsi jatkuvastiu purkaa pettymyksiään lyömällä. En kertakaikkiaan tiedä mitä tehdä. Olen aina ollut neuvotteleva ja keskusteleva vanhempi, en huuda, enkä karju juuri koskaan. Olen aina selvittämässä asiat selityksen kautta, esim. jos kiellän jotain kerron aina syyn miksi. Kolmeen ikävuoteen kaikki on mennyt oikein upeasti ja lapsi on aina ymmärtänyt miksi joku asia ei mene kuten hän ajatteli. Nyt on kuitenkin alkanut kamala rajojen testaaminen joissa vain väkivalta on lapsen mielestä paras keino. Eilen esimerkiksi sovittiin, että luen yhden iltasadun, kun satu oli loppu, lapsi vaati uutta satua, sanoin ei ja kerroin sopimuksestamme, jolloin lapsi alkoi läpsiä minua ja karjui. Tälläistä siis sattuu nyt joka ikinen kerta jos kiellän jotain...eilen kaupassa, viimeviikolla abc:lla ja joka päivä kotona. Olen laittanut lapsen istumaan jäähylle ja sanonut, että ketään ei lyödä. Lapsi jopa nousee penkiltä pois ja jatkaa mäiskimistä, jolloin vien takaisin.
Eilen otin kaikki lapsen pikkuautot(lempilelut) koko päiväksi pois ja sanoin, että autot ovat poissa päivän, koska löit äitiä vaikka kielsin.
Lapsi itki sydäntäsärkevästi, mutta pidin pääni. Tänään kun sai autot takaisin, olimme iltapäivällä jo mäiskimistilanteessa uudestaan. En keksi enää keinoja? Olen jutellut asiasta paljon lapsen kanssa. Olen sanonut, että jos alkaa harmittamaan, voi asiasta kertoa miksi harmittaa ja sitten yritetään keksiä sopiva ratkaisu. Olen myös neuvonut menemään omaan huoneeseen ja laittamaan oven kiinni jos harmittaa, että saa olla rauhassa ja odotella kiukun menevän ohin. Eipä ole kumpikaan neuvo ottanut tulta alleen. Olen aika neuvoton.
Muutenkin tuntuu, että kaikki perusasiat pukemisesta ja aamupesusta lähtien ovat jotain aivan käsittämättömän vaikeita asioita ja vaativat aina jonkinlaisen maraton mittaisen neuvottelurituaalin.
