P
pohdiskelija
Vieras
Olin 12 vuotta ex-mieheni kanssa, eli käytännössä koko aikuisikäni. Sitä ennen ehdin asua alle vuoden omillani.
Totuin luonnollisesti siihen, että se toinen on siinä. Hän oli vieressä nukkumassa, ei ollut pakko aina itse käydä kaupassa, pääsi lähtemään mihin vaan kun toinen vahti lapsen ja koirat, mun ei tarvinnut tankata autoa tuon 12 vuoden aikana kun varmaan 20 kertaa kun ex vaan hoiti tankkaukset aina. Jos autosta kuului kumma ääni niin sen sai "sysätä" toisen harteille. Oli joku jota hemmotella hyvällä ruualla, joku jota halusi ilahduttaa pitkän päivän jälkeen saunalla ja oluella jne.
Kun vuosi sitten muutin pois lapsi ja koirat kainalossani, ajattelin etten IKINÄKOSKAAN tule selviämään mitenkään. Miten mä nukun yöni, miten mä muistan hoitaa kaikki laskut ja asiat ja miten mä opin siihen että käytössä on vaan mun tili. Miten mä kestän sen että en voi tehdä mitään extempore kun on koirat vain mun kontolla jne. Olin kauhuissani.
Alkuun olinkin aika lamaantunut. En tehnyt ruokaa kun lapselle kun ei itselle maistunut ja ruuanlaitosta oli lähtenyt se "intohimo". Se oli pakkopullaa.
Koirat alkoi käydä hermoon jo parin viikon jälkeen kun joka ikinen kerta se olin minä joka niiden kanssa lähdin ulos, vaikka keskellä yötä. Ja silti se olin minä joka aamulla vei lapsen hoitoon. Menin itse töihin ja töiden jälkeen lapsi hoidosta, kauppaan, kotiin, lenkille, ruokaa..... Tuntui että missään ei ole mitään järkeä.
En ikävöinyt ex-miestäni vaan ikävöin sitä tunnetta kun sai jakaa arjen jonkun kanssa.
Nyt vuosi eron jälkeen havahduin tänä aamuna yhtäkkiä siihen tunteeseen, että voi veljet! Olen lapsen ja koirien kanssa mun vanhempien mökillä keskellä metsää, nautin kirpeässä syysilmassa kuumaa kahvia ja huomaan etten ajattele mitään. En stressaa mitään. Vielä puoli vuotta sitten olisin kuollut nauruun jos joku olisi sanonut mulle että olen mökillä yksin / ainoana aikuisena.
Sitten tajusin, että mä en oikeastaan enää edes haluais ketään viereeni nukkumaan, yksin on niin kiva vallata koko sänky
(Tottakai toisinaan kaipaa sitä läheisyyttä ja kainalossa olemista, mutta silti.)
Mä olen oppinut elämään itseni kanssa, pienen tilini kanssa, olen oppinut hoitamaan asiani itse ja voin todeta nyt, että mähän pärjään mainiosti
Aivan mahtava tunne muuten!!!
Erottiin aikanaan siksi, että ex petti mua nykyisen naisensa kanssa. Silloin mä olin aivan ihmisraunio ja ex porskutti kun ei missään tuntuis 12 vuoden suhteen päättyminen. Nyt mä olen elämäni kunnossa ja ex on se ihmisraunio..... Jännästi tässä maailmassa vaan nää asiat menee....
Kauheen pitkä avautuminen tuli, mutta lukee ken jaksaa :}
Totuin luonnollisesti siihen, että se toinen on siinä. Hän oli vieressä nukkumassa, ei ollut pakko aina itse käydä kaupassa, pääsi lähtemään mihin vaan kun toinen vahti lapsen ja koirat, mun ei tarvinnut tankata autoa tuon 12 vuoden aikana kun varmaan 20 kertaa kun ex vaan hoiti tankkaukset aina. Jos autosta kuului kumma ääni niin sen sai "sysätä" toisen harteille. Oli joku jota hemmotella hyvällä ruualla, joku jota halusi ilahduttaa pitkän päivän jälkeen saunalla ja oluella jne.
Kun vuosi sitten muutin pois lapsi ja koirat kainalossani, ajattelin etten IKINÄKOSKAAN tule selviämään mitenkään. Miten mä nukun yöni, miten mä muistan hoitaa kaikki laskut ja asiat ja miten mä opin siihen että käytössä on vaan mun tili. Miten mä kestän sen että en voi tehdä mitään extempore kun on koirat vain mun kontolla jne. Olin kauhuissani.
Alkuun olinkin aika lamaantunut. En tehnyt ruokaa kun lapselle kun ei itselle maistunut ja ruuanlaitosta oli lähtenyt se "intohimo". Se oli pakkopullaa.
Koirat alkoi käydä hermoon jo parin viikon jälkeen kun joka ikinen kerta se olin minä joka niiden kanssa lähdin ulos, vaikka keskellä yötä. Ja silti se olin minä joka aamulla vei lapsen hoitoon. Menin itse töihin ja töiden jälkeen lapsi hoidosta, kauppaan, kotiin, lenkille, ruokaa..... Tuntui että missään ei ole mitään järkeä.
En ikävöinyt ex-miestäni vaan ikävöin sitä tunnetta kun sai jakaa arjen jonkun kanssa.
Nyt vuosi eron jälkeen havahduin tänä aamuna yhtäkkiä siihen tunteeseen, että voi veljet! Olen lapsen ja koirien kanssa mun vanhempien mökillä keskellä metsää, nautin kirpeässä syysilmassa kuumaa kahvia ja huomaan etten ajattele mitään. En stressaa mitään. Vielä puoli vuotta sitten olisin kuollut nauruun jos joku olisi sanonut mulle että olen mökillä yksin / ainoana aikuisena.
Sitten tajusin, että mä en oikeastaan enää edes haluais ketään viereeni nukkumaan, yksin on niin kiva vallata koko sänky
(Tottakai toisinaan kaipaa sitä läheisyyttä ja kainalossa olemista, mutta silti.)Mä olen oppinut elämään itseni kanssa, pienen tilini kanssa, olen oppinut hoitamaan asiani itse ja voin todeta nyt, että mähän pärjään mainiosti
Aivan mahtava tunne muuten!!!
Erottiin aikanaan siksi, että ex petti mua nykyisen naisensa kanssa. Silloin mä olin aivan ihmisraunio ja ex porskutti kun ei missään tuntuis 12 vuoden suhteen päättyminen. Nyt mä olen elämäni kunnossa ja ex on se ihmisraunio..... Jännästi tässä maailmassa vaan nää asiat menee....
Kauheen pitkä avautuminen tuli, mutta lukee ken jaksaa :}
