H
Hajoan...
Vieras
Homman nimi on tämä...
Ollaan seurusteltu noin 2 vuotta ja asuttu välillä yhdessäkin melkein vuosi. Sittemmin muutettiin erillemme miehen tahdosta. Piti saada aikaa ajatella ja ottaa etäisyyttä. Totta olikin, että elämämme oli kuin vuoristorataa. Mikään ei tuntunut toimivan. Olimme yhtä mieltä siitä, että olemme liian erilaisia elämään yhdessä. Yhteinen aika ei oikein riittänyt, mielipiteet olivat välillä täysin ääripäistä...
Erosimme silloin kokonaan, mutta pitkien keskusteluiden, itkujen ja riitojenkin jälkeen päätimme palata yhteen. Kuitenkin erillään asuen. Totesimme rakastavamme toisiamme.
Nyt tilanne on kuitenkin vaikea. En voi puhua miehen puolesta, koska en tiedä hänen tunteitaan. Itse olen jälleen rikki.
Olen päivätöissä arkipäivisin. Mies tekee yötöitä ja poikkeuksetta myös viikonloppuisin. Jos otamme huomioon erilaiset vuorokausirytmit sekä molempien harrastukset, ehdimme nähdä silloin tällöin muutaman tunnin ajan. Koskaan meillä ei ole mahdollisuutta esim. yöpyä toistemme luona. Aluksi yritin joustaa ja järjestää aikaa omalla kustannuksellani, mutta koska mies ei ollut valmis samaan, lopetin sen itsekin, sillä olin turhautunut. Nykyisin ei siis aikaa ole senkään vertaa... Minulle tämä aika ei riitä.
Olemme puhuneet siitäkin, että jos hän etsisi erilaisia töitä. Hän ei kuitenkaan ole tehnyt juuri mitään asian eteen. En jaksa enää patistaakaan häntä siihen. Kai hän sen tekisi, jos sitä todella haluaisi.
Tunnen itseni hylätyksi, koska tuntuu, että nykyisin hän ei ole enää kovin kiinnostunut tapaamaan minua. Tiedän, että harvoin se onnistuukaan, mutta intoa nähdäkään ei enää tunnu löytyvän. Minun on paha olla. En tiedä välittääkö hän enää vaikka niin sanookin.
Olen yrittänyt kertoa hänelle pahasta olostani, mutta hänen mielestään vain kiukuttelen. Enää en ole puhunut tunteistani hänelle vaikka hän onkin yrittänyt kysellä nähdessään minut välillä surullisena ja ajatuksissani.
En usko että hänellä on ketään toista. Tietenkään en voi olla varma, mutta luulen tuntevani hänet.
Olen miettinyt eroa. Onko se ainoa ratkaisu ulos tästä? Toista ei voi muuttaa, mutta en ole valmis elämään loppuelämääni katsellen toisen nukkumista. Seksi ei ole oikein mielessäni, eikä hänenkään, näemmehän niin vähän, ettei siihen oikein ole aikaakaan.
Kuitenkin niinä harvoina hetkinä, kun ehdimme, tuntuu hänen läheisyytensä taivaalliseelta. Tiedän kuitenkin, että hän on taas kohta poissa, joten olen silloinkin surullinen. Itken...
Mitä voin tehdä? Rakastan häntä, mutta kärsin... Onko parempi antaa mennä?
Kiitos, jos jaksoitte lukea tämän... Olisin myös kiitollinen kommenteista.
Ollaan seurusteltu noin 2 vuotta ja asuttu välillä yhdessäkin melkein vuosi. Sittemmin muutettiin erillemme miehen tahdosta. Piti saada aikaa ajatella ja ottaa etäisyyttä. Totta olikin, että elämämme oli kuin vuoristorataa. Mikään ei tuntunut toimivan. Olimme yhtä mieltä siitä, että olemme liian erilaisia elämään yhdessä. Yhteinen aika ei oikein riittänyt, mielipiteet olivat välillä täysin ääripäistä...
Erosimme silloin kokonaan, mutta pitkien keskusteluiden, itkujen ja riitojenkin jälkeen päätimme palata yhteen. Kuitenkin erillään asuen. Totesimme rakastavamme toisiamme.
Nyt tilanne on kuitenkin vaikea. En voi puhua miehen puolesta, koska en tiedä hänen tunteitaan. Itse olen jälleen rikki.
Olen päivätöissä arkipäivisin. Mies tekee yötöitä ja poikkeuksetta myös viikonloppuisin. Jos otamme huomioon erilaiset vuorokausirytmit sekä molempien harrastukset, ehdimme nähdä silloin tällöin muutaman tunnin ajan. Koskaan meillä ei ole mahdollisuutta esim. yöpyä toistemme luona. Aluksi yritin joustaa ja järjestää aikaa omalla kustannuksellani, mutta koska mies ei ollut valmis samaan, lopetin sen itsekin, sillä olin turhautunut. Nykyisin ei siis aikaa ole senkään vertaa... Minulle tämä aika ei riitä.
Olemme puhuneet siitäkin, että jos hän etsisi erilaisia töitä. Hän ei kuitenkaan ole tehnyt juuri mitään asian eteen. En jaksa enää patistaakaan häntä siihen. Kai hän sen tekisi, jos sitä todella haluaisi.
Tunnen itseni hylätyksi, koska tuntuu, että nykyisin hän ei ole enää kovin kiinnostunut tapaamaan minua. Tiedän, että harvoin se onnistuukaan, mutta intoa nähdäkään ei enää tunnu löytyvän. Minun on paha olla. En tiedä välittääkö hän enää vaikka niin sanookin.
Olen yrittänyt kertoa hänelle pahasta olostani, mutta hänen mielestään vain kiukuttelen. Enää en ole puhunut tunteistani hänelle vaikka hän onkin yrittänyt kysellä nähdessään minut välillä surullisena ja ajatuksissani.
En usko että hänellä on ketään toista. Tietenkään en voi olla varma, mutta luulen tuntevani hänet.
Olen miettinyt eroa. Onko se ainoa ratkaisu ulos tästä? Toista ei voi muuttaa, mutta en ole valmis elämään loppuelämääni katsellen toisen nukkumista. Seksi ei ole oikein mielessäni, eikä hänenkään, näemmehän niin vähän, ettei siihen oikein ole aikaakaan.
Kuitenkin niinä harvoina hetkinä, kun ehdimme, tuntuu hänen läheisyytensä taivaalliseelta. Tiedän kuitenkin, että hän on taas kohta poissa, joten olen silloinkin surullinen. Itken...
Mitä voin tehdä? Rakastan häntä, mutta kärsin... Onko parempi antaa mennä?
Kiitos, jos jaksoitte lukea tämän... Olisin myös kiitollinen kommenteista.