Oonko outo? Pohdintaa parisuhteesta ja mahdollisen eron jälkeisestä elämästä.

[sumussa]

Mä olen 33-vuotias vaimo ja äiti. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä reilut 14 vuotta, lapsia meillä on kolme. Kuten pitkään parisuhteeseen kuuluu, välillä on ollut myös pientä alamäkeä. Aloin sit mielessäni (puolitosissani ehkä) miettimään sitä, millaista elämäni olisi mahdollisen eron jälkeen.

Mä tulin siihen tulokseen, että jos eroaisin, en välttämättä koskaan enää haluaisi uutta parisuhdetta. Ainakaan en ikinä enää menisi naimisiin tai muuttaisi kenenkään kanssa yhteen. Ja tää tunne on tosi vahva. Tiedän kyllä, että elämä menee välillä ihan omia uomiaan, mutta mä olen kyllä hyvin monissa asioissa tähänastisen elämäni aikana seissyt "päätösteni" (vahvojen tuntemuksieni) takana. Musta tuntuu siltä, ettei mulla olisi mitään tarvetta enää uuteen parisuhteeseen. Ja mulla ja tuolla aviomiehelläni on kuitenkin 99%:sti asiat olleet tosi hyvin parisuhteessa, etten koskaan edes uskoisi löytäväni enää sellaista miestä, jonka kanssa voisi olla niin samalla ULA-taajuudella kuin nykyisen mieheni kanssa. Mies on lisäksi ollut koko ajan erittäin osallistuva ja hyvä isä. Muutenkin perhe on ollut hänelle aina etusijalla.

Onko kukaan muu (henkilökohtaisessa kriisissään vellonut) koskaan pohtinut noita erokuvioita ja mitä te olette ajatelleet? Ja jos olette päätyneet eroon, niin miten ajatustenne kävi sen jälkeen?

Ja joo, sit ehkä kaipaisin kuitenkin sellastakin vinkkiä, että miten mä löydän miestäni kohtaan taas sen "kipinän"? Kuten sanottu, meillä on periaatteessa kaikki asiat tosi hyvin. Tää on jotain mun omaa kriiseilyä nyt.

 

[samat mietteet]

Olen pohtinyt ihan samaa ja seison myös sanojeni takana. Me jopa erosimme mieheni kanssa, mutta olemme nyt palaamassa yhteen, sillä loppupeleissä ei se elämä yksin niin hehkeää ole. Ja uudenkaan löytäminen ei ole helppoa, sillä on jo ikää ja rima todella todella korkealla. Joten suosittelen ihan neuvona parantamaan nykyistä suhdettasi ettei ero tule eteen. Olet löytänyt helmen, pidä siitä kiinni, mutta älä anna hänen polkea sinua jalkoihinsa.

 

[pohtija]

Miksi mietit tätä jos suhde on 99% kunnossa? Itse mietin mahdollista eron jälkeistä elämää tosissaan. 7 vuotta yhdessä, 2 lasta. Mikään muu kuin seksi ei toimi. Mies ei ole koskaan osallistunut juuri mihinkään. Jos pyydän jotain niin määräilen ja nalkutan hänen mielestään. Sen mitä teen hän kohta lyttää maan rakoon. Mikään tekemäni ratkaisu ei tyydytä. Minun pitäisi tehdä kaikki ja hän ei osallistu muuten kuin huomauttelemalla kuinka huonosti oikeastaan kaiken teen. Narsisti? Olemme molemmat kutakuinkin yhtä hyvin palkatussa työssä. Onko se vaan sit niin, että joko kaikki muu toimii ja seksi ei tai päinvastoin? Olen ollut molemmanlaisissa suhteissa. Enää ikinä en halua parisuhdetta ja onneksi lapset on tehty, ettei edes senkään takia tarvitse vaivautua. En usko parisuhteeseen. Se on yksi hulluimmista jutuista mitä ihminen on keksinyt. Siinä voi mennä terveys ja pahimmassa tapauksessa henki. Aika pessimististä tekstiä, mutta olen jo kohta 40v ja tämä tie on jo koluttu ja nähty - siis parisuhteet. Toivon, että teillä kipinä löytyy. Luulen, että se on ehkä kuitenkin helpommin korjattavissa kuin kaikki muu puuttuva.

 

[fifiia]

No ehkä en ole koskaan miettinyt tuonne asti mahdollisia eron seurauksia enkä tiedä onko se edes vakavasti eroa miettittäessä tarpeellista, sitä ehtii miettiä sitten jos ja kun ihastuminen/rakastuminen eron jälkeen on ajankohtaista.

Minusta parisuhteessakin voi aivan hyvin välillä ottaa etäisyyttä puolisoon ja ajoittain käyttää enemmän omaa-aikaa itseensä omiin harrastuksiinsa. Onko "kipinän" oltava kokoajan yhtä vahva, varsinkaan jos tietää että ei kuitenkaan tarvitse uutta suhdetta, rakkautta tai rakastumisen tunnetta.

 

["vieras"]

Kuulostaa _erittäin_ tutulta, ja uskoisin että sun tuntemukset menee ohi. Itse huomasin velloessani jossain tosi pohjalla ajatuksissani, että mitä enemmän ajattelin eroa ja miestä esim. uuden naisen kanssa, ymmärsin kuinka onnellinen tilanne meillä oli ja on. Pieni mustasukkaisuus pitää saada syttymään, ja lakata ajattelemasta toista niin kovin itsestäänselvyytenä. Onko sun mahdollista aloittaa vaikka uusi harrastus? Joku uus juttu elämässä saa yleensä tukeutumaan arjessa siihen tuttuun ja turvalliseen. Plusmiinuslista kuulostaa tosi väsyneeltä, mut siihen listaan kun kirjaa, voi sitä myöhemmin katsoa ja vertailla tunteita. Ja sit sellainen.. mä en puhunut mun miehelle mitään, koska pelkäsin sen pelästyvän tms ja yrittävän auttaa mua, ja mä en todellakaan halunnut sen yrittävän enää yhtään enempää. Ihan itse selvittelin pääni. Jos lopputulema olisi ollut toinen, tilanne olisi tyystin erilainen, ja jossain kohtaa mietin esimerkiksi parisuhdeterapian ottamista mukaan kuvioihin tarvittaessa. Sanotaan, että nykypäivänä eroaminen on ihan liian helppoa ja se tehdään ensin yrittämättä ratkoa asioita kunnolla. Jokseenkin asiassa samaa mieltä

Voimia ja jaksamista sulle! Asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella

 

["vieras"]

Mun on vaikea uskoa, että löytäisin itselleni ikinä sopivampaa miestä. Jos joskus ärsyttää, ajattelen kaikkia kirjoituksia joita olen lukenut pettävistä, ryyppäävistä, tuhlaavista, valehtelevista, kotitöihin ja perhe-elämään osallistumattomista miehistä, jota eivät koskaan yllätä vaimoaan ainakaan millään kivalla - alkaa muuten omat ärsytykset miestä kohtaan hävitä äkkiä! Ja sit mietin, että vaikka miehestä eroamalla joku asia helpottuisi/parantuisi, niin mitä kaikkea mä menettäisin. Ei olisi ketään joka huolehtisi lapsesta ja laittaisi mulle ruokaa kun olen sairas, kukaan ei iltaisin hieroisi mun hartioita, kukaan ei olisi jakamassa hyviä hetkiä ja iloitsemassa mun kanssa.

Meilläkin on hyvä parisuhde, mutta mulla on henkilökohtainen kriisi. Muutama ikävä asia on paisunut omassa päässä aika isoksi eikä mies tunnu käsittävän, miten paljon mä asiaa murehdin. Muutenkin ollaan viimevuodet eletty lähinnä "miehen ehdoilla", siis hänen töiden ja koulutusjuttujensa mukaan järjestetty koko elämä ja mä olen joutunut luopumaan paljosta ja tuntuu välillä vähän liian raskaalta. Välillä tuntuu tosi pahalta kun miehellä on kaikki hyvin eikä oikein voi käsittää, miksi mun on paha olla.

 

["vieras"]

Kuulostat hieman masentuneelta? Oletko käynyt lääkärissä? Voisiko vieraalle puhuminen auttaa? Myös tilanteen eteenpäin vieminen saattaa laukaista oman mielen kiemuroita? Myös masennuslääkkeet saattavat auttaa, tilanne ei välttämättä ole lainkaan niin musta kuin mielessäsi sen näet?

 

[sumussa]

En mä (siis ap) masentunut ole, jonkinlaisessa sumussa vain. Mun elämässä tulee tapahtumaan aika isoja juttuja ensi vuoden aikana, joten ehkä sekava olotilani liittyy niihin. Tulen valmistumaan unelma-ammattiini (olen siis aikuisiällä vaihtanut alaa ja opiskellut kuluneet reilut viisi vuotta suht vaativassa opinahjossa) ja meillä on talonrakennusprojektikin alkamassa. Sen verran voisin kyllä lääkärissä piipahtaa, että tsekkauttaisin kilppariarvoni, vajaatoiminnasta kun kärsin.

Pohtija...en tiedä, miksi mietin tällaisia, en siis yksinkertaisesti osaa vastata kysymykseesi. Se "miksi" on juuri se asia, jonka suhteen haluaisin selvittää oman pääkoppani. Saada siis selville, miksi mietin tällaisia.

Mutta en mä tässä kohtaa ole siis mitään radikaalia tekemässä, kuten esimerkiksi hajottamassa perhettäni. Kyllä mulle ensisijainen vaihtoehto on ehdottomasti se, että koetan saada asiat kuntoon. Se vain on vaikeaa, kun ei tarkalleen ottaen ole hajuakaan siitä, missä se "ongelma" on. Mä olenkin huvittanut itseäni ajatuksella, että mulla on joku myöhäinen kolmenkympinkriisi...

 

[fifiia]

Ihmisellä on lupa käydä läpi kriisejä myös parisuhteessa oli ne sitten ikäkriisejä tai jotakin muita. Ensiksi minä puhuisin ongelmista miehen kanssa, siitä että en tiedä ihan tarkkaan missä mennään mutta kuitenkin samalla sen että ei varmasti mitään radikaalia ole tapahtumassa. Kertoisin myös tarvitsevani ehkä hieman tilaa itselleni ja ajatuksilleni ja puhuisin vielä erikseen sittä että vaikka haluaisin enemmän olla itsekseni se ei välttämättä kerro siitä että kokisin suhteen huonoksi vaan enemmän halusta selvittää itselleni omia ajatuksiani. Minusta puolisolla on oikeus kuulla tälläiset asiat henkilökohtaisesti kumppaniltaa ja keskustella kriisistä ja ajatus/kasvu prosesseista.