Onko muilla miehen kanssa eroavat kasvatusperiaatteet?

[Äiti]

Tai me kyllä pyritään yhdessä päättämään siitä miten lapsia kasvatetaan mutta välillä, varsinkin oikein kinkkisissä tilanteissa, sitä huomaa että suhtaudutaan asioihin hyvinkin eri tavalla.

Esimerkkinä voisi sanoa mm. sen että minä pyrin siihen että asiat perustellaan lapsille. Eli hommat tehdään niin kuin vanhemmat sanoo mutta vanhempien TÄYTYY pystyä perustelemaan asia lapsille eikä pelkästään vaatia.
Mies sitten taas enemmänkin vaatii lapsia toimimaan haluamallaan/pyytämällään tavalla koska on isä ja isää totellaan.

Osasinkohan selittää asiaa ymmärrettävästi?

Meillä minä ainakin olen huomannut että tuolle 5½ vuotiaalle voi jo hirveän paljon perustella ja selittää asioita niin että hommat tulee hoidetuksi yhteisymmärryksessä ilman taistelua.
Esim.

Äiti : "Siivotaanpa nyt nämä piirustusvälineet pois ja ruvetaan iltatouhuihin"
Lapsi : "Miksi jo nyt? En minä jaksa/viitsi"
Äiti : "Siksi että aamulla täytyy lähteä kerhoon ja ennen yöunille menoa on siivottava tavarat pois jotta ne löytyy huomennakin omilta paikoiltaan. Ja ennen nukkumaan menoa on vielä pestävä hampaat ja luettava unisatu. Jos ei nyt rupea ripeästi hommiin niin aamulla ei jaksa herätä ajoissa"

Ja lapsi rupeaa siivoamaan ilman mitään nitinöitä.
Tilanne isän kanssa menisi näin

Isä : "Nyt siivoamaan nämä tavarat omille paikoille"
Lapsi : "Miksi jo nyt? En minä jaksa/viitsi"
Isä : "Siksi koska on ilta ja minä sanon niin"
Lapsi joko istuu paikoillaan tekemättä mitään. Tai sitten jäkättää ja viskoo tavarat paikoilleen samalla.

Toinen tilanne voisi olla esim. ruokailu.

Lapsi on syönyt lusikallisen ruokaa ja sanoo kiitos ja on nousemassa pöydästä.
Äiti : "3 kuormaa pitää vielä syödä ennen kuin saat nousta"
Lapsi : "Miksi? En minä."
Äiti : "Siksi koska olet syönyt vasta yhden lusikallisen ja sen voimalla ei jaksa odottaa välipalaa/iltapalaa ja rupeaa kiukuttamaan kun on nälkä sitten jo ihan pian"
Lapsi ottaa ne 3 lusikallista ( usein enemmänkin omasta tahdostaan ), kiittää ja nousee pöydästä.

Isän kanssa tilanne menisi jotensakin näin.

Lapsi on syönyt lusikallisen ruokaa ja sanoo kiitos ja on nousemassa pöydästä.
Isä : "3 kuormaa vielä on syötävä"
Lapsi : "Miksi? En minä"
Isä : "Siksi koska minä sanon niin!!!"
Ja lapsi suu mutrussa hämmentää sitä apettaan siinä lautasella aikansa. Närkkii lusikan kärjestä kolme kertaa ja poistuu pöydästä.

Kaikkea ei tietenkään tarvitse perustella, eikä aina pystykään
Mutta minusta pitää pyrkiä siihen että lapselle selitetään miksi joku asia pitää tehdä niin kuin pyydetään.
Eikä vain vaatia ja kiristään "Et saa karkkia jos et tottele" "Et pääse kaverille kylään jos et tottele" "jos meinaat mennä/päästä/saada niin...".

 

[:)]

Miehet ovat huonompia perustelemaan kun naiset Tai ainakin käsimättömämpiä

 

[Lex]

Periaatetasolla olemme sopineet yhteisistä sävelistä, mutta kyllä se isä vaan on suorasukaisempi käytännössä.

Isän kanssa siinä jo häkki heilahtaa kun äiti vielä koittaisi kikkailla ja sovitella...

Sen verran olen pyytänyt isää vielä tsemppaamaan, että 5-veen jatkuvat komentamisen vastapainoksi muistaisi osoittaa myös enemmän kehuja, kiitosta ja hellyyttä, ja kyllä se onkin tuottanut jo tulosta...

 

[no eiköhän]

no eiköhän tuota tapahdu kaikissa perheissä. Jos ei niin sitten sillä toisella ei oo ole mitään kiinnostusta ja mielipiteitä. Tottakai kasvatus eroaa, onhan meidät kaikki kasvatettu eri lailla.

 

[Mari]

Perustelu on ollut minunkin valtti ennen. Nyt ekaluokkalaisen kanssa on otettava kovemmat otteet. Aina ei pidä alkaa keskustelemaan lapsen kanssa.

Tämä perustelujuttu on asia, joka toimii tiettyyn rajaan ja ikään asti. Mutta todennäköisesti, varsinkin tempperamenttisemman lapsen kanssa, se ei toimi pidemmän päälle.

 

[Ap]

Periaatetasolla olemme sopineet yhteisistä sävelistä, mutta kyllä se isä vaan on suorasukaisempi käytännössä.

Isän kanssa siinä jo häkki heilahtaa kun äiti vielä koittaisi kikkailla ja sovitella...

Sen verran olen pyytänyt isää vielä tsemppaamaan, että 5-veen jatkuvat komentamisen vastapainoksi muistaisi osoittaa myös enemmän kehuja, kiitosta ja hellyyttä, ja kyllä se onkin tuottanut jo tulosta...

Tuota minäkin olen koettanut miehelle sanoa Että keskittyisi enemmänkin siihen positiiviseen huomioimiseen eikä aina niihin 5v:n "töhlöntöihin"

Tästäkin tältä päivältä ihan löytyy esimerkki
Esikoinen uskaltautui hyppämään vähän korkeammalta ku "kynnyksen tasolta" ja oli siitä kovasti innostunut
Pyysi isäänsä katsomaan miten hän uskaltaakin hypätä jo hienosti ja mies meni katsomaan ja ensimmäinen kommentti oli
"Älä hyppää sieltä ettei mene jalka poikki tai satu haaveria"
Joo, tosi on että remutessa voi sattua haavereita ja joskus se jalkakin voi katketa mutta itse olisin tilanteessa ensin hämmästellyt sitä miten olikin rohkea ja kertonut sitten muutaman varoituksen sanan siitä että kovin korkealta ei pidä mennä hyppimään koska siinä voi satuttaa itsensä pahastikin tai vaikka katkasta sen koipensa.

Sama on jos lapsi esittelee piirustuksiaan.
Mies toteaa yleensä "Joo, on kyllä hieno. Nyt siivoamaan kynät pois."
Tai "Hienosti olet piirtänyt mutta nyt on pikkusisko jättänyt tussit ilman tulppaa. Laitapa tulpat niihin ettei ne kuivu. Sitten ne pitää heittää roskiin".
Aivan kuin se huomio miehellä automaattisesti kiinnittyisi niihin negatiivisiin seikkoihin kaikissa asioissa enkä pidä ollenkaan siitä että koettaa sysätä pikkusiskon hölmöilyistä vastuun esikoiselle ( esim. nuo tussien tulpat ).

 

[Ap]

Perustelu on ollut minunkin valtti ennen. Nyt ekaluokkalaisen kanssa on otettava kovemmat otteet. Aina ei pidä alkaa keskustelemaan lapsen kanssa.

Tämä perustelujuttu on asia, joka toimii tiettyyn rajaan ja ikään asti. Mutta todennäköisesti, varsinkin tempperamenttisemman lapsen kanssa, se ei toimi pidemmän päälle.

Niin kuin sanoin niin kaikkia asioita ei pysty perustelemaan. Eikä aina tarvitsekaan varttia perustella asioita.
Mutta minusta lapsella on oikeus kuulla perustelu ja selitys sille miksi häneltä pyydetään jotain asiaa.
Eikä perustelu ole se että "olen äiti ja sanon niin" vaan peruste voi olla esim. se että koska on kiire ja pitää ehtiä, koska on myöhä ja täytyy levätä, koska on ruoka-aika ja silloin syödään jne.
Näissä asioissa ei lasten kanssa pidäkään keskustella lapsen kanssa. Vaan kertoa mikä on homman nimi ja perustella se. Ei jäädä puoleksi tunniksi vatvomaan että "miksi" vaikka sitäkin tuo 5v on kokeillut

Eli pyydän tekemään jonkun asian ja perustelen sen. Jos sen jälkeen jatkuu vielä "miksi"-kyselyt niin silloin sanon että "koska minä pyydän/käsken tekemään niin".

 

[Ajatuksia]

Ei kai tuossa ole kysymys kasvatusperiaatteista, vaan kommunikaatiotavasta.

Meillä äiti ihan pyytämättäkin selitti ummet ja lammet, miksi pitää tehdä täsmälleen niin kuin hän katsoo ja mitä tapahtuu, jos ei tottele. Se ei ollut minun mielestäni perustelemista vaan ihan vaan jäkättämistä. Isä sanoi, miten asia on, ja minä tottelin. Tosin meidän perheessä isältä tuli positiivista palautetta useammin kuin äidiltä, mikä varmaan vaikutti osaltaan siihen tottelemiseen.

 

[dfs]

Mies huutaa turpapunaisena mitään ei tapahdu silti... Mie yritän aina järkipuheella ja matalalla äänenpainolla saada asiat sujumaan. Ja niinhän ne sujuuki

 

[Ap]

Ei kai tuossa ole kysymys kasvatusperiaatteista, vaan kommunikaatiotavasta.

Meillä äiti ihan pyytämättäkin selitti ummet ja lammet, miksi pitää tehdä täsmälleen niin kuin hän katsoo ja mitä tapahtuu, jos ei tottele. Se ei ollut minun mielestäni perustelemista vaan ihan vaan jäkättämistä. Isä sanoi, miten asia on, ja minä tottelin. Tosin meidän perheessä isältä tuli positiivista palautetta useammin kuin äidiltä, mikä varmaan vaikutti osaltaan siihen tottelemiseen.

Minusta asiassa on kyllä kyse myös kasvatuksesta.
Mieheni mielestä lapsen kuuluu totella koska HÄN käskee.
Ja minun mielestäni lapsella on oikeus kuulla perustelu sille miksi jotain häneltä vaaditaan.
Lapsen ei pidä tehdä asioita vain siksi että joku käskee tekemään niin.
Lapsella täytyy olla mahdollisuus kysyä miksi häneltä vaaditaan jotain asiaa ja aikuisella täytyy vaatiessaan olla siihen perustelu.
Eli se perustelu sitten mikä tahansa.

 

[Lex]

Periaatetasolla olemme sopineet yhteisistä sävelistä, mutta kyllä se isä vaan on suorasukaisempi käytännössä.

Isän kanssa siinä jo häkki heilahtaa kun äiti vielä koittaisi kikkailla ja sovitella...

Sen verran olen pyytänyt isää vielä tsemppaamaan, että 5-veen jatkuvat komentamisen vastapainoksi muistaisi osoittaa myös enemmän kehuja, kiitosta ja hellyyttä, ja kyllä se onkin tuottanut jo tulosta...

Tuota minäkin olen koettanut miehelle sanoa Että keskittyisi enemmänkin siihen positiiviseen huomioimiseen eikä aina niihin 5v:n "töhlöntöihin"

Tästäkin tältä päivältä ihan löytyy esimerkki
Esikoinen uskaltautui hyppämään vähän korkeammalta ku "kynnyksen tasolta" ja oli siitä kovasti innostunut
Pyysi isäänsä katsomaan miten hän uskaltaakin hypätä jo hienosti ja mies meni katsomaan ja ensimmäinen kommentti oli
"Älä hyppää sieltä ettei mene jalka poikki tai satu haaveria"
Joo, tosi on että remutessa voi sattua haavereita ja joskus se jalkakin voi katketa mutta itse olisin tilanteessa ensin hämmästellyt sitä miten olikin rohkea ja kertonut sitten muutaman varoituksen sanan siitä että kovin korkealta ei pidä mennä hyppimään koska siinä voi satuttaa itsensä pahastikin tai vaikka katkasta sen koipensa.

Sama on jos lapsi esittelee piirustuksiaan.
Mies toteaa yleensä "Joo, on kyllä hieno. Nyt siivoamaan kynät pois."
Tai "Hienosti olet piirtänyt mutta nyt on pikkusisko jättänyt tussit ilman tulppaa. Laitapa tulpat niihin ettei ne kuivu. Sitten ne pitää heittää roskiin".
Aivan kuin se huomio miehellä automaattisesti kiinnittyisi niihin negatiivisiin seikkoihin kaikissa asioissa enkä pidä ollenkaan siitä että koettaa sysätä pikkusiskon hölmöilyistä vastuun esikoiselle ( esim. nuo tussien tulpat ).

Niin totta


Meidän 5-vee on on ollut jonkin aikaa aika hankalassa vaiheessa, jokapäiväiset perustoiminnot ei oikein ota sujuakseen ja mielestäni poika on vähän koko ajan surullinen ja pahamielinen, ja tuntuu että oikein purkaa sitä mielipahaa raivoamalla ihan ilman mitään syytä, ihan mukavissakin tilanteissa.

Päätettiin sitten, että jatkuvan yhteenottamisen sijaa otetaankin oikein positiivisuuskuuri, aina kun kiukuttaa niin halitaan kiukut pois ja JAKSETAAN KUUNNELLA sen lapsen asiaa. Kehuin ja tsemppaamisin ollaankin saatu mielialaa kohoamaan ja sitäkautta kiukkua vähemmälle =)
Eikä esimerkiksi ruokalun kanssa tehdä enää mitään uhkavaatimuksia ja "pakottamista", vaan lapsi tekee kehoitusten jälkeen valinnan ja sillä hyvä.

 

[winhis]

Musta toi miehen tapa komentaa ei ole varsinaisesti ongelma. Ehkä tilanne menisi miellyttävämmin jos hän tekisi toisin, mutta ei tuo nyt kovin haitalliseltakaan minusta kuulosta. Itse olen myös useimmiten perustelija, mutta toisaalta ehkä on ihan hyvä, että toisella vanhemmalla pelkkä sana riittää.... Se positiivisten asioiden huomioiminen on tietysti tosi tärkeää, mutta senkin voi tehdä monella tavalla. Jos lapsi mielellään kertoo ja näyttää isälleen asioita, eikä vaikuta pettyneeltä isän tapaan vastata, niin kaikki lienee hyvin.

En muista miten mun isä oli meidän kanssa kun olin lapsi. Sen muistan, että isä ei paljoa leperrellyt ja höpöttänyt tai kertonut välittävänsä, mutta nykyäänkin kaikki käytännön elämän auttamiset tulevat selvästi rakkaudella suoraan sydämestä

 

[Ajatuksia]

Minusta asiassa on kyllä kyse myös kasvatuksesta.
Mieheni mielestä lapsen kuuluu totella koska HÄN käskee.
Ja minun mielestäni lapsella on oikeus kuulla perustelu sille miksi jotain häneltä vaaditaan.
Lapsen ei pidä tehdä asioita vain siksi että joku käskee tekemään niin.
Lapsella täytyy olla mahdollisuus kysyä miksi häneltä vaaditaan jotain asiaa ja aikuisella täytyy vaatiessaan olla siihen perustelu.
Eli se perustelu sitten mikä tahansa.

Mutta juurihan sinä sanoit, että jos perustelusta huolimatta lapsi ei tee käskettyä, seuraava perustelu on "koska minä pyydän/käsken". Eli pohjimmainen perustelu on ihan sama kuin miehelläkin.

Minä uskon, että ero tottelevaisuudessa johtuu viime kädessä siitä, että sinä annat lapselle enemmän positiivista palautetta. Sillä tavallahan kaikki ihmiset ja eläimetkin parhaiten tottelevat.

 

[Ap]

Mies huutaa turpapunaisena mitään ei tapahdu silti... Mie yritän aina järkipuheella ja matalalla äänenpainolla saada asiat sujumaan. Ja niinhän ne sujuuki

Ja vähän sama homma on tuon pari vuotiaan varsinaisen uhmailijan kanssa.
Toisinaan esim. ulkovaatteiden pukeminen saa neidin raivostumaan. Syynä voi olla vaikka se että tytön mielestä ensin puetaan saappaat, sitten vasta ruvetaan vaihtamaan vaippaa ja muuta vaatetta

Kun lapsi hermostuu niin mies toimii vaihtelevasti. Joko jättää lapsen karjumaan eteiseen ja sanoo että "selvä, minä menen sitten ilman sinua. Huuda sinä siinä. Heippa" ja poistuu eteisestä.
Tai sitten hän nappaa lapsen syliin ja alkaa pukemaan ihan hiljaa sanomatta mitään tai puputtaen samalla "ja mehän puetaan kun minä sanon".

On toki kolmaskin vaihtoehto ja se on se että mies huutaa minut apuun
"EI TÄSTÄ TUU YHTÄÄN MITÄÄN. EN MINÄ OSAA. PUE SINÄ"

Jos lapsi saa raivarit kun minä olen häntä pukemassa niin vaatteet puetaan siinä järjestyksessä kuin ne on oikeasti käytännöllisintä pukea mutta koetan hämätä uhmiksen keskittymään muuhun juttuun kuin raivoamiseen ja potkimiseen.
Etsin esim. kahdet rukkaset ja pyydän valitsemaan niistä toiset mitkä laitetaan käteen. Tai otan korista vain toisen villasukan ja pyydän lasta etsimään sille parin kun "se nyt kummasti on päässyt hukkumaan"
Jos hämääminen ei tehoa tai on niin kiire johonkin ettei ehditä harhautuksia miettimään niin sitten puetaan päälle ja juttelen samalla rauhallisesti siitä että ulos mentäessä on vaatteet laitettava ja ne pikkuhousut ei jalkaan mene jos saappaat on vedetty koipiin ensin.

Ja kyllä. Kyllä minunkin hermoja koetellaan ja toisinaan tuntuu vaikealta koettaa pysyä rauhallisena ja perustella asioita mutta minusta se on kuitenkin sen väärti

 

[Ap]

Periaatetasolla olemme sopineet yhteisistä sävelistä, mutta kyllä se isä vaan on suorasukaisempi käytännössä.

Isän kanssa siinä jo häkki heilahtaa kun äiti vielä koittaisi kikkailla ja sovitella...

Sen verran olen pyytänyt isää vielä tsemppaamaan, että 5-veen jatkuvat komentamisen vastapainoksi muistaisi osoittaa myös enemmän kehuja, kiitosta ja hellyyttä, ja kyllä se onkin tuottanut jo tulosta...

Tuota minäkin olen koettanut miehelle sanoa Että keskittyisi enemmänkin siihen positiiviseen huomioimiseen eikä aina niihin 5v:n "töhlöntöihin"

Tästäkin tältä päivältä ihan löytyy esimerkki
Esikoinen uskaltautui hyppämään vähän korkeammalta ku "kynnyksen tasolta" ja oli siitä kovasti innostunut
Pyysi isäänsä katsomaan miten hän uskaltaakin hypätä jo hienosti ja mies meni katsomaan ja ensimmäinen kommentti oli
"Älä hyppää sieltä ettei mene jalka poikki tai satu haaveria"
Joo, tosi on että remutessa voi sattua haavereita ja joskus se jalkakin voi katketa mutta itse olisin tilanteessa ensin hämmästellyt sitä miten olikin rohkea ja kertonut sitten muutaman varoituksen sanan siitä että kovin korkealta ei pidä mennä hyppimään koska siinä voi satuttaa itsensä pahastikin tai vaikka katkasta sen koipensa.

Sama on jos lapsi esittelee piirustuksiaan.
Mies toteaa yleensä "Joo, on kyllä hieno. Nyt siivoamaan kynät pois."
Tai "Hienosti olet piirtänyt mutta nyt on pikkusisko jättänyt tussit ilman tulppaa. Laitapa tulpat niihin ettei ne kuivu. Sitten ne pitää heittää roskiin".
Aivan kuin se huomio miehellä automaattisesti kiinnittyisi niihin negatiivisiin seikkoihin kaikissa asioissa enkä pidä ollenkaan siitä että koettaa sysätä pikkusiskon hölmöilyistä vastuun esikoiselle ( esim. nuo tussien tulpat ).

Niin totta


Meidän 5-vee on on ollut jonkin aikaa aika hankalassa vaiheessa, jokapäiväiset perustoiminnot ei oikein ota sujuakseen ja mielestäni poika on vähän koko ajan surullinen ja pahamielinen, ja tuntuu että oikein purkaa sitä mielipahaa raivoamalla ihan ilman mitään syytä, ihan mukavissakin tilanteissa.

Päätettiin sitten, että jatkuvan yhteenottamisen sijaa otetaankin oikein positiivisuuskuuri, aina kun kiukuttaa niin halitaan kiukut pois ja JAKSETAAN KUUNNELLA sen lapsen asiaa. Kehuin ja tsemppaamisin ollaankin saatu mielialaa kohoamaan ja sitäkautta kiukkua vähemmälle =)
Eikä esimerkiksi ruokalun kanssa tehdä enää mitään uhkavaatimuksia ja "pakottamista", vaan lapsi tekee kehoitusten jälkeen valinnan ja sillä hyvä.

Onkohan tuo sitten tuohon ikään kuuluvaa? Minustakin tuntuu että tuo esikoinen pahoittaa mielensä herkästi. Kiukustuu pienestä ja hermostuu.
Varmaan jotain "kasvamista" sekin. Vähän kuin murrosiässäkin sitä on herkillä, loukkaantuu pienestä jne.

Meillä ei lapsuudenkodissani kehuttu, ei halittu, ei kerrottu välittämisestä/tykkäämisestä eikä rakastamisesta tms.
Ei oikeastaan mitään positiivista mutta ei mitään hirveän negatiivistakaan. Ei alkoholismia, väkivaltaa tai mitään sellaista.
Mutta todella neutraalia.

Kuitenkin minusta on tullut sellainen joka kertoo usein lapsille ja miehelle että rakastaa. Ystävillekin että ovat tärkeitä. Halitellaan ja suukotellaan lapsia sekä lasten nähden toisiamme miehen kanssa.
Eli näytetään hyviä tunteita toisillemme monta kertaa päivässä eikä häpeillä niitä ja rakkauttamme.

Mies sitten taas on varmaan kasvatettu enemmänkin niin kuin hän itse kasvattaa.
Että vanhemmat päättävät ja asioita ei tarvitse perustella. Ne on vaan tehtävä niin kuin sanotaan.
Mutta miehen perheessä on halailtu ja välitettykin aidommin kuin minun lapsuudessani.
Ja mies osaa kyllä halia, suukottaa ja kertoa rakastavansa lapsia

Eikä minusta ole mitenkään "paha" asia se miten mies kasvattaa tai toimii. En halua mollata tai mitään sellaista.
Mietin vain että onkohan monessakin perheessä kasvatus äidin ja isän välillä hyvinkin erilaista

 

[rumpali]

Minusta asiassa on kyllä kyse myös kasvatuksesta.
Mieheni mielestä lapsen kuuluu totella koska HÄN käskee.
Ja minun mielestäni lapsella on oikeus kuulla perustelu sille miksi jotain häneltä vaaditaan.
Lapsen ei pidä tehdä asioita vain siksi että joku käskee tekemään niin.
Lapsella täytyy olla mahdollisuus kysyä miksi häneltä vaaditaan jotain asiaa ja aikuisella täytyy vaatiessaan olla siihen perustelu.
Eli se perustelu sitten mikä tahansa.

Mutta juurihan sinä sanoit, että jos perustelusta huolimatta lapsi ei tee käskettyä, seuraava perustelu on "koska minä pyydän/käsken". Eli pohjimmainen perustelu on ihan sama kuin miehelläkin.

Minä uskon, että ero tottelevaisuudessa johtuu viime kädessä siitä, että sinä annat lapselle enemmän positiivista palautetta. Sillä tavallahan kaikki ihmiset ja eläimetkin parhaiten tottelevat.

Näin se juurikin on. Pohjalla on sama perustelu.

Varmasti on hyvä oppia tietämään joka asiassa, miksi näin tehdään. Kyseleminen ja kiinnostus on oman ajattelun merkki. Parempi näin kuin hiljainen totteleminen.

Mutta pitää myös oppia hyväksymään pohjalla joskus oleva vastaus "Usko pois, omaksi parhaaksesi" tai "Koska äiti näin parhaaksi näkee". Muuten tulee hankaluuksia elämässä tiettyjä instituutioita kohdatessa.

Jos lapsi on poika, armeijassa ei auta kysellä perusteluja. Paljon porukkaahan sieltä nykyään lähtee maitojunalla, kun ei kestä sitä, että esimiehen käskee, eikä kaikesta voi valittaa tai nostaa oikeusjuttua

Työelämässäkin voi joutua tekemään jotain, mitä ei näe järkeväksi.

Kouluissa opetetaan asioita, joita ei välttämättä koskaan tarvitse mihinkään.

AP:n miehellä ei oikein ole auktoriteettia lapseen selvästi. Mutta monessa perheessä, joita tunnen (myös puolisoni perhe), isä on se, jota totellaan paremmin. Vaikka isä ei selittäisi mitään.

Vaikka äiti selittäisi ummet ja lammet, lapsi voi vain kapinoida. Sitten isä tulee viereen eikä sano mitään ja homma sujuu. Joillakin auktoriteettia on. Ja ps. sitä ei hankita huutamalla, pelottelemalla tai väkivallalla.

 

[DURACELL]

mie jaksan ihailla aina noita päiväkoti ym. hoitajia...en sano,että kuri, mutta säännöt sielä on ja pitää! :wave: jopa lapset se *älyää*..*ihan oma mielipide*