OHHO! Varoitus, sisältää paljon yleisystä - ei suositella tyypeille, jotka eivät osaa lukea kokonaisuutta vaan kiusallaan takertuvat yhteen sanaan.
Olipa moni ehtiny kommentoida, kuinka ei ole ikinä pikkutyttönäkään haaveillut häistä. Yllättipä kyllä! Minä siis ilmeisesti tunnen vain sen puolen naisista, jotka nimen omaan ovat. Kyllä meillä oli usein leikeissä prinsessat, ruususet, lumikit jne. Väritettiin ja piirrettiin kauniita mekkoja. MUTTA, tehtiin paljon muutakin. Kiipeiltiin puissa ja kerättiin ötököitä.
En kommenteillani tarkoittanut, että jokaisen naisen pitäisi astella lasikengissä 15metriä pitkässä hunnussa tuomiokirkossa ruususen häämarssin tahtiin 300päisen vierasjoukon edessä.
Pointti oli, että kun lapsesta asti avioliittoon astuminen on YLEENSÄ ollut työille se malli, miten elämässä edetään (älkääkä nyt jaksako edes takertua tähän, pliis) aviomies, lapset, tyttö ja poika, koira ja ehkä kissa, ok-talo, auto, aita... Niin on se ajatus aivopeseytynyt sinne aivoihin. Touteutustapa NYT AIKUISENA voi olla hyvinkin erilainen. Maistraatti ja muutama todistaja voi hyvinkin riittää.
Mutta ymmärrän sen halun naimisiin. Kyllä. On se syy sitten sama sukunimi tai tulevat perinnönjaot tai lupaus jumalan silmien edessä. Jokaisella on omat syynsä. Alkuperäiseen kysymykseen, onko väärin haluta naimisiin, voi mielestäni vastata vai että EI. Haluta voi ja onnekkaimmat jopa pääsevät - kukin omaan tyyliinsä ja omista syistä.