V
Vepasto
Vieras
Lukioaikana kaverit "kiusas" ja ihmetteli, kun mä en ikiniä suuttunut mistään. Olin kuulemma aina hyvällä tuulella, eikä mua saanut kiukkuiseksi, vaikka ne välillä oikein yritti. Mua vaan nauratti. Kotioloissa olikin sitten päinvastoin, mutta mä huomasin, että varsinkin mein isä välillä ärsytti mua ihan tahallaan ja kun suutuin, niin mulle sanottiin, että älä ärsyynny.
Sitten kun mulla oli ensimmäinen lapsi, niin kyllä mä aika positiivisesti ajattelin asioista. Joskus luin vanhjoja viestejäni täältä, niin ihmettelin, että olenpas mä joskus kirjoittanut tännekin positiivisia juttuja.
Nykyään tuntuu, että vaikka kuinka yrittää olla optimisti, niin ulos tulee vain negatiivisia asioita, ainakin täällä. Onko se sitten niin, että olen pohjimmiltani pessimisti ja enkö vain osaa ilmaista niitä optimistisia asioita tarpeeksi hyvin. Eli pidän niin kuin kaiken hyvän sisälläni, enkä jaa sitä muiden kanssa?
Sitten kun mulla oli ensimmäinen lapsi, niin kyllä mä aika positiivisesti ajattelin asioista. Joskus luin vanhjoja viestejäni täältä, niin ihmettelin, että olenpas mä joskus kirjoittanut tännekin positiivisia juttuja.
Nykyään tuntuu, että vaikka kuinka yrittää olla optimisti, niin ulos tulee vain negatiivisia asioita, ainakin täällä. Onko se sitten niin, että olen pohjimmiltani pessimisti ja enkö vain osaa ilmaista niitä optimistisia asioita tarpeeksi hyvin. Eli pidän niin kuin kaiken hyvän sisälläni, enkä jaa sitä muiden kanssa?
