Onko sinulla ruma lapsi?

[Madicken04]

Rakkaus aiheuttaa, tai pitäisi aiheuttaa sen, että kun näkee ne omat piirteet lapsessaan, alkaa rakastaa niitä itsessäänkin.

Lapsihan on vanhempiensa näköinen. Jos ei pidä omasta tai miehensä ulkonäöstä, eikä voi oppia koskaan pitämään, niin ei silloin voi nähdä ei-niin kauniina sen omankin lapsen. Ellei rakkaus tee sitä tepposta, että omatkin piirteet alkavat enemmän miellyttää, kun ne näkee rakkaan lapsen kasvoista.

Näin tykkään itsekin että se menee, helposti alkaa myös samantyylisiä piirteitä pitämään suloisina muissakin lapsissa.

Itse musiat kuinka esikoisen ollessa vastasyntynyt pelkäsin miltä hän tulee näyttämään. :ashamed: Oltiin juuri saatu tietää että hän on down-lapsi ja vaikka hän mielestäni siinä vieressäni nukkuessaan oli maailman suloisin lapsi pelkäsin että hän hetken päästä näyttäisi pelkästään vammaiselta, ei saataisi miehen aknss alöytää hänestä omia piirteitämme jne.

Mutta voin yhä rehellisesti sanoa että hän tänäpäivänä on mielestäni syötävän suloinen 5v joka myös omaa joitain suvun piirteitä vaikkei niin vahvasti olekaan meidän näköisemme mitä monet muut down-lapset. Sillä mitä mieltä muut ovat hänen ulkonäöstään ei ole merkitystä.

Kuopus 4v tuntuu taas musituttaa ulkonäöllisesti kovasti minua pienenä. Lapsena pidin itseäni kovin rumana (äidilläni oli uskomus ettei lasten ulkonäköä saa koskaan kehua ettei näistä tule ylpeitä jne) ja oikeastaan vasta aikuisiällä vanhoja kuvia katsoessani olen saanut todeta että olinkin loppupelissä ihan tavallisen söpö pikkutyttö. Nyt omaa tytärtä katsoessani nuo omat lapsuudenpiirteeni ovat alkaneet miellyttää yhä enemmän.

 

[sori]

Mun mielestä on olemassa rumia lapsia, sorry vaan. En mä sitä kuitenkaan ääneen tuolla huutele.

Oma lapsi on tietysti söpö ja suloinen, mutta en mä oleta muiden niin ajattelevan.

samaa mieltä. meidän lapsen tarhassa on yksi lapsi jolla on pottatukka, silmälasit, suu aina auki ja räkä valuu nenästä. Ei voi sanoa kauniiksi, ei niin millään.

 

[Kowalski]

Kyllä rumia lapsia on olemassa. Ei minulla, mutta joillain.

Ne ulkonäöllisesti ei-niin-kauniit lapset voivat olla tosi hassuja, nokkelia, mukavia, ja siten alkavat näyttää ihan näteiltä. Ja ulkonäöllisesti kaunis lapsi taas voi olla pirullinen, ärsyttävä rutisija, ja alkaa tuntua todella vastenmieliseltä. Ei siis vain se ulkonäkö, vaan kokonaisuus.

Luonnollisestikin ON olemassa myös kauniita lapsia joiden luonnekin on ihana, ja rumia lapsia joiden luonnekin on syvältä - tasan ei mee nallekarkit tässä karussa maailmassa :|

 

[Rukoilijasirkka]

No kun minä olen "ihan nätti", mutta ehkä hieman valju (vaaleapiirteinen) ja mieheni taas ihan komea, vähän erikoisen näköinen mutta tummapiirteinen, meillä on mahdollisuus saada joko nätti lapsi jos perii tietyt piirteet tai aivan kamalannäköinen, jos perii sitten juuri ne väärät..
Eikö se aika usein mene niin, että tavis/rumilla vanhemmilla on nätti lapsi ja näteillä vanhemmilla sitten se rumempi tapaus?

No höpöhöö.

Mieti tuota lastentekoa ja tee lapsi vasta sitten, kun osaat ajatella, että itat sen vastaan vaikka se olis Quasimodo. Sitten kun siihen tilaan olet päässyt, osaat varmaan nähdö, että lapsi on ihanin asia maailmassa ja tykkäät hänestä ja näet hänet ihanana. :hug:

Samoja juttuja minä mietin joskus, vaikka hävettää myöntää. En tiennyt, että rakkaus on se, joka merkitsee ja pelkäsin, etten voisi rakastaa rumaa lasta. Taitaa olla niin, että jos rakastaa, ei rumuutta edes ole.

 

[..]

Kuopus 4v tuntuu taas musituttaa ulkonäöllisesti kovasti minua pienenä. Lapsena pidin itseäni kovin rumana (äidilläni oli uskomus ettei lasten ulkonäköä saa koskaan kehua ettei näistä tule ylpeitä jne) ja oikeastaan vasta aikuisiällä vanhoja kuvia katsoessani olen saanut todeta että olinkin loppupelissä ihan tavallisen söpö pikkutyttö. Nyt omaa tytärtä katsoessani nuo omat lapsuudenpiirteeni ovat alkaneet miellyttää yhä enemmän.

Heh...onkohan tuo jonkun tietyn ikäluokan juttu...meillä oli ihan samoin; lasten ulkonäköä tai oikeastaan taitoja ja etevyyttäkään ei sopinut kehua, melkeinpä vähättelivät ja vaivaantuivat jos joku vieraista kehaisi. Ja oikeasti uskon, että olisin selvinnyt helpommalla itsetuntoni kanssa, jos olisivat tehneet toisin.

 

[Kahlemestari]

Kyllä rumia lapsia on olemassa. Ei minulla, mutta joillain.

Ne ulkonäöllisesti ei-niin-kauniit lapset voivat olla tosi hassuja, nokkelia, mukavia, ja siten alkavat näyttää ihan näteiltä. Ja ulkonäöllisesti kaunis lapsi taas voi olla pirullinen, ärsyttävä rutisija, ja alkaa tuntua todella vastenmieliseltä. Ei siis vain se ulkonäkö, vaan kokonaisuus.

Tämä pitää niin paikkansa. Siis ei omien lapsien kohdalla tietenkään
Meillä pihan ulkonäöllisesti kaunein tyttö on oikea pikku raivotar. Huutaa, itkee, ei osaa jakaa, tappelee, läpsii jne. Ei se naama enään niin nätiltä näytä kun on jatkuvasti mytryllä tai nokka pystyssä.
Sitten taas kaverin pikkutyttö jolla on pystynenä, hörökorvat, töröhuulet ja ehkä liiankin isot silmät (näyttää vähän trollilta :heart: ) on vaan niin kertakaikkisen ihastuttava että näyttää syötävän söpöltä. Toimelias, iloinen, reipas ja mahdottoman nokkela tytteli :flower:

 

[Ruma]

Rukoilijasirkan kirjoitus klo 11.38. Taidan syventyä siihen hetkeksi. Kiitos että kirjoitit.

 

[IhaNainen]

Meidän vauva oli ekat kolme viikkoa ihan vanhan miehen näköinen ja syntyessään suoraan sanottuna aika ruma. Nykyään on ainakin meidän vanhempien mielestä tosi suloinen, mutta tietyssä kulmassa näyttää vähän Pinky&Brain piirretyn Brainilta.

 

[Kahlemestari]

Kuopus 4v tuntuu taas musituttaa ulkonäöllisesti kovasti minua pienenä. Lapsena pidin itseäni kovin rumana (äidilläni oli uskomus ettei lasten ulkonäköä saa koskaan kehua ettei näistä tule ylpeitä jne) ja oikeastaan vasta aikuisiällä vanhoja kuvia katsoessani olen saanut todeta että olinkin loppupelissä ihan tavallisen söpö pikkutyttö. Nyt omaa tytärtä katsoessani nuo omat lapsuudenpiirteeni ovat alkaneet miellyttää yhä enemmän.

Heh...onkohan tuo jonkun tietyn ikäluokan juttu...meillä oli ihan samoin; lasten ulkonäköä tai oikeastaan taitoja ja etevyyttäkään ei sopinut kehua, melkeinpä vähättelivät ja vaivaantuivat jos joku vieraista kehaisi. Ja oikeasti uskon, että olisin selvinnyt helpommalla itsetuntoni kanssa, jos olisivat tehneet toisin.

Mun äiti on kasvatettu noin ja musta tosi huono juttu. On vieläkin kovin epävarma itsestään ja pitää rumana ja läskinä vaikka musta on ihan tavallisen nätti keski-ikäinen nainen.
Onneksi ei mulla jatkanut tota. Isäni toisin mikä vähän aiheutti ongelmia, mutta se että toinen vanhemoi jaksaa kehua on jo paljon!

Minä ainakin kehun omia lapsia paljon että saavat hyvin itseluottamuksen, mutta samalla opetan myös arvostamaan muita ja siihen että ei saa vertailla paremmuutta toisiin.

 

[Kowalski]

Meidän vauva oli ekat kolme viikkoa ihan vanhan miehen näköinen ja syntyessään suoraan sanottuna aika ruma. Nykyään on ainakin meidän vanhempien mielestä tosi suloinen, mutta tietyssä kulmassa näyttää vähän Pinky&Brain piirretyn Brainilta.

Ihana :heart:

 

[ap]

No kun minä olen "ihan nätti", mutta ehkä hieman valju (vaaleapiirteinen) ja mieheni taas ihan komea, vähän erikoisen näköinen mutta tummapiirteinen, meillä on mahdollisuus saada joko nätti lapsi jos perii tietyt piirteet tai aivan kamalannäköinen, jos perii sitten juuri ne väärät..
Eikö se aika usein mene niin, että tavis/rumilla vanhemmilla on nätti lapsi ja näteillä vanhemmilla sitten se rumempi tapaus?

No höpöhöö.

Mieti tuota lastentekoa ja tee lapsi vasta sitten, kun osaat ajatella, että itat sen vastaan vaikka se olis Quasimodo. Sitten kun siihen tilaan olet päässyt, osaat varmaan nähdö, että lapsi on ihanin asia maailmassa ja tykkäät hänestä ja näet hänet ihanana. :hug:

Samoja juttuja minä mietin joskus, vaikka hävettää myöntää. En tiennyt, että rakkaus on se, joka merkitsee ja pelkäsin, etten voisi rakastaa rumaa lasta. Taitaa olla niin, että jos rakastaa, ei rumuutta edes ole.

Joo, siis siksi en vielä teekään lapsia, kun ajattelen tällaisia.. Tiedän, että näkisin lapsen nätimpänä kuin olisi, mutta riski että olisi sekä ruma että ärsyttävä, se olisi ehkä liikaa.. Olen kuitenkin jo siinä iässä (tästä idioottimaisesta pelostani huolimatta), että sen esikoinen pitäisi tulla jos on tullakseen, ennen kuin riskit kasvavat liian suureksi (olen siis 30v.)

 

[IceRoyal]

Ei,minulla ei ole rumia lapsia.En myöskään näe ketään lasta rumana enkä täten sano rumaksi.

Mä ajattelen niin, että rumuus tulee sieltä ihmisen sisältä.Rumat teot saattavat peittää kauneuden ja se sydämen kauneus saa usein loistamaan vähemmän loistokkaat kasvonpiirteet.

Tokihan meitä on monenmoista ulkonäköä mutta ruma on aika raju sana kuvaamaan lasta jonka ulkoinen olemus ei ole se mitä pidetään kauniina.

 

[ap]

Nyt kun tässä tätä asiaa pohdin, niin nimenomaan se mitä tarkoitan rumalla: ei-niin-kaunis lapsi, jonka luonne on kamala. Se siitä tekisi sen, mitä pelkään..
Ruma lapsi kultaisella sydämellä ei olisi yhtään niin kamalaa.

 

[vieras]

Mun lapsellani on pieni kosmeettinen kauneusvirhe, joten varmaan muiden silmissä hän on ruma. Minusta maailman ihanin! Olen kuitenkin miettinyt että tyttö voi aikuisena halutessaan korjauttaa tuon pienen virheen suht helposti. En halua sitä lapsena leikkauttaa, mutta olen miettinyt mitä pitää sitten vastata kun hän itse asian havaitsee ja kenties sitä suree?

Ja se että kysyisi jostain plastiikkakirurgilta on kuitenkin poissuljettua, kun en nyt asialle halua mitään tehdä, olisi kuitenkin hyvä tietää milloin voi ja miten iso leikkaus kyseessä on jos tyttöni itse haluaa korjauksen.

Vaikeita juttuja. Onneksi tyttö on vielä pieni.

 

[Poppeliini]

Mä olin varautunut jo henkisesti ennen esikoisen syntymää, että lapsi voi olla ainakin ihan pienenä/juuri synnyttyään ruma. Olin kyllä iloisesti yllättynyt, että olikin ihan kaunis lapsi vaikka imukupilla syntyikin. Pää ei kärsinyt siitä oikeastaan ollenkaan =)

 

[Bad Virgin-]

Mun mielestä rumaa lapsessa voi olla vain liian höröt korvat.

 

[hmm]

Nyt kun tässä tätä asiaa pohdin, niin nimenomaan se mitä tarkoitan rumalla: ei-niin-kaunis lapsi, jonka luonne on kamala. Se siitä tekisi sen, mitä pelkään..
Ruma lapsi kultaisella sydämellä ei olisi yhtään niin kamalaa.

Minun on vaikea ajatella, että kenelläkään lapsella olisi kamala luonne. Tiedän, että on olemassa hyvin haastavia ja hankalia lapsia, ja omankin kanssa meinaa välillä pinna katketa, ja tulee hetkittäin mieleen, että onko pakko joka asiasta kitistä ja vinkuttaa (vaikkei edes ole sellainen, vaan välillä vain tyytymätön, kuten kaikki ipanat). Mutta en tiedä, jotenkin aikuisesta voin ajatella, että on kuspää ja luonteeltaan kammottava, lapset vain vielä ovat aidosti mitä ovat, ja kaipaavat aikuisilta ohjausta ja temperamenttinsa mukaista kohtelua kasvaakseen oman luonteensa kanssa toimeentuleviksi ihmisiksi. Toisaalta en ajattele, että ihannelapsi olisi aina iloinen, aurinkoinen ja tottelevainen (vaikka se joskus elämää helpottaisikin), vaan oma tahto ja särmikkyys tuntuvat vain luonteikkailta.

Millainen lapsi on luonteeltaan "kamala"? Minkä ikäistä lasta ajattelit tässä? Ihan mielenkiinnosta siis kysyn.

 

[Mie]

Mun lapsellani on pieni kosmeettinen kauneusvirhe, joten varmaan muiden silmissä hän on ruma. Minusta maailman ihanin! Olen kuitenkin miettinyt että tyttö voi aikuisena halutessaan korjauttaa tuon pienen virheen suht helposti. En halua sitä lapsena leikkauttaa, mutta olen miettinyt mitä pitää sitten vastata kun hän itse asian havaitsee ja kenties sitä suree?

Ja se että kysyisi jostain plastiikkakirurgilta on kuitenkin poissuljettua, kun en nyt asialle halua mitään tehdä, olisi kuitenkin hyvä tietää milloin voi ja miten iso leikkaus kyseessä on jos tyttöni itse haluaa korjauksen.

Vaikeita juttuja. Onneksi tyttö on vielä pieni.

Jos virhe on helposti kuitenkin korjattavissa ja huomiota herättävä niin kannattaisi ehkä harkita kuitenkin sitä korjaamista jo pienenä. Jos hän joutuu koulukiusatuksi asian takia voi vaikutukset henkisellä puolella olla kohtuuttoman suuria. Ihannemaailmassa jokainen saa olla omanlaisensa virheineen kaikkineen mutta tosielämä on toisinaan aika julmaa ja jo ihan lapsillekin.

 

[ap]

Itse olen esim. erittäin eläinrakas, enkä voi sallia minkäänlaista kidutusta tai kiusaamista eläimiä kohtaan.. Mitä jos lapsi ei välittäisi, vaan jatkaisi tuollaista pienten eläinten kidutusta mitä varmaan jokainen lapsi jossain vaiheessa ymmärtämättömyyttään KOKEILEE? tai kiskoisi kissaa hännästä vaikka kielletään..
Ja muutenkin ilkeä ja itsekäs, tottelematon ja ilmeisesti sitten se haastava.. Väkivaltainen minua kohtaan jos komentaisin (niin, toiset lapset eivät yksinkertaisesti USKO), pahantuulinen ja negatiivinen.. Onhan niitä! Tuttavallani lapsi, joka nauraa räkäisesti komennettaessa ja tekee mitä lystää, ei oikeasti tottele ja kuria todellakin yritetään pitää.. Hirveä meteli joka asiasta. Hän haluaa hän hän hän. Ei vain kunnioita toisia ihmisiä eikä vanhempia, pojan sisko sitten on kiltti.
Tällaisia piirteitä ja siihen päälle vielä ruma naama, niin kyllä kaduttaisi

 

[Mrs Shillelagh]

Jälkeenpäin olen vanhoja kuvia katsellessani huomannut esikoisen olevan vanhan ukon näköinen naamastaan. Suorastaan pelottavan näköinen, ihan kuin vanha sielu. Sillä on muutenkin ollut aina suhteettoman iso pää, ja aikuisen ihmisen naama. Suloiselta vauvalta se on vaikuttanut hyvin harvoin, eikä ehkä mm. sen takia ole herättänyt hirveästi sympaattisia tunteita.

Se on ollut siis suomeksi sanottuna ollut syntymästään asti niin käytökseltään kuin ulkonäöltäänkin kuin kärttyinen vanha äijä. Kaunis se on toki, ollessaan hyvällä tuulella. Siis harvoin

 

[dam]

Oma lapseni ei ole ruma. Mutta tunnen ruman lapsen; hällä on toinen silmä KIRKKAAN SININEN ja toinen silmä SUKLAAN RUSKEA, silmät on kaukana toisistaan ja erikokoiset. eli eriparia, kuten väristä voi jo päätellä.
Lapsella on ad/hd ja hän on todella kamala.

 

[Kimalle84]

Kuopus 4v tuntuu taas musituttaa ulkonäöllisesti kovasti minua pienenä. Lapsena pidin itseäni kovin rumana (äidilläni oli uskomus ettei lasten ulkonäköä saa koskaan kehua ettei näistä tule ylpeitä jne) ja oikeastaan vasta aikuisiällä vanhoja kuvia katsoessani olen saanut todeta että olinkin loppupelissä ihan tavallisen söpö pikkutyttö. Nyt omaa tytärtä katsoessani nuo omat lapsuudenpiirteeni ovat alkaneet miellyttää yhä enemmän.

Heh...onkohan tuo jonkun tietyn ikäluokan juttu...meillä oli ihan samoin; lasten ulkonäköä tai oikeastaan taitoja ja etevyyttäkään ei sopinut kehua, melkeinpä vähättelivät ja vaivaantuivat jos joku vieraista kehaisi. Ja oikeasti uskon, että olisin selvinnyt helpommalla itsetuntoni kanssa, jos olisivat tehneet toisin.

Sama juttu mulla, en voi katsoa lapsuuskuvia kun alkaa oikein oksettaa että miten hirveän ällöttävä olin. En ollut kaunis lapsi, mutta ei mua kyllä nätiksi koskaan kehuttukkaan.. Vaatteetkin mitä mulle puettiin oli hirveitä, murrosiässä verhosin itseni mitä isompiin vaatteisiin koska inhosin kun muutuin, ajattelin vaan tulevani vielä älööttävämmäksi.

Ja sitten kun puhkesin kukkaan (n.parikymppisenä), niin olin "ihan ilotytön näköinen" kun meikkasin ja käytin nättejä vaatteita.

 

[Kimalle84]

Ainiin, ja mulla on tietenkin kauniit lapset ja ne kyllä kuulee kehuja jatkuvasti minulta :saint:

 

[Essie]

Ei ole. Mun lapset on maailman kauneimmat.

 

[meah]

Ei meidän lapset rumia ole. Muttei mitenkään poikkeuksellisen kauniitakaan.
Ihan tavislapsia ulkonäöllisesti.

Sanoisin ehkä, että kakkonen on noista kaunein mun silmään, neljännestä nyt on vielä vaikea sanoa kun on niin pieni, ja mun mielestä kaikki ihan pienet vauvat näyttää ihan vaan vauvoilta, ja useimmiten enemmän rumilta kuin kauniilta.

Lapset on ihan kuin muutkin ihmiset, suurin osa ihan tavallisia, osa varsin kauniita ja jotkut rumempia.

Tosin siitä ei vielä ole mitään edes pääteltävissä, monet kauniit aikuiset on ainakin valokuvien perusteella lapsena olleet sieltä rumemmasta päästä.