Onko muita jotka kokee olevansa "seinäruusuna" elämässä, muiden ihmisten silmissä?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "saara"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Itse olen myös "läpinäkyvä". Sillä erolla että se ei haittaa minua enää. On mies, lapsia, työkavereita ja oma elämä. Olen hieman yksinäinen nyt äitiyslomalla mutta töissä on taas työkavereita (lähinnä miehiä). Minua pelotaa tutustuminen muihin äiteihin koska pelkään monen naisen tiukkapipoista ja ilkeää asennetta tosiin äiteihin.
Joku toinenkin puhui siitä että on vaikeata löytää lapselle seuraa uudella asuinpaikkakunnalla. Meillä myös tuota ongelmaa, miten tutustua naapureihin? Käydä vain soittamassa ovikelloa ja kysyä olisiko teilllä miedän Niilolle leikkiseuraa?
 
Liityn porukkaan. Mua on ilmeisesti aina pidetty jotenkin outona, luulen niin. Lapsenakaan mulla ei ollut kavereita. En kai oikein osaa olla ihmisten kanssa. Olen oppinut viihtymään yksin. On mulla mies, mutta ei lapsia.

On mulla muutama tuttu, joiden kanssa joskus soittelen. Erityisen vaikeaa mulla oli opiskeluaikana kun työharjoittelussa en sopinut porukkaan. Olin se näkymätön opiskelija nurkassa.
 
Harvalla äiti-ihmisellä on ystäviä, ketä tunnen.
Joillakin on pakkoseurustelua sukulaisista, toisilla kaikki liittyy johonkin bisnekseen. Ihmisiä käy huutiksen tai koiranmyynnin tai vastavan takia.
Toisilla yhteydenpito on sitä että kokoonnutaan haukkuman toisia.

En usko että sinussa on mitään vikaa.Perheellisille näyttää riittävän se että on ne isovanhemmat apuna, joillain lisäksi muuta sukua jos asutaan lähekkäin, sitten on kavereita joiden kanssa ollaan jotta lapset olisivat yhdessä.
 
[QUOTE="suri";26230144]Minäkään en koskaan ystävysty paremmin kenenkään kanssa. Porukassa tulen toimeen kaikkien kanssa, mutta sitten lopulta jään aina yksin. Sitten olen monesti huomannut senkin, että minulle ollaan helpommin töykeitä kuin muille. Olenkin nyt alkanut miettiä tosi tarkkaan miten sanani asetan, etten vain vahingossa tulisi jotenkin väärin ymmärretyksi. En koskaan halua piikitellä ketään tai olla ilkeä, mutta ehkä en ole kovin taitava ilmaisemaan itseäni oikein ja sanon jotain väärää tai väärällä tavalla ja se tulkitaan toisin kuin olin tarkoittanut. Näin minä olen sen ajatellut, koska en mitenkään muuten voi ymmärtää miksi joskus saan tosi töykeitä vastauksia kysymyksiini tai miksi minua ei joskus edes moikata takaisin.[/QUOTE]

Luulen, että jotkut toimivat noin, jos aistivat että joku on kiltti ihminen. Heillä lienee huono itsetunto ja ajattelevat että saavat valtaa kun yrittävät saada jollekin toiselle epämiellyttävän olon. tai kateus: pitävät toista kauniimpana.
siis eivät vastaa tai moikkaa.
 
Ihan mukavaa lukea että on muitakin..Täällä myös yksi, 30-vuotias äiti.
Minulla on paljon kavereita, kenen kanssa silloin tällöin pidän yhteyttä ja näen. Mutta ei ole ketään sydänystävää. Töissäkin tunnen oloni pääsääntöisesti ulkopuoliseksi, meitä on iso työporukka jossa suurin osa naisia,ikähaarukka 30-60. Olen luonteeltani hieman ehkä arka ja omasta itsestäni epävarma ja se varmasti paistaa läpikin usein. Olen kyllä tullut vuosien saatossa rohkeammaksi ja uskallan sanoa myös eriäviä mielipiteitä.
Mielelläni pitäisin joihinkin mukavan oloisiin ihmisiin yhteyttä,mutta en uskalla koska pelkään että pitävät minua liian tungettelevana. Mielummin olen vetäytyvä kuin liian päällekäyvä.
Ulkonäöstä vielä.. Itse olen ihan nätti , tätä on monet sanoneet ja tiedostan sen myös itse. Joskus on mielessä ollut että onko sellainen kiltteys ja nätti ulkonäkö samassa henkilössä jotenkin "helppo kohde" jäädä ulkopuoliseksi..?
 
Alkuperäinen kirjoittaja myös minä;26235103:
Ihan mukavaa lukea että on muitakin..Täällä myös yksi, 30-vuotias äiti.
Minulla on paljon kavereita, kenen kanssa silloin tällöin pidän yhteyttä ja näen. Mutta ei ole ketään sydänystävää. Töissäkin tunnen oloni pääsääntöisesti ulkopuoliseksi, meitä on iso työporukka jossa suurin osa naisia,ikähaarukka 30-60. Olen luonteeltani hieman ehkä arka ja omasta itsestäni epävarma ja se varmasti paistaa läpikin usein. Olen kyllä tullut vuosien saatossa rohkeammaksi ja uskallan sanoa myös eriäviä mielipiteitä.
Mielelläni pitäisin joihinkin mukavan oloisiin ihmisiin yhteyttä,mutta en uskalla koska pelkään että pitävät minua liian tungettelevana. Mielummin olen vetäytyvä kuin liian päällekäyvä.
Ulkonäöstä vielä.. Itse olen ihan nätti , tätä on monet sanoneet ja tiedostan sen myös itse. Joskus on mielessä ollut että onko sellainen kiltteys ja nätti ulkonäkö samassa henkilössä jotenkin "helppo kohde" jäädä ulkopuoliseksi..?

Ei kai ystäviä voi hankkia virvelitekniikalla. Harva lähtee uimaan perään, tai ainakin pitäisi jaksaa heittää viehettä moneen kertaan.

Kyllähän se pitää vain mennä ja tunkea vähitellen reviirille, ja katsoa heitetäänkö ulos. Ja Niilolle pitää hakea leikkiseuraa ovikelloa soittamalla, miten muutenkaan.

Toki jokainen voisi miettiä asennettaan tarkkaan. Ruuhkavuosina on kiusaus jäädä sinne perhekuvioon jumiin kun ei muille ihmisille oikein ole aikaa, mutta muuttoliikkeen takia moni menettää vanhat suhteet, ja kaikki voittaisivat avonaisempien ovien politiikasta. Ei tartte ruveta ylimmäksi ystäväksi, kun voidaan jo helpottaa toistensa elämää jos niin halutaan. Ennen kaikkea lapset saisivat paremman sosiaalisuuden mallin.
 
Ihana huomata etten siis todellakaan ole ainoa joka on seinäruusu.

Itselläni on vain pari hyvää kaveria, mutta he asuvatkin minusta satojen kilometrien päässä joten en heitä nää juuri koskaan. Samoin soiteltua tulee ihan liian harvoin.
Nyt olen pitkän työttömyyden jälkeen astunut takaisin työelämään ja siellä on loppujen lopuksi ihan hemmetin ahistavaa olla. Olen aina se ulkopuolinen jota ei kutsuta mihinkään ja ruokalaankin saan mennä yksin omassa seurassani jos vain viittin (en edes yleensä viitti mennä). Ja se minkä olen huomannut myöskin on että jos jollakin työtoverilla on huono päivä niin minä olen se joka siitä ensimmäisenä ja viimeisenä saa kuulla.
Olen työpaikalla vain p*skasaavi jonka niskaan tungetaan kaikki pahat sanat ja huonot fiilikset.
Tuntuu todella pahalta, kun mut haukutaan milloin mistäkin ja milloin mua pomputetaan vaikka minne kun taasen toisten kanssa sovitaan saunailloista ja terassi-illoista.

En ole todellakaan mikään kaunis ja hoikka (ehkä tässä se suurin ongelma onkin). Olen persoonallinen tapaus joka omaa hyvinkin vahvat mielipiteet joita en kuitenkaan ala kailottamaan, koska eipä ketään kiinnosta.
Olen aina ollu kynnysmatto, koko p*rkeleen pienen elämäni. Jopa mieheni suvussa olen vain se kynnysmatto jonka tunteista ei ole väliä ja jota voi aina haukkua ja morkata ja josta voi heittää "hyvää vitsiä" kaikkien kuullen. En ole enää edes kovin mielelläni mieheni sukulaistenkaan kanssa tekemisissä. Ei kiinnosta enkä vain enää jaksa. Mies kyllä yrittää selitellä sukunsa käytöstä ja pahoitella sitä. Ei se ole mieheni vika todellakaan että hänen sukunsa on idioottia käytökseltään.

Haluaisin vain itselleni edes yhden hyvän ystävän jonka kanssa lähteä kesällä terasille istumaan parille huurteiselle ja juttelemaan ihan mistä tahansa.
Ikää minulla on 27 ja lapsia ei ole eikä tule. Ehkä tässä onkin se suurin ongelma. En halua koskaan lapsia. En vain pidä lapsista niin paljoa, että omia hankkisin. (Ja tässä kohtaa voi jättää ne kliseiset "kyllä sullaki mieli vielä ehtii muuttumaan" etc lauseet pois, koska se mieli vain ei muutu. Tiedän sen.)
 
[QUOTE="saara";26229438]Olen reilu 30-v perheellinen Nainen. Minulla on kaikinpuolin hyvä mies ja kaksi ihanaa lasta. Teen hoitotyötä ja elämässä kaikki on ihan jees. Itsestä tuntuu joskus että oma habitus on näkymätön. Työpaikalla ihmiset on kavereita keskenään ja vaikka tulen hyvin juttuun kaikkien kanssa, niin kukaan ei ole lähemmin ystävänä, eikä koskaan ehdota esim. siiderille menoa tai muutakaan. Minulla on muutama läheisempi ystävä, mutta esim syntymäpäivänä ei kukaan muistanut edes tekstiviestillä. Itse yritän aina muistaa ja esim ehdottaa syömään menemistä tms.

tuntuu toisinaan että olen ihmisille vain näkymätön/ilmaa.

Monesti olen miettinyt, olenko niin arka/hiljainen/"harmaa" ihminen ettei kukaan vaan "huomaa" minua. En ole mitenkään erityisen arka, mutten mikään suupalttikaan. Tarkkailen ihmisiä yleensä ensin sivusta ennen kuin teen tuttavuutta. Minulla on vahvat mielipiteet, mutten kailota niitä kaikille vastaantuleville.

Onko muita jotka kokee samanlailla?[/QUOTE]

A P U A !! :D :D

Tämä on kuin minun elämästäni.

Itse olen myös kolmikymppinen, perheellinen nainen. Tunnistan kaiken kertomasi itsessäni.
Olen todella usein surrut sitä, että minulla ei ole ystävää ja olen "näkymätön". Itseasiassa viimeksi eilen tuli työpaikalla sellainen olo.
Tein 8 tuntia töitä ihan valtavalla tahdilla ja olin itseeni ja saavutukseeni NIIN tyytyväinen. Tuntuu vaan, että sitä ei ikävä kyllä huomaa kukaan muu kuin minä. Itse koitan antaa myös sitä positiivista palautetta muille heidän työstään, itse sitä ei kuule koskaan :(.

Olen joutunut pettymään ihmisiin liian monta kerytaa. Toisaalta helpottaa kun ei ole ketään ystävää. En päästä ketään niin lähelle, että se voisi satuttaa minua. Mutta äärimmäisen kuluttavaa tämä on.
Mietin joskus, jos minulta syystä tai toisesta lähtisi elämästäni mies ja lapset...Kuinka yksin todella olisin.

Katselen kateellisena ystävyksiä, jotka ovat olleet kimpasta ekaluokasta asti. Kokeneet yhdessä kaiken mitä vaan kokea saattaa ja toinen ei todellakaan lähde viereltä sillä pahimmalla hetkellä.

Itse "saatoin" yhteen ihmisen, joka oli pitkään tuttavani. Kävimme koirien kanssa lenkillä. Tämä ihminen purki minulle 'itinsä kuolemaa ja muita huoliaan. Kuuntelin ja autoin minkä kykenin. Tämä ihminen viestitti tai soitti harva se päivä. TODELLA usein halusi tavata jne.

Mutta kas kummaa, kun mies astui kuvioihin, minä jäin kuin nalli kalliolle. Välillä vittumaisuuden pirun iskiessä ajattelen, että miski ikinä puhuin tälle miehelle kaverini puolesta, miksi puolustin häntä jne, kun saamani "palkka" oli tämä.
Jos olisin tämän kaiken tiennyt, että kaveri unohtaa minut siltä seisomalta kun mies astuu kelkkaan mukaan, en koskaan olisi saattanut heitä yhteen.
Inhottavaa tuntea näin, mutta olen NIIIN pettynyt. Jälleen kerran...:(
 
Lisään vielä, että olen yrittänyt. Todella monta kertaa. Jokin aika sitten kutsuin iltaa istumaan entisen työtoverini. Ihan ex tempore laitoin hänelle viestin. Tuli kuulemma "oikein mielellään". Ravintolassa loppui jutunaiheet puolenyön jälkeen ja vaivaannuttavan hiljaisuuden vallitessa erosimme ja sen jälkeen ei ole viestit kulkeneet mihinkään suuntaan.
En vain ole tarpeeksi kiinnostava.

Töissä olen yrittänyt ottaa kontaktia yhteen kiinnostavn oloiseen ihmiseen, mutta hän on eri alalla kuin minä. Korkeammin koulutettu ja oletan hänen pitävän hajurakoa minuun tämän takia...En tiedä.

Olisi NIIN IHANAA, jos JOSKUS joku puolituttu laittaisi viestin, että lähdetkö viikonloppuna vaikkapa baariin. Lähtisin viivana!
 
Yksi lisää ilmoittautuu! Vapaa-ajalla ei ole ongelmaa, on sukulaisia ja yksi ystävä kenen kanssa nähdään silloin tällöin kahvittelun merkeissä. Se kyllä riittää :) Mutta työpaikalla olen aina ihan yksin!

Olisi ihana saada edes yksi läheinen työkaveri kenen kanssa olla tauoilla. Minäkin syön aina yksin, en puhu mitään muuta kuin työasioita töissä. Ketään ei kiinnosta mitä minä teen.. Eräs työkaveri kysyi että olenko ollut poissa kun olin juuri palannut 2 kk:n sairauslomalta eli sairauslomaani ei oltu edes huomattu ennenkuin palasin takaisin.

Minä uskon että ulkonäölläni on siinä mielessä merkitystä, että en ole nätti tai edes tavallisen näköinen. Ehkä olen niin luotaantyöntävän näköinen, että kukaan ei siksi halua edes yrittää tutustua. Edellisessä työpaikassa oli yksi hyvä työkaveri ja oli se työssä oleminenkin paljon kivempaa, kun saattoi tauolla jutella ihan niitä näitä ja sai henkisestikin hengähdystauon töistä.
 
Itselle eilen selvisi että työpaikalla oli juhlittu erään työntekijän läksiäisiä. Kukaan ei ollut sitten muistanut minulle ilmoittaa, vaikka asiasta oli ollut puhe aikaisemmin ja olin ilmoittanut halukkuuteni osallistua juhlaan vaikka äitiyslomalla olenkin. Ja paikalla oli muitakin äitiyslomalla olevia. Tulipa todella mukava fiilis, varsinkin kun kohtapuoliin pitäisi töihin palata takaisin... Että näin.....
 
Aika lailla kuin minun kynästäni teidän tekstit. Koko kouluajan kuuluin tiiviiseen kaveriporukkaan, joka kyllä hajosi sitten lukion jälkeen. Itse en päässyt silloin mihinkään opiskelemaan ja menin töihin, muut lähti jatko-opintoihin. Välivuoden jälkeen pääsin opiskelemaan, josta löysin yhden kaverin, jonka kanssa vieläkin pidetään (harvakseltaan) yhteyttä.

Valmistumisen jälkeen muutin Uudeltamaalta Pohjois-Pohjanmaalle miehen perässä. Täällä en ole saanut yhtään "omaa" kaveria tai ystävää, kaikki tutut tulevat jotekin miehen kautta. Mullakin työnkuvaan on kuulunut se, että joka vuosi on ollut eri työkaverit, mutta edes työporukoista en ole löytänyt kaveria. Kuten moni muukin täällä on sanonut, tulen hyvin toimeen kaikkien kanssa, ja olen kai ihan pidetty ihminen työpaikallani, mutta ei se johda sen kummempaan tutustumiseen. Olen miettinyt, että enkö osaa sitten jakaa itsestäni riittävästi, herättämään muiden mielenkiinnon.

Koen hankalaksi sen, että kaikilla tuntuu olevan elämät niin "täynnä" tai "valmiit", että en oikein osaa tehdä itseäni tykö. Mulla olisi kyllä aikaa kavereille, lapsetonkin kun olen, mutta onko muilla?
 
Täälä myös seinäruusu!

Monet täälä kertoo että on vain pari ystävää, mutta eihän niitä ystäviä oikeasti kovin monia voi olla!
Minulla on myös muuutama ystävä ja porukoissa olen hyvin toimeentuleva, mutta olen huomannut että minulla ei ole paljon kaverita niiden muutaman ystävän lisäksi

MUTTA minä en edes halua tutustua niihin leikkipuistojen muihin äiteihin ihan vaan sen takia että heilläkin sattuu olemaan lapsia. Kyllä ihmisen täytyy jollain tapaa olla "samalla sivulla" minun kanssa että edes haluan tutustua häneen enemmän. Ja muutamia tällaisia on löytynyt ja se riitää.

En halua lähteä lenkille jonkun ÄIDIN kanssa, kun en edes tykkää lenkkeillä. Haluan mielummin keskustella jonkun minua kiinnostavan IHMISEN kanssa. Muut tyypit ovat niitä joiden kanssa jutellaan jonkun verran sielä leikkipuistossa.

En siis koe "seinäruusuuttani" ongelmaksi, tykkään olla itsekseni lapseni kanssa.
 
Täällä yksi seinäruusu myös! Olen muuttanut miehen takia toiselle paikkakunnalle ja kaverit ja perhe jäivät 200 km päähän. Nyt olen äitiyslomalla, mutta töissä ollessani olin aina se ulkopuolinen, yksin lounaalla jne. Täällä uudella paikkakunnalla olen käynyt perhekerhossa, mutta en ole sieltä saanut moikkauskavereita enempää. Ehkä pitäisi itse rohkaistua pyytämään joku äiti lapsineen kahville. Olen tosi yksinäinen ja jotenkin se perhekerhossa oleminen vaan korostaa sitä yksinäisyyttä, kun tuntuu, että kaikki muut tuntevat toisensa ja siellä on omat porukat muodostuneet. Ei se oma perhe vaan riitä sosiaaliseksi elämäksi :-(
 
Tuntuu kuin olisin ihan näkymätön. Kaikki on hyvin. On lapsi, mies,koti,työ sun muut mutta ei liiemmin ystäviä ja tuntuu kuin ketään ei edes kiinostaisi minun sanomiseni ja juttuni. Lapsen myötä on tullut toki muutamia äitikavereita, mutta heidän kanssaan lapset ovat keskiössä.
 
[QUOTE="suri";26230144]mutta ehkä en ole kovin taitava ilmaisemaan itseäni oikein ja sanon jotain väärää tai väärällä tavalla ja se tulkitaan toisin kuin olin tarkoittanut. Näin minä olen sen ajatellut, koska en mitenkään muuten voi ymmärtää miksi joskus saan tosi töykeitä vastauksia kysymyksiini tai miksi minua ei joskus edes moikata takaisin.[/QUOTE]


Voi ei. Tiedätkö, ei vika välttämättä ole siinä mitä tai miten sanot. Se voi olla ihan siinäkin kuka sanoo! Valitettavasti. Mulle on yksi kerta jatko-opinnoista jäänyt mieleen. Tehtiin ryhmätyötä ja aivoriihessä erilaisia ajatuksia heiteltiin ilmaan.Minäkin jotain ehdotin, mutta tuntui, ettei kukaan tosissaan noteerannut, puhuttiin päälle eikä taatusti kommentoitu mitenkään. Annas olla, yksi ns. suosittu, sosiaalisesti, ehdotti aivan samaa, aivan samoin sanoin. Muut innostuivat heti, että JOO! Tosi hyvä ehdotus!

Tässä tapauksessa tämä suosikki sentään oli kuunnellut ja oli niin lojaali, että paljasti ehdotuksen olevan minun. Mutta mieleen jäi päälimmäisenä tuo, ettei minun sanomisillani paljon tunnu olevan merkitystä...
:hug: Teille kaikille.
 
Mulle ei oo ulkonäöllä merkitystä ollenkaan...jos on mukava ja synkkaa.
En tykkää jos joku alkaa heti kauheesti avautumaan omasta elämästään,
jos vaikka ollaan heti tutustuttu. en jaksa myöskään valittamista ja pikkunaisuutta
eli joka pv. valittaa.....oli sitten bussi myöhäs tai jalkakipee....ja siitä jaksaa valittaa..
tulee ihmisestä erittäin minäkeskeinen olo......eli sillä herne menee melko herkästi nenään ja
kaikki mikä itelle sattuu on tosi jotakin aina...eli rakastaa huomiota!
Tykkän ihmisistä jotka on lepposia...eivät neuvo tai jakele omia mielipiteitään..
siis ovat tämmösiä 'hiotuneita' kiviä.
Myöskään liialla kiltteydellä ei toisten kunnioitusta saada!!!
Ihminen joka on iloinen ja hymyilee ja puhelias niin ihan ens alkuu.
tuntuu mielenkiintoidelta!!! hymyily ja iloisuus, yhdessä rauhallisuuden ja ystävällisyyden kans antaa ihmisestä
mukavan vaikutelman.

Tyyppi joka vastaa kysynykseen yhdellä sanalka tai lauseelka, ei jaksa
pitkään kiinnostaa..antaa semmosen kuvan, ettei sitäkään kiinnosta!!!
ps. itekki saatan olla hiljanen ja vaisu jos mua ei kiinnosta...

mua ei kiinnosta jos joku kokoajan puhuu itestään, mutta ei ole kiinnostunu musta yhtään..
eikä kuuntele. myös vahvat mieliåiteet onaavat ja särmikkäät ihmiser..
myös ihmiset jotka valittaa ja surkuttelee ym. kokoajan ja usein!
ei myöskään jaksa jos tyyppi on negatiivinen..puhuu ikävostä asioista kauheesti valittaen ja paasaten.
myöskään tyypit jotka ovat kauheen semmosia..olevinaan vitsikkäitä ja aina nelko
härskejä vitsejäja kaksmiellisyyttä niin ei kiitos kiinnosta kauheesti..jotenki
selkaset tungrttelevat ihmiset nyös..
jos tiiän et joku pn yksinäinen.niin.kartan..ettei ripustu muhun..

jos haluat näyttää sosiaalisesti menestyneeltä niin;
laita hiuksesi ja meikkaa, muista myös siistit muodin mukaset vaatteet.
Ole iloinen ja hymyilevä juttele ole kiinostunut ja kyseleväinen; älä liikaa kuiteskaan..
ole rento ja oma ittes. älä jaamielipiteitä äläkä valita ja älä tee itestä numeroo.
älä anna kenenkään tietää mite yksinäinen oot oikeesti - kaikki perääntyy.
puhu leppasasti, mielyttävän kuuloselka äänellä. älä vedä mistään herneitä sisään äläkä
näytä sitä!

älä anba kenenkään pompotelka tai määräillä... er olisit joku juoksupoika tai
kynnysmatto.....jos toinenkin voi yhtä hyvin tehdä yai hakea itekki jtn...
selkastakaan ihmistä ei arvosteta joka ei uskalla sanos; EI. :) Tsemppiä! <3
 

Yhteistyössä