Onko kukaan muu perheensä ns. MUSTA lammas, miten luovitte?

[PioniPihatar]

Vanhempani eivät ole minua kohtaan välinpitämättömiä. Asia vaivaa molempia osapuolia.

piina-nimimerkille sen verran, että kyse ei ole ajattelusta, vaan tunnepuolen reaktioista, joiden yli pystyn kyllä käyttäytymään, mutta olo ei ole niin tehdessä mukava. Voisin kuvitella, että tilanne olisi sama, jos perheessä olisi vaikkapa yksi ujo lapsi ja muut rohkeita ja nopeasti lämpeneviä: ujo voisi kyllä tehdä muiden mukana mutta hänen kroppansa ja stressihormoninsa huutaisivat hoosiannaa.

Jos pitäisi tämän "moudin" yllä, vanhempani todennäköisesti eivät tietäisi tuntemuksistani mitään, -he eivät ole määritelleet minua mustaksi lampaaksi vaan minä itse.

 

["vieras"]

Jos ap:lla olisi asperger, se kaiketi näkyisi myös kaikissa muissa vuorovaikutussuhteissa, esim. oma nykyinen perhe, työelämä, harrastukset jne. Eli jos näissä et aina koe olevasi ulkopuolinen tai jotenkin "omituinen", niin sitten todennäköistä on ettei sinulla ole aspergeria.

Ehkä olet ollut haastava lapsi temperamentiltasi jo pienenä ja vanhempiesi taidot kasvattajina eivät ole riittäneet asettamaan rajoja mutta samalla ilmaisemaan hyväksyntäänsä. On syntynyt negatiivisuuden kierre, joka on jatkunut tähän päivään saakka. Ns. kemiat eivät kohtaa. Pienemmät sisarukset ovat ehkä temperamentiltaan olleet helpomipa tai heidän on ollut helpompi muokata käytöstään toivottuun suuntaan seuraamalla sinun ja vanhempiesi yhteenottoja. Eli ovat oppineet, miten olla mieliksi vanhemmillesi, mitä lapselta odotetaan teidän perheessä, miten saa olla ja miten ei. Ei kait sen tämän kummallisemmasta tarvitse olla kyse...

 

[piina]

[QUOTE="vieras";26464757]Mikä sinua vaivaa?[/QUOTE]


Mua vaivaa mun suhde siskooni ja mun sisko on juur tuollainen minä, minä, minä.. Olen saanut koko lapsuuden kuulla, kun olen tehnyt kaiken väärin. Ja viimeisen kerran kun yritettiin ratkoa välejämme, sain haukut niskaani ja käskettiin minut hoitoon. Tiedän sen, ettei niin välejä korjata, että syytetään toiset maanrakoon, ei he sen jälkeen ainakaan jaksa hetkeen tavata.

 

[PioniPihatar]

[QUOTE="vieras";26464870]Vanhempasi tulevat todennäköisesti aina käyttäytymään aivan samalla tavalla. On helpompaa hyväksyä se kuin toivoa jotain enemmän. Jos haluat pitää yllä yhteyksiä vanhempiisi, kannattaa hyväksyä se, että tilanne tuskin tulee muuttumaan.[/QUOTE]

Ehkä tämä olisi kaikki mennyt toisin, jos muutosta olisi potkittu tapahtuvaksi silloin, kun olin vielä alaikäinen. Nyt tilanne on se, että tunnen itseni välillä naurettavaksi käytökseni vuoksi, sillä olen jo aikuinen ja PYSTYN itse vaikuttamaan omaan elämääni.

Lapsena asia olisi ollut eri, ainakin luulen niin. Jari Sinkkosen palsta Meidän perhe -lehdessä mm. on täynnä erilaisia kasvatus- ja vuorovaikutusongelmia lasten kanssa (mm. poika hylkii äitiä, tyttö raivoaa) ja niissä missään ei ole annettu ohjeeksi, että lapsi muuttuisi ensin, vaan jokaisessa Sinkkosen neuvossa on tämä sama ketju:

1. ENSIN vanhemmat muuttavat toimintaansa (esimerkiksi jämäköityvät) --> 2. lapsi huomaa vanhemman toiminnan muuttuneen (lapsi kokee vaikkapa pettymyksen) --> 3. lapsikin muuttuu (lapsi tuntee olonsa turvalliseksi jämäköityneiden vanhempien myötä).

Ehkä tämä kaikki meni niin vaikeaksi, koska vanhemmat eivät ole ymmärtäneet, että lapsi on lapsi, ei tasavertainen pikkuaikuinen.

No, tämä ketju oli kuitenkin hyödyksi. Nukun yön yli ja luulen, että otan käyttöön tuon neuvon, että näen vanhempiani ja sisaruksiani ja juttelen heidän kanssaan vain yleisellä tasolla.

 

["vieras"]

Älä ainakaan niin tee, että "haet" aspergerdiagnoosin ja luulet, että siitä kertominen auttaisi vanhempiasi ymmärtämään sinua. Siinä kävisi niin, että sen jälkeen kaikki sanomasi ja tekemäsi katsottaisiin tämän läpi ja et saisi sitäkään vähää enää itseäsi kuuluviin. Muutenkin kannattaa suhtautua vanhempiin niin, että lapsuus oli ja meni ja sen suurempaa läheisyyttä enää voi saavuttaa. Pahintahan noissa tilanteissa ei ole se tilanne sinäsä, vaan se, että jää ikuisiksi ajoiksi tavoittelemaan sellaista mitä ei voi saavuttaa. Asialliset ja riittävän etäiset välit ja sitten ymmärrys ja turva muista aikuisista suhteista, mutta ennen kaikkea omasta itsestä.

 

["vieras"]

Minusta kuulostaa poikkeuksellisen onnelliselta lapsuudelta, jos pahimmat traumat ovat kulmien kurtistelua radiota kuunnellessa ja rippilahjashekin lainaaminen. Sulla on selvästi ollut rakastavat ja välittävät vanhemmat, jotka ovat halunneet ja tehneet parhaansa lastensa eteen. Pystytkö esim. ajattelemaan sitä, miksi äitisi lainasi rippilahjashekkiäsi? Ehkäpä vanhempasi halusivat järjestää tyttärelleen rippijuhlat, joihin perheellä ei varsinaisesti olisi ollut varaa. Ehkäpä äitisi halusi suojella sinua siltä tiedolta, ettei tällä viikolla oikeastaan olisi varaa tarjota päivällistä, ja siksi huomaamatta halusi järjestää tilanteen. Ihan siis arvauksia tietysti heittelen. Mutta kuvittelepa itsesi tällaiseen tilanteeseen äidin rooliin. Sen jälkeen kuvittele, että tyttäresi kymmenen vuotta myöhemmin kiukuttelisi tästä tekosestasi ja siitä, ettet riittävästi madellut tyttäresi edessä. Mitä tuntisit silloin tytärtäsi kohtaan? Koeta eläytyä ja miettiä, vaikkei kaikki faktat sinun rippijuhliiisi mätsäisikään.

Miltä sinusta tuntuisi, jos tyttäresi kantaisi sinulle kaunaa siitä, että 20 vuotta sitten kurtistelit kulmia sen sijaan että olisit sanonut suoraan? Oikeasti? Ajattelisit, että siinä on periaattellinen ja tarkkasilmäinen lapseni, voi kuinka mahtavaa?

Mitä tuumaisit lapsesta, joka olisi viisitoista vuotta myöhemmin loukkaantunut siitä, että häntä pyydettiin hymyilemään valokuvassa, vaikka hymy ei tullut luontojaan?

Mitä tuumaisit äidistä, joka kokisi, ettei välittäisi oikein olla tekemisissä tyttären kanssa, koska tämä ei viisitoista vuotta sitten hymyillyt pyydettäessä eikä kymmenen vuotta sitten pyytänyt anteeksi? Että siinäpä on oikeudentuntoinen äiti?

Pystytkö kuvittelemaan? Jos et, niin se kertoo paljon.

 

[Huvittunut]

Ehkä pahimmalta kuulosta se, etten yhtään näe omaa vaikeuttani. Tunnen vain jatkuvasti,että olen ns. ehdollisen rakkauden lapsi. Jos olen vanhempieni toiveiden mukainen, meillä(heillä) on kivaa.
Isäni sanoikin, että koti on aina odottamassa ja olen tervetullut, " sitten kun osaat olla normaali".

Ap, pakko sanoa että yllätyin tätä ketjua lukiessani miten moni sanoi SINUA hankalaksi.. minun mielestäni juuri sinun perheesi käytös on tässä sitä hankalaa. Esim. tuo, että väen väkisin ostetaan lahjaksi lautasia, vaikka olisit sanonut että et niitä tarvitse. Mutta sen verran pakko mainita, että ehkä mun ymmärrykseni sinua kohtaan johtuu sitten siitä, että minullakin on nettitestin mukaan todennäköisesti asperger ja myös kuvaus siitä sopii minuun. Oikeastaan se tuntuu vähän hölmöltä, kun itse kokee olevansa ihan normaali ja muitten mielestä epänormaali.. En itse nimittäin näe mitään tuossa kertomassasi, mikä sinusta tekisi epänormaalia. Mielestäni sinun perheenjäsenesi ovat käyttäytyneet sinua kohtaan epäkohteliaasti ja väheksyvästi. Eikö täällä kukaan "normaali" ole tätä mieltä ..minulla vähän samanlaisia kokemuksia sukulaisista ja yleensäkin muista ihmisistä tuollaiset jutut lopahduttavat kiinnostukseni sosiaalisiin suhteisiin heidän kanssaan. On minulla kuitenkin paljon kavereita ja ystäviä, joitten seurassa viihdyn, vaikka hyvin myös yksikseni.

 

[PioniPihatar]

Mua vaivaa mun suhde siskooni ja mun sisko on juur tuollainen minä, minä, minä.. Olen saanut koko lapsuuden kuulla, kun olen tehnyt kaiken väärin. Ja viimeisen kerran kun yritettiin ratkoa välejämme, sain haukut niskaani ja käskettiin minut hoitoon. Tiedän sen, ettei niin välejä korjata, että syytetään toiset maanrakoon, ei he sen jälkeen ainakaan jaksa hetkeen tavata.

Tämä on osa tätä hankaluutta. En tiedä, miten ja millä sanoilla sinun siskosi on ottanut asioita puheeksi, mutta kerron omasta puolestani.

Perheeni kokee, että olen syyttänyt heitä. Syytökseen ihminen kaiketi vastaa puolustaen tai torjuen - näin meilläkin. En tiedä, olenko sitten vuorovaikutuksessa aivan osaamaton, mutta en ole juuri lainkaan halunnut syyttää vanhempiani. Eikö syytöksellä tarkoiteta sellaista hyökkäystä, jossa vaaditaan jotakin? Kuten: "et ostanut tarpeeksi hyvää mekkoa, häpeä äiti!" "Annoit vain sata euroa rahaa isä, tämä ei riitä minulle, kostan sinulle vielä tämän"

Sen sijaan olen kyllä kysynyt monia monia kysymyksiä, kuten "Miksi otit rahani kysymättä lupaani?" "Miksi itket minulle huoliasi, se ei mielestäni ole lapsen tehtävä kuunnella". "Mistä syystä ostit lisää astioita, vaikka pyysin, että ostaisit mitä tahansa muuta"

Perhe on kaiketi nähnyt minut kuoreen vetäytyvänä, niukkasanaisena, äreänä ja epäluuloisena.
Minä olen tuntenut itseni "liian suuriin saappaisiin astuneeksi" tytöksi, joka joutuu selviämään yksin, turvattomaksi ja arvottomaksi, kun kiusaamiseen koulussa tai kotona ei puututa.

"miksi ette lohduttaneet minua silloin kun kaaduin" -kysymykset perheeni kokee syytöksiksi ja he asettuvat puolustuskannalle. Kuitenkin kysymysten takana on vain toive siitä, että löytäisin jonkin inhimillisen selityksen rakkaudettomuuden tunteelle.

Ymmärrän hyvin kaikkia niitä ihmisiä, jotka sanovat, että vihaisen ihmisen sisällä on pelokas ja hyväksyntää hakeva lapsi.

 

["vieras"]

Ap, pakko sanoa että yllätyin tätä ketjua lukiessani miten moni sanoi SINUA hankalaksi.. minun mielestäni juuri sinun perheesi käytös on tässä sitä hankalaa. Esim. tuo, että väen väkisin ostetaan lahjaksi lautasia, vaikka olisit sanonut että et niitä tarvitse. Mutta sen verran pakko mainita, että ehkä mun ymmärrykseni sinua kohtaan johtuu sitten siitä, että minullakin on nettitestin mukaan todennäköisesti asperger ja myös kuvaus siitä sopii minuun. Oikeastaan se tuntuu vähän hölmöltä, kun itse kokee olevansa ihan normaali ja muitten mielestä epänormaali.. En itse nimittäin näe mitään tuossa kertomassasi, mikä sinusta tekisi epänormaalia. Mielestäni sinun perheenjäsenesi ovat käyttäytyneet sinua kohtaan epäkohteliaasti ja väheksyvästi. Eikö täällä kukaan "normaali" ole tätä mieltä ..minulla vähän samanlaisia kokemuksia sukulaisista ja yleensäkin muista ihmisistä tuollaiset jutut lopahduttavat kiinnostukseni sosiaalisiin suhteisiin heidän kanssaan. On minulla kuitenkin paljon kavereita ja ystäviä, joitten seurassa viihdyn, vaikka hyvin myös yksikseni.

Noh, minun vanhempani eivät ainakaan osaa ostaa lahjoja. Joka joulu saan äidiltäni ison kasan armotonta paskaa. Joukossa on joka vuosi esim. useita vaatekappaleita, ja viimeisen viidentoista vuoden sisällä niistä yksi on ollut minulle riittävän iso. Saan myös usein käsittämättömän höpöjä kirjoja sekä usein kosmetiikkatuotteita, joille olen allerginen.

Nämä lahjat on kuitenkin hankittu kauniilla tarkoituksella joskin ajattelematta lahjan saajaan tarpeita. Ikinä en kehtaisi mennä näistä lahjoista sanomaan mitään rumaa, se olisi mielestäni todella epäkohteliasta ja törkeää. Niinpä aina kiitän kauniisti saamistani lahjoista ja kehun niitä jotenkin ympäripyöreästi tyyliin "kuivaihoisena näitä ihovoiteita paljon kuluukin". Minusta tämä on ihan normaalien käytöstapojen mukaista käytöstä. (Hävitän lahjat aina sopivaksi katsomani ajan kuluttua kertomatta siitä koskaan äidilleni.)

Lapset kirjoittavat joulupukille, mutta on tosi noloa aikuisena tehdä toivomuslistoja - saati nillittää siitä, kun ei saanut mitä tilasi. Lahjahevosta ei katsota suuhun. Tuntuu aika hassulta tuollainen ajatus, että kiukuttelisi siitä, että *saa* jotain.

 

["vieras"]

Perheeni kokee, että olen syyttänyt heitä. Syytökseen ihminen kaiketi vastaa puolustaen tai torjuen - näin meilläkin. En tiedä, olenko sitten vuorovaikutuksessa aivan osaamaton, mutta en ole juuri lainkaan halunnut syyttää vanhempiani. Eikö syytöksellä tarkoiteta sellaista hyökkäystä, jossa vaaditaan jotakin? Kuten: "et ostanut tarpeeksi hyvää mekkoa, häpeä äiti!" "Annoit vain sata euroa rahaa isä, tämä ei riitä minulle, kostan sinulle vielä tämän"

Sen sijaan olen kyllä kysynyt monia monia kysymyksiä, kuten "Miksi otit rahani kysymättä lupaani?" "Miksi itket minulle huoliasi, se ei mielestäni ole lapsen tehtävä kuunnella". "Mistä syystä ostit lisää astioita, vaikka pyysin, että ostaisit mitä tahansa muuta"

Voi apua! Tuo kysymyksesi "Miksi otit rahani kysymättä lupaani?" ei siis mielestäsi ole ollenkaan syyttävä???

Syytös ei ole hyökkäys, eikä vaatimus. Syytös vaatimuksella taitaisi olla uhkailua tai kiristämistä. Ikävät asiat käsitellään ja sen jälkeen ne annetaan anteeksi ja unohdetaan. Jos vanhempasi ovat kerran vastanneet kysymykseesi siitä, miksi he ottivat rahasi, asia on käsitelty. Jos vanhempasi eivät pyydettäessä vastaa kysymykseesi, joudut käsittelemään asian itseksesi. Se, että kerta toisensa jälkeen muistutat asiasta, on syyllistämistä - monen mielestä myös rasittavaa jankkausta, silkkaa ilkeyttä ja käytöstapojen puutetta.

 

[PioniPihatar]

[QUOTE="vieras";26465037]--kiukuttelisi--

--kantaisi sinulle kaunaa siitä--

--loukkaantunut siitä,

--ettei välittäisi--

Pystytkö kuvittelemaan? Jos et, niin se kertoo paljon.[/QUOTE]

En tunnista näistä verbeistä itseäni ollenkaan. Kuten olen aiemmissa postauksissani sanonut, vanhempani näkevät kertomansa mukaan minut äreänä näistä asioista ja kaunaa kanavana. Niin täälläkin useimmat ilmeisesti näkevät minut.

Mutta eihän se ole se, mitä tunnen! Minä tunnen epävarmuutta siitä, etten ollut tarpeeksi hyvä tai mieluinen heille; pelkoa että jos jotain vakavampaa olisi sattunut, olisin joutunut selviämään yksin - koska mikään arjessa ei todistanut että he halusivat pitää puoliani. Yläasteella ystäväni joutui liikuntatunnilta sairaalaan ja hänen vanhempansa väittelivät ensiapumiesten kanssa, jotta lapsi pääsi keskussairaalaan. Minulla oli pala kurkussa, koska tunsin itseni niin avuttomaksi: olin varma, että vanhempani eivät välittäisi pidellä minun puoliani vastaavassa tilanteessa. On totta, että tuo pelko muuttui äreydeksi ja eristäydyin huoneeseeni. Pohjimmainen tila oli kuitenkin herkkä ja pelokas lapsi, ei mikään äksyilevä saarnaaja.


En nyt oikein tiedä, osaanko selittää tätä ongelmaa oikein sanoin.

Siitä olen samaa mieltä, että vanhempani ovat tehneet parhaansa. Olen sitä pitkään miettinyt, ja siihen lopputulokseen olen kyllä tullut.

 

["vieras"]

En tunnista näistä verbeistä itseäni ollenkaan. Kuten olen aiemmissa postauksissani sanonut, vanhempani näkevät kertomansa mukaan minut äreänä näistä asioista ja kaunaa kanavana. Niin täälläkin useimmat ilmeisesti näkevät minut.

Mutta eihän se ole se, mitä tunnen! Minä tunnen epävarmuutta siitä, etten ollut tarpeeksi hyvä tai mieluinen heille; pelkoa että jos jotain vakavampaa olisi sattunut, olisin joutunut selviämään yksin - koska mikään arjessa ei todistanut että he halusivat pitää puoliani. Yläasteella ystäväni joutui liikuntatunnilta sairaalaan ja hänen vanhempansa väittelivät ensiapumiesten kanssa, jotta lapsi pääsi keskussairaalaan. Minulla oli pala kurkussa, koska tunsin itseni niin avuttomaksi: olin varma, että vanhempani eivät välittäisi pidellä minun puoliani vastaavassa tilanteessa. On totta, että tuo pelko muuttui äreydeksi ja eristäydyin huoneeseeni. Pohjimmainen tila oli kuitenkin herkkä ja pelokas lapsi, ei mikään äksyilevä saarnaaja.


En nyt oikein tiedä, osaanko selittää tätä ongelmaa oikein sanoin.

Siitä olen samaa mieltä, että vanhempani ovat tehneet parhaansa. Olen sitä pitkään miettinyt, ja siihen lopputulokseen olen kyllä tullut.

Olet ihan oikeassa tunteidesi suhteen. Sinä tunnet sen mitä sitä tunnet, se on niin ja se on vallan ok.

Mutta nämä on kaksi eri asiaa: tunteesi ja käytöksesi. On ihan ok, että paskan lahjan saadessasi tunnet, että sinua ei ole ajateltu / tarpeesi on "ohitettu" / sinusta ei välitetä / et ole tarpeeksi hyvä tai mitä ikinä tunnetkaan. Mutta se ei ole ok, että menet asiasta nillittämään vanhemmillesi tai kaivelet asiaa vielä vuosienkin päästä.

Sun viestisi pelosta, epävarmuudesta jne. ei ole mennyt perille vanhemmillesi, he näkevät tilanteen ihan toisin - käytöksesi vuoksi.

 

[PioniPihatar]

[QUOTE="vieras";26465181]Voi apua! Tuo kysymyksesi "Miksi otit rahani kysymättä lupaani?" ei siis mielestäsi ole ollenkaan syyttävä???
[/QUOTE]

Kuka on sanonut, että muistutan tuosta asiasta kerta toisensa jälkeen? Käsittelin asian kerran, ja totta, sen kerran perheeni koki sen syytöksenä.

Minusta kysymys ei ole syyttävä. Ollenkaan. "miksi teit sen" on kysymys, mutta on se toki muutakin. Odotin vastauksen kertovan moniakin asioita: mitä äitini mielessä liikkui ja mitä arvoja hän teollaan välitti (esim. että perheessä vaaditaan joustavuutta puolin ja toisin ja tämä on meidän perheen tapa toimia), mitä "näpistys" kertoi muuten - onko perheessä rahapulaa ja jotain isompaakin huolta, josta en ole tiennyt, ja ennen muuta miksi hän ei kysynyt minulta suoraan, vaan otti kysymättä lupaa - vastoin omia opetuksiaan. Pelkäsikö hän minua? Halusiko hän suojella minua?

Onko ongelma ollut liika uteliaisuuteni ymmärtää perheeni toimintatapoja?

 

[PioniPihatar]

[QUOTE="vieras";26465209]

Sun viestisi pelosta, epävarmuudesta jne. ei ole mennyt perille vanhemmillesi, he näkevät tilanteen ihan toisin - käytöksesi vuoksi.[/QUOTE]

Tämä kuulostaa asialliselta. Pitäisiköhän sitten jatkossa, kun uusi tilanne tulee päälle, sanoittaa omat tunteet vähän paremmin:

"tunnen itseni liian kuormitetuksi ja turvattomaksi, kun itkette ja uskoudutte minulle ihmissuhdehuolistanne. Pyydän ettette enää puhu näistä asioista kanssani, vaan jollekin ystävälle. Voin myös etsiä teille auttavia puhelimia". Näinkö?

 

["vieras"]

Kuka on sanonut, että muistutan tuosta asiasta kerta toisensa jälkeen? Käsittelin asian kerran, ja totta, sen kerran perheeni koki sen syytöksenä.


Onko ongelma ollut liika uteliaisuuteni ymmärtää perheeni toimintatapoja?

Ei kukaan ole sanonut, että olet jauhanut samaa asiaa moneen kertaan. Mutta tässä ketjussa olet kertonut tuosta asiasta jo neljä kertaa, joten siitä syntyy sellainen oletus, että toisto on sinun lajisi.

Sinun ongelmasi on varmaankin pikemminkin kyvyttömyytesi ymmärtää, sopeutua ja ilmentää perheesi toimintatapoja (ja ylipäätään perheiden yleisiä käytöskoodeja). Uskoisin, että hyötyisit tosi paljon sellaisen yleisen rupattelun / small talkin hallinnasta.

 

["vieras"]

Tämä kuulostaa asialliselta. Pitäisiköhän sitten jatkossa, kun uusi tilanne tulee päälle, sanoittaa omat tunteet vähän paremmin:

"tunnen itseni liian kuormitetuksi ja turvattomaksi, kun itkette ja uskoudutte minulle ihmissuhdehuolistanne. Pyydän ettette enää puhu näistä asioista kanssani, vaan jollekin ystävälle. Voin myös etsiä teille auttavia puhelimia". Näinkö?

Tämä kuulostaa hyvälle. Lisäisin tähän vielä "toistaiseksi". Se jättäisi auki sellaisen mahdollisuuden, että suhteenne voi vielä tulevaisuudessa vahvasti muuttua ja kehittyä.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";26465261]Tämä kuulostaa hyvälle. Lisäisin tähän vielä "toistaiseksi". Se jättäisi auki sellaisen mahdollisuuden, että suhteenne voi vielä tulevaisuudessa vahvasti muuttua ja kehittyä.[/QUOTE]

Ja jättäisin vielä nuo auttavat puhelimet pois.

 

[PioniPihatar]

[QUOTE="vieras";26465264]Ja jättäisin vielä nuo auttavat puhelimet pois. [/QUOTE]

Kiitos, olen samaa mieltä. Nuo auttavat puhelimet saavat herkästi kuulostamaan minut siltä, että rynnin ideoitani ja kontrolloin vanhempiani.

 

["vieras"]

Tämä kuulostaa asialliselta. Pitäisiköhän sitten jatkossa, kun uusi tilanne tulee päälle, sanoittaa omat tunteet vähän paremmin:

"tunnen itseni liian kuormitetuksi ja turvattomaksi, kun itkette ja uskoudutte minulle ihmissuhdehuolistanne. Pyydän ettette enää puhu näistä asioista kanssani, vaan jollekin ystävälle. Voin myös etsiä teille auttavia puhelimia". Näinkö?

Voisitte lähentyä vanhempiesi kanssa huomattavasti, jos pystyisit sanoittamaan vaikkapa tuon "lahjaepisodin" vastaavalla tavalla. Sanoisit vaikka jotain siihen tyyliin, että silloin kerran lahjatoivomukseni ohittaminen sai minut tuntemaan, että xxx (esim. ette kuunnelleet mielipiteitäni). Siitä syystä tunsin, että yyy (esim. minusta ei välitetä tai en ole tärkeä). En kuitenkaan silloin osannut sanoilla ilmaista tunnettani, ja siksi sanoin/tein nnn (esim. huusin, että miksi te tällaista paskaa ostitte). En siis tehnyt nnn siksi, että sain huonon lahjan, vaan siksi, että sillä hetkellä tunsin olevani yyy. Ja että haluaisit tämän vielä sanoa, että vanhempasi ymmärtäisivät todellisen motiivisi käytökseesi.

 

[PioniPihatar]

Onhan se mahdollista, että lähentyisimme.

Olen muutaman kerran tuota tunteiden sanoittamista jo harjoittanutkin. Sanoin jouluna, että "minusta tuntuu, että olette jotenkin vihaisia, kun en tullut joulua viettämään luoksenne vaan halusin olla puolisoni kanssa - tuntuu, että teitä vaivaa tämä asia koska ette soittaneet koko jouluna enkä saanut teitä kiinni puhelimella ja minusta tuntuu että mökötätte, vaikka kysyin ennen joulua onko asia ok". Tähän isä vastasi, että "ei pidä paikkansa, on ollut vaan niin kiire joulu että unohtui soittaa" ja äiti, että "ei, ei pidä paikkansa". Taidan olla hirmu herkkä, mutta voisin vaikka vannoa, että heillä kyti paha olo pinnan alla, eivätkä sitten itse pystyneet/kehdanneet sitä suoraan sanoa ja antoivat rivien välistä ymmärtää, että olin tehnyt väärin :/

 

["vieras"]

Onhan se mahdollista, että lähentyisimme.

Olen muutaman kerran tuota tunteiden sanoittamista jo harjoittanutkin. Sanoin jouluna, että "minusta tuntuu, että olette jotenkin vihaisia, kun en tullut joulua viettämään luoksenne vaan halusin olla puolisoni kanssa - tuntuu, että teitä vaivaa tämä asia koska ette soittaneet koko jouluna enkä saanut teitä kiinni puhelimella ja minusta tuntuu että mökötätte, vaikka kysyin ennen joulua onko asia ok". Tähän isä vastasi, että "ei pidä paikkansa, on ollut vaan niin kiire joulu että unohtui soittaa" ja äiti, että "ei, ei pidä paikkansa". Taidan olla hirmu herkkä, mutta voisin vaikka vannoa, että heillä kyti paha olo pinnan alla, eivätkä sitten itse pystyneet/kehdanneet sitä suoraan sanoa ja antoivat rivien välistä ymmärtää, että olin tehnyt väärin :/

Tääkin viesti kuulostaa tosi hyvältä. Tässä vaikutat herkältä ja syvästi tuntevalta ihmiseltä, kun taas ketjun alkupään viesteissä vaikutit tosi kovalta ja kylmältä ihmiseltä. Annat ihan erilaisen vaikutelman itsestäsi noin puhuessasi. Ehdottomasti sun kannattaa jatkaa tuolla sanoittamisen linjalla. Vie varmasti monta kohtaamista vanhempiesi kanssa, ennen kuin he alkavat reagoida sinuun eri tavalla, mutta varmasti ajan myötä alkavat. Veikkaisin, että tuon myötä sulle ja vanhemmillesi avautuu joskus ihan erilainen suhde kuin tähän asti.

Täytyy mennä yöpuulle, joten mun puolestani toivotan hyvää yötä.

 

[nelvela]

Mutta entä jos ap tekee kuten tuo viimeinen neuvo sanoo (sanoittaa tunteitaan, että pelottaa tai tuntuu turvattomalta) ja vanhemmat sanoavatkin, että "aika erikoista, ei muilla lapsilla ole mitään ongelmaa tässä, mikäs sinua nyt oikein vaivaa?"

En usko, että tuosta sanoittamisesta on apua, koska jos vanhemmilla ei ole kykyä tuntea empatiaa, sitä ei tule, vaikka lause olisi minkälainen. Ap:n tekstistä saa sen käsityksen, että perhe ei ole kertaakaan harrastanut sitä "ongintaa", josta kasvatusalan ammattilaiset puhuvat, eli pitäisi vähän miettiä, miksi lapsi äksyilee ja vetäytyy. Minkäänlaista huolta heissä ei ole herännyt, vaikka 12-vuotias kysyy onko äiti jo miettinyt vanhuutensa hoitoratkaisuja.

Älä ap odota heiltä mitään niin jaksat

 

["oli karkki"]

Ihan käsittämättömiä vastauksia jotkut täällä. Ap, olen kokenut hyvinkin samanlaisen tilanteen, ole perheeni musta lammas ja ainoa sisaruksista joka ei pidä vanhempiin yhteyttä. Tuleehan sitä helposti ajateltua että vika on omassa itsessä. Sitten taas toisaalta: jos olen ainoa perheestä joka pitää toisen vanhemman alkoholismia ongelmana, olenko vain liian herkkä, kuten muut sanovat? Kuitenkin sitten itkevät minulle murheitaan (jotka eivät nuorimmalle sisarelle, ja lapselle kuulu), ja tätä tekee myös alkoholistivanhempi. Samalla sitten tehokkaasti vähätellään mun tunteita sanomalla ettei eprheellä ole ongelmia, mie oon vaan liian herkkä ihminen.

Olen asunut jo vuosia omillani, mutten vieläkään tule toimeen vanhempieni kanssa. Toistaiseksi paras taktiikka, minkä olen kehittänyt, on tavata harvoin ja lyhyesti. Välttää puhumasta syvällisiä, jos vanhempani soittavat pyytääkseen käymään, sanon että minulle on kiire. Tapaan vanhempiani noin 4-5 kertaa vuodessa, pari tuntia kerrallaan vaikka asun samassa kaupungissa.

 

[PioniPihatar]

Kiitos ketjun vastauksista!

Palasin vielä kysymään, että mikä olisi paras suhtautuminen valehteluun? Äidilläni on ilmeisesti suuria vaikeuksia tunnistaa omia tarpeitaan ja halujaan, ja pukee ne keksittyjen verukkeiden taakse. Tämä tekee olemisesta arvaamatonta Tuo saunaesimerkki oli yksi, sen lisäksi on tavallista, että hän saattaa sanoa

-että haluaa varmistaa että saan kanootin irti auton peräkärrystä "koska se on niin painava" ja tulee siksi auttamaan, mutta tosiasiassa hyppää itse mukaan, kun lähden melomaan
-että voi kyyditä minut paikkakunnalle X, koska on itsekin menossa sinne asioille, mutta perillä "huomaakin", että kyseinen kauppa on kiinni ja tulee sitten kanssani kylään ystävieni luokse

 

[veras]

Everybody lies. Etkä esim. tuosta kanoottiesimerkistä edes voi tietää, tiesikö äitisi kaupan kiinniolosta vai ei.