Ovatko lapset sinulle suorite?

[Tyytyväinen äiti]

Tälläista olen viime aikoina useasti kummastellut palstaa lukiessani ja kavereita kuunnellessani. Todella monelle lapset tuntuvat olevan jonkinlainen suorite elämässä, joka vaan pitää hoitaa pois alta. Odotetaan jo pikkulapsivaiheessa, että lapset aikuistuvat ja päästään viettämään taas vapaata elämää eikä missään tapauksessa haluta enää aloittaa alusta, kun nuorimmainen lapsi on muutaman vuoden ikäinen.

Vaikka minulla on vain yksi lapsi, tämä ajatustapa tuntuu silti kummalta. Siis jos koko aika lapsen täysi-ikäistymiseen asti on vain velvoitteidentäyteinen suoritus, miksi lapsia alunperin on haluttu? Ei näin puhuvat kuitenkaan mitenkään tunnu lapsiaan katuvan, eikä ole mitään negatiivisia yllätyksiäkään tullut, että lapset olisi sairaita tai erityisen raskaita. Lapset ovat saattaneet olla kovinkin toivottuja pitkien lapsettomuushoitojen tuloksia.

Äskettäin palstalla perusteltiin myös sitä, että lapsia kannattaisi tehdä enemmän kuin yksi sillä, että toinen menisi samalla kuin yksikin. Siitäkin heijastuu ajattelu, että lapset ovat vain suorite, josta palkkion vasta kun lapset vierailevat vanhainkodissa ja saavat omia lapsia isovanhempien iloksi.

Tosin on minullekin raskausaika sekä osin myös vauva- ja taaperovaihe suorite. Vanhemmuuden positiiviset puolet ovat kuitenkin ylittäneet negatiiviset selkeästi viimeistään kun lapsi oli n. 3-vuotias, enkä siis mitenkään malttamattomasti odota hänen kasvamistaan saati muuttoa pois kotoa. Tämä vaihe elämässä saisi kestää mahdollisimman pitkään, joten olisi aika ihanteellista saada iltatähti vasta nelikymppisenä. Harmi kun biologia rajoittaa, joten ei välttämättä uskalla ihan viime tippaan jättää.

 

[Peyote]

En tietenkään odota että lapset muuttaisi pois, mutta kyllä musta on ihanaa kun ne kasvaa. Mielenkiintoista, mimmoisiksi ne muuttuu, millaiseksi persoona muodostuu ja mitä tekevät elämällään. Hienoa kun kasvaa aikuiseksi.

Oikeestaan mä en ymmärrä semmosta, että aina haikaillaan jotain vauva-aikoja. Siitä tulee mieleen että lapsi on joku lelu, jolla ei kuulu olla omaa persoonaa, vaan pitää olla avuton, vaaraton ja johdateltavissa. Isommat lapset ei ole semmoisia enää. Aikuisena tekevät, mitä tahtovat, ovat omia henkilöitään, oikeita ihmisiä, joiden kanssa pitää muodostaa ihan oikea ihmissuhde, eikä mitään hoitosuhdetta.

 

["Henna"]

En usko, että lapset on mulle suorite.

Eletään hetki ja päivä kerrallaan ja nautitaan siitä mitä on.
Vaikka pakko myöntää, että nyt kun kuopuskin on "jo" taaperoiässä, niin pieni kaipaus on vielä sinne vauva-aikaan. Oikeastaan siihen, kun lapsi on ihan vastasyntynyt.

Mutta mitään kiirettä sen suhteen, että lapset olisivat jo isoja, mulla ei ole.

 

["Heinekeeni"]

Ei, lapset ovat minulle elämäni rakkaus.

Samaa mieltä Peyoten kanssa kaikesta mitä hän kommentissaan sanoi.

 

[Pin harmaana]

Aika lailla samaa olin sanomassa kuin peyote. Enka aina jaksa, etta on pikkulapsiaika vaikka aika onkin sen aikaa mita se kestaa. Ei ole halua aloittaa alusta juuri kun kaikki lapset ovat toisessa ihanassa iassa. Haaveilen kylla valilla myos siita tulevasta, koska pidan sita viela mielenkiintoisempana ikana kuin Ihan pienten kanssa. Nyt tama on viela tata hoivailua enimmikseen ja siitakin pidan. Viela yhden pikkuisen haluaisin hoivata sylista suureksi. Sen jalkeen nautin isoista lapsistani.

 

[Äidin blogi]

Ei ole. Nämä lapset joita olen saanut, ovat todellinen lahja. Minulla on ollut suurempi kuin 50 % mahdollisuus jäädä lapsettomaksi.
He ovat minun elämäni. Annan aikaani ja rakkauteni. Parasta elämässä.

 

[ap.]

En tietenkään odota että lapset muuttaisi pois, mutta kyllä musta on ihanaa kun ne kasvaa. Mielenkiintoista, mimmoisiksi ne muuttuu, millaiseksi persoona muodostuu ja mitä tekevät elämällään. Hienoa kun kasvaa aikuiseksi.

Oikeestaan mä en ymmärrä semmosta, että aina haikaillaan jotain vauva-aikoja. Siitä tulee mieleen että lapsi on joku lelu, jolla ei kuulu olla omaa persoonaa, vaan pitää olla avuton, vaaraton ja johdateltavissa. Isommat lapset ei ole semmoisia enää. Aikuisena tekevät, mitä tahtovat, ovat omia henkilöitään, oikeita ihmisiä, joiden kanssa pitää muodostaa ihan oikea ihmissuhde, eikä mitään hoitosuhdetta.

Eivätkö lapset ole ennen aikuisikää omia henkilöitään, joiden kanssa muodostetaan oikea ihmissuhde? En minäkään siis tosiaan vauva-aikojen perään haikaile, mutta olen nimenomaan kokenut, että n. 3-vuotiaasta alkaen lapsi on ihan oma henkilönsä, jonka kanssa voi tehdä vaikka mitä ja jutella vaikka mistä. Rajoitukset on vähäisiä, enkä minä muutenkaan harva se viikko haluaisi baareissa ravata.

Ehkä sellainen tuntuukin ainakin kaveripiirissäni yhdistävän näitä, jotka lasten kasvua kovasti odottavat, että he eivät tee lastensa kanssa asioita, jotka itse kivoiksi kokevat. En oikein itse ymmärrä, miksi esimerkiksi kulttuuria kokeakseen pitäisi aina saada lapsivapaata aikaa, vaan minusta on kiva käydä lapsen kanssa esimerkiksi museoissa ja teatterissa. Lapsihan on pienenä helppo saada innostumaan samoista asioista, joista itsekin tykkää.

Tottakai toivon että lapsi kasvaa ja kehittyy normaalisti, vaikka mielelläni toivoisinkin tämän elämänvaiheen jatkuvan mahdollisimman pitkään.

 

[Äidin blogi]

Olen minäkin raahannut peskoja laidasta laitaan. Ollaan kierretty kesällä puistoja ja rantoja..nautittu, uitu.. Ne on ihan parasta just nyt.

 

[Pin harmaana]

Ma taidan olla niin utelias etta nautin lasten kasvusta ja kaikista uusista jutuista ja asioista, joista saan ne innostumaan. Enka tieda mita se haaveilu ajan pysahtymisesta auttaisi, ne ilkimykset kasvaa kuitenkin!

 

[Oisku]

Mun mielestä meillä on kumpainenkin ollut oma henkilönsä alusta asti. Olivat jo vauvoina ihan erilaisia, puhumattakaan nyt kun ovat kasvaneet.
Täytyy sanoa et mä en oikein ymmärtänyt tätä koko suorite asiaa. Esimerkiksi tuo että kaksi menee siinä samalla, niinhän asia on. Itseasiassa kahden kanssa on helpompaa kun ne viihtyvät keskenään. Puhumattakaan kuinka ihana on katsoa vierestä kuinka tärkeitä sisarukset ovat toisilleen. :heart:

 

[ap.]

Esimerkiksi tuo että kaksi menee siinä samalla, niinhän asia on. Itseasiassa kahden kanssa on helpompaa kun ne viihtyvät keskenään.

Pointti tuossa oli sse, että tuollainen kommentti kuulostaa minusta, kuin lapsista olisi vain tarkoitus suoriutua mahdollisimman helposti. Eikö syy lapsen haluamiseen kuitenkin pitäisi olla se, että lapsen haluaa eikä se, että lapsi menee siinä samalla ja pitää seuraa sisarukselleen?

 

[Äidin blogi]

Pointti tuossa oli sse, että tuollainen kommentti kuulostaa minusta, kuin lapsista olisi vain tarkoitus suoriutua mahdollisimman helposti. Eikö syy lapsen haluamiseen kuitenkin pitäisi olla se, että lapsen haluaa eikä se, että lapsi menee siinä samalla ja pitää seuraa sisarukselleen?

Siis ymmärrän mitä ajattelet. Meidän lapsilla on pitkä väli ja uskallan väittää että he ovat tulleet "nähdyksi itsenään" koska sitä aikaa on ollut antaa kummallekin eri tavalla. En kuitenkaan usko, että lapset sinällään olisi aivan suorite tai kilpajuoksu ajan kanssa.

 

[iu]

En tietenkään odota että lapset muuttaisi pois, mutta kyllä musta on ihanaa kun ne kasvaa. Mielenkiintoista, mimmoisiksi ne muuttuu, millaiseksi persoona muodostuu ja mitä tekevät elämällään. Hienoa kun kasvaa aikuiseksi.

Näin minäkin ajattelin - ja ajattelen edelleen, vaikka juuri nyt on vähän vaikeaa, kun esikoinen muutti ihan oikeasti pois (omaan kotiin eikä vain johonkin opiskelijakämppään arkipäiviksi). Kamala ikävä kaihertaa, vaikka onkin ihanaa, että katkaisee napanuoraa ja nousee siivilleen. Tämmöistä tää elämä vaan on...

 

[pin harmaana]

Tunnustan, lapset ovat minulle pakkomielle ja egoni jatke. Samalla suoritan ja näytän miten hyvä olen kun vaatetan lapseni hienosti ja olen niin hyvä äiti

 

[Ciervo]

No mulla on ollut (ja on edelleen) aikamoista sopeutumista äitiyteen ja tähän kaikkeen "oheisjuttuun" mitä nyt elämäntilanne on mukana tuonut.
Mä luulen, että mulla käy niin, että kun lopulta sitten olen täysin sinut tämän kaiken kanssa, en haluaisi luopua.
Tosin ajattelen jo nyt (vaikka sopeutuminen onkin ihan vaiheessa), etten haluaisi lapseni muuttavan kotoa kovin nuorena, vaan saa asua halutessaan pitkälle aikuisuuteenkin.
Ja sitten kun muuttaa, muuttaisi mahd. lähelle ja kävisi usein äidillä syömässä.

Itse en tosin suunnitellut lasta ja ehkä siitäkin syystä en missään nimessä tahdo "aloittaa alusta", kun en edelleenkään halua (nykyisellään lisää) lapsia.
Suoritteeksi en kuitenkaan lasta pysty mieltämään.
Yritän nauttia kaikesta mitä nyt on, sillä näitä hetkiä en tule enää ikinä uudelleen kokemaan ja nämä hetket määrittävät pitkälti lapsen tulevaisuutta ja identiteettiä.

 

[gdfgd]

Itse odotan tavallaan että lapseni oppii puhumaan. Silloin hänen persoonansa tulee vielä enemmän esille. Odotan myös sitä että pääsemme pyöräilemään jne, voisimme käydä yhdessä pyöräilemässä.

Ei se ole tästä hetkestä pois. Nautin nytkin, mutta on ihan tervettä kai toivoa että lapsi kehittyy normaalisti eikä jää nykyiselle tasolle. Toisaalta se on myös haikeaa ja on ihana muistella niitä aikojakin kun toinen oli vauva.

Ei kaikkea pidä näyttää lapselle ja sekin on ihan normaalia että aikuinen nauttii aikuiselle suunnatuista asioista. Kaikkea ei ole pakko vaihtaa lapselle sopivaan materiaaliin.

 

[Oisku]

Pointti tuossa oli sse, että tuollainen kommentti kuulostaa minusta, kuin lapsista olisi vain tarkoitus suoriutua mahdollisimman helposti. Eikö syy lapsen haluamiseen kuitenkin pitäisi olla se, että lapsen haluaa eikä se, että lapsi menee siinä samalla ja pitää seuraa sisarukselleen?

Mä en tulkitse sitä kommenttia niin. Enemmän korvaan särähtää nämä keskustelut siitä että hankitaanko lisää lapsia että saataisiin edes yksi "oikeaa" sukupuolta oleva. Jokainen varmasti yrittää mitoittaa sekä lasten lukumäärän että heidän ikäeron omaan tilanteeseeen parhaiten sopivaksi. Eli toiset kokee että on helpompi ja kivempi että lapset syntyvät puenellä ikäerolla, toiset taas niin että vanhempi on jo kouluiässä ennen seuraavan syntymistä.

Kaikikihan toivoo että lapsi olisi ns. helppo. Vai oletko kuullut jonkun toivovan että voi kun meille tulisi oikein pahsti koliikkinen, huonosti nukkuva, korvakierteinen lapsi. Tai että tehdään lapset väkisin itselle mahdollisimman huonolla ikäerolla. Joten sinänsä en edelleenkään ymmärrä tuota suoritusasiaa. Haluaisin uskoa että jokainen lapsi saa syntyä toivottuna, omana itsenään, ei vanhempien egon jatkeena, sisaruksen kaverina tai statussymbolina.

 

["kahden äiti"]

Pointti tuossa oli sse, että tuollainen kommentti kuulostaa minusta, kuin lapsista olisi vain tarkoitus suoriutua mahdollisimman helposti. Eikö syy lapsen haluamiseen kuitenkin pitäisi olla se, että lapsen haluaa eikä se, että lapsi menee siinä samalla ja pitää seuraa sisarukselleen?

Ei, vaan kyllä tuossa ihan oikeasti ajatellaan lasten parasta. Olen ikionnellinen ihanasta siskostani. Vielä aikuisenakin saamme toisiltamme tukea tarvittaessa. Häntä ei yksikään ystävä voi korvata.

 

[ap.]

Juu, lasten kasvamista ei tietenkään voi eikä pidä estellä. Mutta sillähän elämänvaihetta saa pitkitettyä, että tekee lapset isolla ikäerolla.

Lasten aikuistumista odottavat ovat tuttavapiirissäni niitä, jotka ovat tehneet kaksi tai kolme lasta lyhyillä ikäeroilla. En tiedä onko se syy vai seuraus, estääkö useampi lapsi lyhyellä ikäerolla näkemään ne lapset yksilöinä, joiden kanssa voi parin ensimmäisen vuoden jälkeen tehdä yhdessä monenlaisia asioita, ei vain istua hiekkalaatikon reunalla.

Ei lapsia tietenkään ihan kaikkeen voi ottaa mukaan, mutta vain harvat asiat on lapsille täysin sopimattomia, usein riittää pienet mukautukset. Nuorena tykkäsin bilettää usein ja sitä lapsi tietysti rajoittaa, mutta kyllähän lasten kanssa voi käydä museioissa, ravintoloissa, matkustella jne. Minä oikeastaan koen, että lapsen kanssa on enemmän mahdollisuuksia tehdä näitä asioita, koska aina saa seuraa ilman aikataulusumplimisia kavereiden kanssa. Voin lähteä vaikka Taiteiden yöhön lapsen kanssa ihan kun vaan päähän pälkähtää. En tietenkään ryyppäämään, kuten joskus teininä, mutta ei kai sen tuollaisen tapahtuman pääpointti pitäisikään olla.

 

[ap.]

[QUOTE="kahden äiti";30188726]Ei, vaan kyllä tuossa ihan oikeasti ajatellaan lasten parasta. Olen ikionnellinen ihanasta siskostani. Vielä aikuisenakin saamme toisiltamme tukea tarvittaessa. Häntä ei yksikään ystävä voi korvata.[/QUOTE]

Onko tuo sitten hyvä asia, että yhdestä ihmisestä tulee täysin korvaamaton? Minulla ei ole sisaruksia ja nautin lapsena siitä, että sain vanhemmiltani paljon huomiota ja tehtiin asioita yhdessä. Esimerkiksi käytiin museoissa, retkeiltiin jne. Onko suhteesi vanhempiisi etäisempi kuin siskoosi?

No sisaruussuhteista on monenlaisia esimerkkejä, toiset positiivisia ja toiset negatiivisia. Itse en kuitenkaan usko, että on lasten etu että vanhemmat vastentahtoisesti ja velvollisuudesta hankkivat esikoiselle sisaruksen. Ei sitä tiedä, ovatko sisarukset läheisiä vaikka ikäeroa olisi vain vuosi, joten mitäs sitten jos olisikin tehnyt toisen lapsen vaan toiselle kaveriksi, eikä sisarukset muuta kuin tappelisi keskenään.

Minä olisin ehkä voinut yrittää lyhyellä ikäerolla toista lasta, mutta alkuajat oli niin rankkoja, että halusin ensin varmistua että vanhemmuus on kuitenkin ensi sijassa positiivinen juttu ja että jaksan toisenkin lapsen kanssa. Enkä olisi jaksanut 3-4 vuotta putkeen kymmenellä herätyksellä joka yö.

 

[Oisku]

Edelleen lasten ikäero on ihan mikä kenellekin sopii parhaiten. Puolensa ja puolensa. Usein pienemmällä ikäerolla lapsista on enemmän seuraa toisilleen. Miksi se olisi lainkaan sen huonompi tai parempi, kuin se että äiti halua pitkittää pikkulapsivaihetta mahdollisimman pitkään ja tekee siksi lapset isolla ikäerolla?

Meillä lasten ikäero on 2v2kk eikä he ole estäneet meitä elämästä tavallista elämää. Ihan ollaan reissttu, ollaan käyty elokuvissa jne. Enkä mä odottele sitä että muuttavat pois kotoa. Toisalta en myöskään haikaile sitä että olisivat vauvoja. Tämä on ihan hyvä näin.

 

[Oisku]

Onko tuo sitten hyvä asia, että yhdestä ihmisestä tulee täysin korvaamaton? Minulla ei ole sisaruksia ja nautin lapsena siitä, että sain vanhemmiltani paljon huomiota ja tehtiin asioita yhdessä. Esimerkiksi käytiin museoissa, retkeiltiin jne. Onko suhteesi vanhempiisi etäisempi kuin siskoosi?

No sisaruussuhteista on monenlaisia esimerkkejä, toiset positiivisia ja toiset negatiivisia. Itse en kuitenkaan usko, että on lasten etu että vanhemmat vastentahtoisesti ja velvollisuudesta hankkivat esikoiselle sisaruksen.

Kuinka monen ihan tosissaan tiedät hankkineen VASTENTAHTOISESTI lisää lapsia? Poislukien nyt ehkä jotkut vanhoillislestadiolaiset. Itse en tiedä ensimmäistäkään. Tunnen ihmisiä joille on tullut vahinkoraskauksia, mutta nekin jotka ovat päätyneet pitämään lapsen eivät ole sitä lopulta sitten vastentahtoisesti tehneet.

Selvää on ettet voi ymmärtää sisaruussuhdetta koska itse olet ainoa lapsi. Se kuitenkin näyttää heijastuvan jotenkin kovin negatiivisesti sun ajatteluun. Tunnut ajattelevan että kaikki jotka hankkivat useamman lapsen tekisivät sen vain jostain ihmeellisestä velvollisuudesta.

Mulle on useatkin ihmiset täysin korvaamattomia enkä ole käsittänyt että se olisi jotenkin huono asia. Lapseni -tottakai- ihan ensisijaisena. Samoin mieheni, sisareni, vanhempani...

 

[Useampiparempi]

Miksi yhden lapsen vanhemmat kuvittelee, että useampi lapsi menee siinä missä yksikin tai jopa helpommin? Ei tosiaankaan. Täytyy myöntää, että olen tyytyväinen siihen, että lapsillani on sisaruksia ja siitä, että olen oppinut taitavammaksi ja lasten erot paremmin ymmärtäväksi vanhemmaksi. Rakastan myös jokaista lastani yli kaiken. Jokainen on omanlaisensa, mutta yhtä ihana ja ainutlaatuinen.

 

[Huono mutsi]

Miksi yhden lapsen vanhemmat kuvittelee, että useampi lapsi menee siinä missä yksikin tai jopa helpommin?

Meillä on kaksi lasta ja on päiviä, jolloin tuntuu, että 1+1 on paaaaljon enemmän kuin 2

Tätä ei aloittaja kai varsinaisesti hakenut, mutta joskus mulla on myös sellaisia päiviä, että lapset - tai oikeastaan heihin liittyvät jokapäiväiset rutiinit - ovat nimenomaan asia, joka pitää suorittaa:

- hammaspesut ja kylvetys x
- 5 ateriaa x
- riittävästi ulkoilua x
- iltasadut x
- riittävästi henkistä läsnäoloa ja yhdessä touhuamista -

... Ja tuollaisista päivistä kannan huonoa omatuntoa, vaikka kaikki perusasiat on hoidettu mallikkaasti. Joskus on vaan väsynyt ja liian monta rautaa tulessa. Onneksi on kuitenkin paljon parempiakin päiviä.

 

[Hahaa]

kaksi menee ku yksikin! Helppoa ja onnellista.