Onko kohtalotovereita

[NippaNappaAito]

Kyllä oma asenne jo auttaa alkuun, laajenna vähän reviriiäsi.

Minä muutin pari vuotta sitten uudelle paikkakunnalle. Oli ihan kamalaa kun alkunn kuvittelin että kukaan ei pisä musta eikä halua edes koittaa tutustua. Sitten onneks vuoden päästä tajusin että oma asenne oli jo valmiiks niin epäröivä ja ihmettelevä että ei kukaan halunnutkaan.

Aloitin uuden harrastuksen, menin kouluun ja muutin vähän asennettani niin kummaa, jo sitä rupesi tutustumaan. Tuttuja/kavereita he lähinnä titenkin on, mutta yksi sielunkumppanikin matkalla näkyi, joka jatkoi matkaa mukana :heart:

 

[Ap]

Mutta minua on tällä palstalla jo haukuttu siitä että olen edes kysynyt työkavereilta ja että olen itseäni väkisin tyrkyttänyt heille. Minun mielestäni avoimuus täytyy olla myös työpaikalla. Ja asioista pitää kysyä jos joku askarruttaa. Koskaan en ole itseäni tyrkyttänyt. Ja sinulta huspati tarkoitin kysyä että haluaisitko sinä tavata minut? Äläkä luule että tyrkytän itseäni. Kysyn vain suoraan.

 

[Näitä ajatuksia]

Itse miettinyt monasti tätä ystävyys/kaveruus asiaa. Toisilla niitä kavereita tuntuu olevan lähes rajoton määrä ja toisilla vain muutamia ja toisilla ei sitä yhtä ainuttakaan. Itse koen kuuluvani tähän viimeiseen ryhmään.

Olen ihan tavallinen ihminen ja tavallisen näköinen. Mutta olen ns. hitaasti lämpiävä ja suorasanainen, mikä on varmastikin jo sinänsä huono yhdistelmä. Varustettuna vielä erittäin omalaatuisella huumorilla.
Ihan yksin en ole koskaan ollut, kouluaikoina oli pari kaveria, joten totaalista yksinäisyyttä ei ole ollut tiettyinä kausina elämässä. Perheellinen olen, työelämässä ja hyvin pärjäävä ihminen. Hoitoalalla, joten runsaasti sosiaalisia kontakteja on päivän mittaan.

Ei mulla ole kaveria, jolle soittaa ja purkaa sydäntään. Tai kaveria, jonka kanssa mennä shoppailemaan. Jotenkin tähän on jo tottunut, vai voiko yksinäisyyteen ikinä mitenkään tottua? Kait siihen jotenkin alistuu, että on yksinäinen vaikka ympärillä on ihmisiä. Toisaalta työ on niin sosiaalinen, ettei enää iltaisin perheen ulkopuolisia ihmisiä juttuseurakseen enää kaipaakaan.

Itse olen sitä mieltä ettei yksinäisyyteen välttämättä ole selkeää yksittäistä syytä. Syyt ovat moninaisia.

 

[Huspati Huta]

Mutta minua on tällä palstalla jo haukuttu siitä että olen edes kysynyt työkavereilta ja että olen itseäni väkisin tyrkyttänyt heille. Minun mielestäni avoimuus täytyy olla myös työpaikalla. Ja asioista pitää kysyä jos joku askarruttaa. Koskaan en ole itseäni tyrkyttänyt. Ja sinulta huspati tarkoitin kysyä että haluaisitko sinä tavata minut? Äläkä luule että tyrkytän itseäni. Kysyn vain suoraan.

En taida haluta tällä tietämällä, olen hyvin erakkoluonne ja kypsyttelen tuttavuuksia pitkään. Toki saan itsekin toisinaan pakit, ei ole kyse siitä, että minä vaan valkkaan keistä olen kiinnostunut. Mutta minä en aloittaisi koskaan tuttavuutta siten, että sokkona tapaisin ketään. Ensin tutustuisin kirjoittelemalla pitkäänkin, yksityisestikin ja kenties soittelemalla (vaikka siinä olen tosi surkea ) ja sitten kenties tohtiutuisin tapaamaan.

 

[Ap]

Olen muuttanutkin. Ennen lappeenrantaa asuin helsingissä. Siellä minua haukuttiin maalaiseksi. Vain siksi etten pukeutunut kuten muut halusivat. Muutto ei auta. Ja harrastukseni aloitin vuosi sitten. Agilitya koirani kanssa.

 

[toinen]

mä taidan tietää mistä sä puhut. Minäkään en ole petolinnun perse, pikemminkin aina nätiksi ja hauskaksi, ihanaksi, sympaattiseksi ihmiseksi kutsuttu, mutta eipä ole laajaa ystäväpiiriä. Monille kelpaan kuuntelijaksi, mutta baariin ei esim. lähdetä, jos ei tule "muita". Äitinä kun lapsen kanssa puistoissa käydään menen avoin mielin ja käyttäydyn ns. avoimesti ilman liikaa tunkua, mutta ihmeellistä nenänvartta pitkin katsomista tulee. Ylpeä en ole missään nimessä.

Mua on tosin koulukiusattu, joten varmasti vaikuttaa itsetuntoon, jotenkin luulee, ettei millään eikä mitenkään toisille kelpaa. Tahtoo tulla väkisin mennä toisten miellyttämiseksi, mikä on mulle vastanmielistä, en haluais sillä tavalla ihmisiin tutustua tai kavereita saada.

Jotenkin vaan jaksa uskoa, että se vika oli AINA sussa tai mussa, kun ei kavereita tahdo saada....

Yksinäisyys on iso ja surullinen asia. Tiedän. Onneksi on edes ne pari hyvää kaveria, tosin sähköpostin ja mesen takana, mutta kuitenkin.

 

[Ei]

Älkää säälikö Ap:ta. Annetaan sen olla. Itse en voisi olla tuon kaveri.

 

[En mä]

Enkä mä

 

[Paljon ystäviä]

Jotain rajaa ap ruikuttamiselle. Olet kuin linnunpoika joka kerjää ruokaa.

 

[Ap]

Mitä ihmettä? Mitä te oikein puhutte? Huomenna alkaa yövuoroviikko ja saa taas palata olevinaan työ kavereiden pariin.

 

[Ap]

En mene töihin huomenna. Otin kuukauden sairausloman. Tuskin menen enää nykyiseen työpaikkaan. Kävin jo asiasta keskustelemassa ja sanoin työnantajallekin millaisia muut alaiset ovat. Vähätteli asiaa ja kysyi aiotko sanoa itsesi irti. Sanoin että mietin tässä kuukauden ja ilmoitan sitten. Aloin tekemään juuri irtisanomis lomaketta. Tunti sitten työparini soitti ja sanoi että ei täällä sinua olisi tarvittukkaan. Toivotin hyvää jatkoa ja lopetin puhelun siihen.

 

[Missi]

Minä kyllä töihin mennyt olisin. Mitä siinä toisista välittämään. Huh sinun kanssasi.

 

[Ap]

Minäkö hoidon tarpeessa? Työkenkäni on rikottu, vaatteet revitty, eväät viety, juoksutettu toisten työt, polkupyöräni viety kolmen kilometrin päähän, kahvikuppiini laitettu suolaa sillä välin kun wc:ssä käyn. Kuka tällaista kestää? Vuodesta toiseen ei kukaan. Meno kuin lastentarhassa.

 

[Tiedät kyllä]

Tuo ei ole totta. Lopeta valehtelu.

 

[bubble]

Jotenkin ap kirjoituksesi haiskahtavat keksityiltä jutuilta. Voin toki olla väärässäkin, mutta...

 

[Sisu]

Buble on oikeassa.

 

[hm]

Olen pikku lapsesta asti ollut yksinäinen. Kavereita ei ollut. Ei ollut koulussa, ei nytkään. En ole missi ulkonäöltäni, mutta rehellinen, en puhu seläntakana ja luotettava olen. En vain kelpaa. Naapuri kutsui kerran tyttärensä rippijuhliin. Menin. Ja yksin olin koko pitkän illan ja katselin kun toisilla oli mukavaa. Menin kahvipöytään ja kas kummaa... Kaikki hävisivät. Jäin yksin. Koulussa minua kiusattiin. Töissä minua kiusataan. Mikä minussa mättää? Olen kysynytkin sitä monta kertaa. Saan naurut päin naamaa. Ikinä en ole sanoin tai teoin loukannut ketään. En pahaa sanaa sanonut kenestäkään. Nykyisin vain "ne hyvännäköiset" kelpaavat. Pitääkö ihmisen olla oikeesti hyvännäköinen jotta saa ystäviä? Rehellisyys ym. Ei nykypäivänä kelpaa. Pitää olla niin helvetin hyvannäköinen jotta saa kavereita.

ei ulkonäkö tuo kavereita. kauniita kiusataan kaikista eniten ja ovat yleensä todella yksinäisiä ja kiusattuja.
toinen tekijä mikä aiheuttaa kiusaamista on kiltteys.
ihmisissä on jotain samaa kuin muissa laumaeläimissä.
kilteintä ja parasta ihmistä yleensä kiusataan. kai suomalaisilla on niin heikko itsetunto että jokainen pelkää joutuvansa itse kiusatuksi ja juorutuksi jos ei itse juorua muista.

eli kuka ensin ehtii jauhaa toisetsa? niinkö se menee? en tiedä.

 

[hm]

ystäviä saa suomessa muista äideistä:

1. juoruamalla toisista ja varsinkin etsimällä sitä sylkykuppia jota yrittää eristää muista.
2. esittämällä rikasta ja varakasta.

voisitko ryhdistäytyä ja alkaa "sosiaaliseksi" eli juoruamaan toisista ja haukkumaan selän takana niin aivan varmasti saat ystäviä ja sinusta tulee suosittu.

katsos kun ihmisille tulee paha mieli jos ovat kiltin seurassa, kun huomaavat että ovat niin paljon huonompia ihmisiä kuin sinä.
kilttiä pidetään automaattisesti tyhmänä. tyhmähän se on joka ei selkäänpuukota ja muuta vastaavaa.

 

[TarkkaSilmä]

Kyllä feikki jaksaa vedättää teitä. Ettekö huomannu jo alkumetreillä ettei tää ap ole tosissaan?

 

[Ap]

Ei sitä koskaan tiedä......

 

[Ap]

Olen iloinen, onnellinen, nyt minulla on ystävä. Kiitos vinkeistä. AP kiittää ja kumartaa. Hyvää kesää kaikille.

 

[Mielipaha eli ap]

Valehtelin. Anteeksi. Kirjoitukseni loppuu tähän. Terv. Ap, sisu, tiedät kyllä, Sekä missi