Siihen ajatukseen, yllättävää kyllä, tottuu jollain hassulla tavalla.
En tiedä oletko viisikymppinen, minä olen. Minulla on sairaus, johon lähes kuolin muutama vuosi sitten. Nyt voin paremmin, mutta "pommi" on päässäni kaiken aikaa. Olen kokenut pelkoa ja kiukkua ja surua ja ahdistusta, monenlaista. Päällimmäisenä kuitenkin pidän iloa ja onnea jokaisesta uudesta päivästä. On vähän hassua elää samaan aikaan "kuin viimeistä päivää", ja samalla tietää, että edessä voi olla kaksikymmentäkin vuotta. Mutta kuten sanoin, siihenkin tottuu.
Ainakin tulee vahvasti tietoiseksi, että elämää ei voi elää missään muussa hetkessä kuin tässä ja nyt. Ja että elämän lahja on ihana asia, josta on syytä olla kiitollinen. Monet asiat suhteutuvat toisin kuin ennen. Ehkä minusta vähän ymmärtämättömämpi on tullut ns. turhille kitinöille, mutta eivät ne sinänsä ärsytä, en vain jaksa ottaa kaikkea niin taivaan vakavasti, ja lähinnä säälittää ne ihmiset, joilla maailma pyörii vain pienten ja tosipienten turhanpäiväisyyksien ja negatiivisten tunteiden ympärillä. Kun elämää ei ole tuhlattavaksi asti, niin sitä ei viitsi tuhlata.
Että älä ahdistu, viisikymppinen isoäiti. Peter Panin sanoin: Kuolema on Suuri Seikkailu. Ja kuoleminenkin, tai kuoleman odottaminen, se on seikkailu sekin.