Ovatko lapset sinulle suorite?

[ap.]

Kuinka monen ihan tosissaan tiedät hankkineen VASTENTAHTOISESTI lisää lapsia? Poislukien nyt ehkä jotkut vanhoillislestadiolaiset. Itse en tiedä ensimmäistäkään. Tunnen ihmisiä joille on tullut vahinkoraskauksia, mutta nekin jotka ovat päätyneet pitämään lapsen eivät ole sitä lopulta sitten vastentahtoisesti tehneet.

Selvää on ettet voi ymmärtää sisaruussuhdetta koska itse olet ainoa lapsi. Se kuitenkin näyttää heijastuvan jotenkin kovin negatiivisesti sun ajatteluun. Tunnut ajattelevan että kaikki jotka hankkivat useamman lapsen tekisivät sen vain jostain ihmeellisestä velvollisuudesta.

Vastasin kommenttiin, jossa perusteltiin lasten edulla sitä, että lapset hankitään lyhyin ikäeroin. Jos se on päällimmäinen motiivi toisen lapsen saamiseen, niin kyllä se velvollisuudelta kuulostaa. Suoranaisesti vastentahtoisesti ei omassa tuttavapiirissäni kukaan ole lapsia tehnyt, vaan lapset on olleet suunniteltuja ja toivottuja. Mutta kun juttuja kuuntelee, niin tulee mieleen että toinen lapsi on hankittu miettimättä, onko tämä vanhemmuus oikeasti minun juttuni. Ja lapset on tehty kerrotun mukaankin putkeen siksi, että sitten se on hoidettu ja pääsee odottamaan lasten kasvamista ja omaa vapaata aikaa. Mutta onko samalla mennyt vanhemmuudesta hauskuus, tekeekö toinen lapsi hommasta enemmän suorittamista, josta ei pääse eroon edes sitten, kun lapset on senikäisiä, ettei kyse pitäisi enää olla mistään hoivasuhteesta.

Sisarussuhteita pääsee toki seuraamaan, vaikka itsellä ei sisarusta olisi. Ja kyllä ne on useimmiten ihan positiivisiä, en minä muuta väitä. Mutta kaikista positiivisimmilta tuntuu sisarussuhteet, joissa ikäero on suuri. Silloin puuttuu täysin kilpailuelementti, joka liki samanikäisten sisarusten kanssa tuntuu jatkuvan vielä aikuisiälläkin. Ei enää suoranaisesti vanhempien huomiosta kilpailla, mutta kun elämä menee samaan tahtiin tulee kilpailua taas viimeistään silloin, kun molemmilla/kaikilla sisaruksilla on pieniä lapsia joiden hoitamiseen kaipaisivat vanhemmiltaan apua. Lyhyellä ikäerolla sisaruksista on toki pienenä enemmän seuraa toisilleen, mutta ei sisarus voi kuitenkaan kavereita korvata, viimeistään kouluiässä olisi syytä saada kavereita perheen ulkopuoleltakin. Niin tiheästi kun juuri kukaan ei kykene lapsia tekemään, että sisarukset (muut kuin kaksoset) menisi koulussa samalle luokalle.

Ei siinä mitään, jos lasten saaminen lyhyellä ikäerolta tuntuu vanhemmista hyvältä ratkaisulta ja toinenkin lapsi aidosti halutaan. Silloin varmaan jaksaa molempiin/kaikkiin lapsiinsa panostaa eikä elämä tunnu silti liian raskaalta. Näin ei vaan tunnu olevan läheskään kaikilla, vaikka lapset olisi ihan perushelppoja. Hirmu monet vaan haikailee sen ajan perään, kun lapset on isoja/aikuisia ja suhtautuvat kauhulla siihen, että pitäisi vielä aloittaa alusta.

 

[jjjjjjj]

No tavallaan mä olen tuollainen vanhempi.

Ensimmäinen lapsi oli ns. vahinko. Oltiin miehen kanssa siitä kuitenkin todella onnellisia. Mulla vain oli koulut kesken.. Olen itse kasvanut yksin, ja laitettu hoitoon ajoissa, joten en halunnut sitä samaa mun lapselle. Joten tein nopeasti perään toisen, että lapsi saa sisaruksen, ja ettei mun "tarvitse" olla kotona sitä 6v. Nyt mä olen ollut kotona 3v, lapset on onnellisia, mä olen onnellinen ja kaikki hyvin. Kohta mä menen takaisin kouluun, enkä jaksa odottaa että pääsen takaisin "elämään". Ei mikään tästä poista sitä että mä olen onnellinen että mulla on lapsia, mutta... mä en tykkää vauva-ajoista. Mä en haluaisi missään nimessä enää aloittaa alusta. Musta on ihanaa kun lapset kasvaa.

 

[Bitch]

Ei se "suorittaminen" siihen lopu kun lapset muuttaa pois. Tottakai on enemmän mahdollisuuksia lähteä ex tempore matkalle tai jotain, mutta ei ne lapset aikuisinakaan ole poissa silmistä, poissa mielestä.

Kyllä sitä tulee huolehdittua onko jotkut viralliset asiat hoidettu, tai kannettua kassillinen ruokaa lapselle. Ihan parhaita hetkiä on ne, kun kaikki kolme on samaan aikaan kotona käymässä.

 

[ap.]

Ei se "suorittaminen" siihen lopu kun lapset muuttaa pois. Tottakai on enemmän mahdollisuuksia lähteä ex tempore matkalle tai jotain, mutta ei ne lapset aikuisinakaan ole poissa silmistä, poissa mielestä.

Miten lapset rajoittaa matkalle lähtemistä? Me ollaan kyllä niin ex tempore aina matkoille lähdetty, mitä nyt töiden puolesta on mahdollista. Enemmän koirakin rajoittaa, sille kun täytyy järjestää hoitopaikka, lapsi tulee mukaan eikä siis mitenkään matkalle lähtemistä rajoita. No sitten kun hän on koulussa, pitää omien lomien lisäksi ajoittaa matkat koulun loma-aikoihin, mutta koulusta on melko paljon lomaa ja satunnaisesti sieltä voi pyytää myös "omaa lomaa".

 

[yyyyy]

Pointti tuossa oli sse, että tuollainen kommentti kuulostaa minusta, kuin lapsista olisi vain tarkoitus suoriutua mahdollisimman helposti. Eikö syy lapsen haluamiseen kuitenkin pitäisi olla se, että lapsen haluaa eikä se, että lapsi menee siinä samalla ja pitää seuraa sisarukselleen?

Täh? Sulkeeko toinen seikka pois toisen? Meillä on pieni ikäero lapsilla. Halusimme niin. Miksi? No kun vaan näin suunnittelimme perheen. Lapsilla todellakin on seuraa toisistaan. Vain idiootti väittää että aikuisen seura lapselle on samanlaista kuin ikätoverin/sisarruksen. Minusta lapsellevon rikkaus että on ne vanhemmat. Mutta myös se sisarrus jonka kanssa jakaa pienenä leikkejä, isompana muutakin elämää. Se ei ole ihan sama jos ikäeroa on vuosia...ei todellakaan

Sä saat mun korvissa jutun kuulostamaan siltä että lapsi on sun omaisuutta. Palvelemassa Sinun tarpeita. Jotain on vissiin jäänyt puuteelliseksi?

Lapset syntyi meillä yhdeksi perheenjäs3neksi. Ei keskipisteeksi. Elämässä kun kukaannei ole keskipiste. Näistä keskipiste lapsistahan taas kirjoitellaan kun eivät kouluun sopeudu. Lapset ovat rikastuttaneet elämää. Heidän kehittymisen seuraaminen on meille suotu suuri kunnia. He eivät ole palvelemassa meidän tarpeitamme tai tyydyttämässä jotai "tarpeelliseksi"-tuntemisen aukkoa. Hevkulkevat rinnalla kunnes heidän omat siivet kantaa.

 

[Bitch]

Miten lapset rajoittaa matkalle lähtemistä? Me ollaan kyllä niin ex tempore aina matkoille lähdetty, mitä nyt töiden puolesta on mahdollista. Enemmän koirakin rajoittaa, sille kun täytyy järjestää hoitopaikka, lapsi tulee mukaan eikä siis mitenkään matkalle lähtemistä rajoita. No sitten kun hän on koulussa, pitää omien lomien lisäksi ajoittaa matkat koulun loma-aikoihin, mutta koulusta on melko paljon lomaa ja satunnaisesti sieltä voi pyytää myös "omaa lomaa".

No kun aloituksessa puhuttiin omasta vapaasta elämästä ilman lapsia, siihen viittasin

 

[ap.]

Täh? Sulkeeko toinen seikka pois toisen? Meillä on pieni ikäero lapsilla. Halusimme niin. Miksi? No kun vaan näin suunnittelimme perheen. Lapsilla todellakin on seuraa toisistaan. Vain idiootti väittää että aikuisen seura lapselle on samanlaista kuin ikätoverin/sisarruksen. Minusta lapsellevon rikkaus että on ne vanhemmat. Mutta myös se sisarrus jonka kanssa jakaa pienenä leikkejä, isompana muutakin elämää. Se ei ole ihan sama jos ikäeroa on vuosia...ei todellakaan

Sä saat mun korvissa jutun kuulostamaan siltä että lapsi on sun omaisuutta. Palvelemassa Sinun tarpeita. Jotain on vissiin jäänyt puuteelliseksi?

Sisarus harvoin kuitenkaan ikätasoista seuraa korvaa. Niin pienellä ikäerolla on vaikea saada lapsia, ilman että esikoisen tarpeet pienenä vaarantuvat. Minulla ei kuukautisetkaan alkaneet yli vuoteen, koska imetin lasta pitkään. Pitäisikö imetyskin lopettaa varhain siksi, että lapsi saisi leikkikaverin? Ikätasoista seuraa esikoiset saa yleensä myöhemmin, koska ovat kotona myös sen ajan kun äiti hoitaa pienempää sisarusta kotona. Ja korvaako tosiaan 4-vuotiaalle 2-vuotias sisarus ikätasoisen leikkiseuran? Ei minusta vaan, kyllä niitä kavereita pitää lapselle kuitenkin kodin ulkopuolelta järjestää.

Lapsi ei ole omaisuuttani eikä palvelemassa tarpeitani, mutta mielestäni on ihanteellista, jos vanhempien ja lasten toiveet ja tarpeet kohtaavat. Ei se, että vanhemmat kokevat jatkuvasti uhrautuvansa lastensa vuoksi. Lapsia ei minusta ole mikään pakko tehdä, eikä pidäkään, jos ei koe vanhemmuutta positiivisena asiana elämässään.

 

[alahuuli]

Jaahas. Taas yksi lapsen palvelija huutelee. Ja muutaman vuoden päästä kummastellaan kun lapsi ei sopeudu yhteiskuntaan kun kas kummaa opettajille ym tahoille lapsi ei olekaan maailman napa.

Mä ymmärrän toki jos ei ole itse koskaan kokenut olevansa tarpeellinen niin äitiys ilman muuta palvelee tämän tarpeen puutteen tyydytyksessä. Se ketä se oikeasti palvelee, miettiköön jokainen itse.

Itselle lapset ovat erillisiänä ihmisinä. He elävät rinnallamme ja tuovat meille tietenkin myös velvollisuuksi. Velvollisuuksia huolehtia, velvollisuuksia miettiä omia toimiaan, velvollisuuksia myös kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Velvollisuudet kuuluvat elämään. Ei ne ole mikään pahe. Velvollisuus ei ole minun mielessäni mikään pakote puhumattakaan rasite. Lasten kohdalla velvollisuus on esim vaihtaa ne haisevat kakkavaipat ja ei, ei se minusta nii kivaa ollut. Mutta nauru, ilo hymyt...pienet kädet, ne tekevät kurjemmastakin hetkestä hienon. Ja kasvattavat minuakin vanhempana. Muistamaan miten pienistä hyvä olo voikaan olla kiinni.

 

[Madicken04]

En ole kyllä siihen törmännyt että kukaan olisi sanonut hankkineensa toista lasta lyhyellä ikäerolla vain siksi että saa vanhemmalle lapselle kaverin. Kyllä siinä tuntuu aina olleen taustalla se halu saada toinen lapsi, sisarussuhde on sitten siinä puoltavana seikkana. Ja kivahan se on jos ikäeroa pystyy vähän rustaamaan niiden omien mieltymysten ja oman elämäntilanteen mukaan. Jollekin se lyhyt ikäero sopii paremmin, toisille pidempi. Huomioiden esim sen missä vaiheessa se uusi vauvakuume iskee, mikä sopii parhaiten työ-opiskelu ja muihin perhekuvioihin - ja jopa se minkä itse kokee parhaaksi ikäeroksi. Noistakin ihmisillä on eroavia näkemyksiä; vaikka ap:n kokemuksella pidemmät ikäerot tukevat parhaiten sisarussuhdetta niin toisella voi olla vankat, päinvastaiset kokemukset.

 

[ap.]

No kun aloituksessa puhuttiin omasta vapaasta elämästä ilman lapsia, siihen viittasin

Joo, minusta tuntuu että tämä selittää suhtautumiseroa pitkälti. Että jotkut, mielestäni syyttä, kokee lapset suurenakin rajoitteena elämässään. On lähtöoletuksena, ettei lapsi voi viihtyä vaikka taidemuseossa ja että rutiineista on pakko pitää lomallakin kiinni.

Minä olin jokin aika sitten pienellä lomalla aikuisessa seurassa ja täytyy sanoa, että muut aikuiset rajoitti huomattavasti enemmän kuin lapsi. Lapsen saa helposti innostettua niistä asioista, joista itse tykkää. Aikuisilla taas on selvät omat suunnitelmat ja toiveet, eikä heidän päätään niin helposti käännä eikä se olisi sopivaakaan, vaan on pakko mukautua muiden suunnitelmiin.

 

[yyyy]

Sisarus harvoin kuitenkaan ikätasoista seuraa korvaa. Niin pienellä ikäerolla on vaikea saada lapsia, ilman että esikoisen tarpeet pienenä vaarantuvat. Minulla ei kuukautisetkaan alkaneet yli vuoteen, koska imetin lasta pitkään. Pitäisikö imetyskin lopettaa varhain siksi, että lapsi saisi leikkikaverin? Ikätasoista seuraa esikoiset saa yleensä myöhemmin, koska ovat kotona myös sen ajan kun äiti hoitaa pienempää sisarusta kotona. Ja korvaako tosiaan 4-vuotiaalle 2-vuotias sisarus ikätasoisen leikkiseuran? Ei minusta vaan, kyllä niitä kavereita pitää lapselle kuitenkin kodin ulkopuolelta järjestää.

Lapsi ei ole omaisuuttani eikä palvelemassa tarpeitani, mutta mielestäni on ihanteellista, jos vanhempien ja lasten toiveet ja tarpeet kohtaavat. Ei se, että vanhemmat kokevat jatkuvasti uhrautuvansa lastensa vuoksi. Lapsia ei minusta ole mikään pakko tehdä, eikä pidäkään, jos ei koe vanhemmuutta positiivisena asiana elämässään.

Kuka puhui korvaamisesta?? Sun lapsella on äiti ja ikätoverit. Mun lapsilla on vanhemmat, sisarrus ja ikätoverit. Kumpi on rikkaampaa elämää? Kun ollaan vaikka kesälomamatkalla -jonne tavallisesti ei oteta kavereita matkaan -kummasta luulet lapsen nauttivan. Siitä kun yksin hyppii pomppulinnassa ja äiti vilkuttelee ulkoa? Vai siitä että saa veuhottaa sydämmen kyllyydestä siskon kanssa. Jos et usko siihen riemuun, niin tervetuloa katsomaan. Vaikka olemme vanhempina mukana, on myös asioita joita meidän seura ei korvaa. Kaverit on taas asia erikseen.
Ai niin, esikoinen sai ikäistään seuraa kun me käytiin puistoissa, tutuilla, kerhossa... vitun vaikeeksi sä asian kuvittelet.

Ai niin. Se toisen lapsen syntyminen on aina toiselta lapselta "pois". Ja ajatteleppa miten kamalaa on olla vaikka kolmilapsisen perheen kuopus. Äiti ei kertakaikkiaan voi olla sen vauvan kanssa 24/7kiinni niin kuin esikoisen kanssa teki. Varmaan traumatisoivaa vauvalle.... vai kenties vaan äidille joka ei tajua että huomion jakaminen ja rakkauden jakaminen ei mene niin kuin jakolasku matikassa. Mitä useampi rakastettava, sitä suurempi määrä rakkautta. Kyse on kertolaskusta. Ei jakolaskusta.

Kuka muuten käski sun lopettaa imetys???heittäydyt tuossa kyllä oudojsi martyyriksi tai ties miksi...

 

["okei"]

Sisarus harvoin kuitenkaan ikätasoista seuraa korvaa. Niin pienellä ikäerolla on vaikea saada lapsia, ilman että esikoisen tarpeet pienenä vaarantuvat. Minulla ei kuukautisetkaan alkaneet yli vuoteen, koska imetin lasta pitkään. Pitäisikö imetyskin lopettaa varhain siksi, että lapsi saisi leikkikaverin? Ikätasoista seuraa esikoiset saa yleensä myöhemmin, koska ovat kotona myös sen ajan kun äiti hoitaa pienempää sisarusta kotona. Ja korvaako tosiaan 4-vuotiaalle 2-vuotias sisarus ikätasoisen leikkiseuran? Ei minusta vaan, kyllä niitä kavereita pitää lapselle kuitenkin kodin ulkopuolelta järjestää.

Lapsi ei ole omaisuuttani eikä palvelemassa tarpeitani, mutta mielestäni on ihanteellista, jos vanhempien ja lasten toiveet ja tarpeet kohtaavat. Ei se, että vanhemmat kokevat jatkuvasti uhrautuvansa lastensa vuoksi. Lapsia ei minusta ole mikään pakko tehdä, eikä pidäkään, jos ei koe vanhemmuutta positiivisena asiana elämässään.

No niin. Mitkäs mahtaa olla sun lapsen toivet sisarruksen suhteen? Ja tarpeet? Nythän et kuvaile kuin omaa tarvetta ja näkemystä asiasta. Et ollenkaan puhu lapsesi näkövinkkelistä. Itse haluat suorittaa äitiyden mahdollisimman täydellisesti yhden laosen kanssa ennen kuin voit edes ajatella toista. Varaudu kuitenkin siihen että jonain päivänä lapsesi toteaa että olisi kiva kun olisi sisarrus kuten naapuri Piritalla.... mites sitten? Selitöt lapselle että halusit paneutua vain häneen ja hänen ympärillä pyörimiseen. Ja lapsesi viis veisaa, koska se mitä hän haluaisi on sisko jonka kanssa lähteä pyöräillen uimaan kun ei muidenkaa äidit enää "roiku"mukana....

 

[ap.]

Jaahas. Taas yksi lapsen palvelija huutelee. Ja muutaman vuoden päästä kummastellaan kun lapsi ei sopeudu yhteiskuntaan kun kas kummaa opettajille ym tahoille lapsi ei olekaan maailman napa.

Miten ihmeessä jutuistani voi saada tuollaisen kuvan? Mielestäni asia on aivan päinvastoin ja nämä malttamattomasti lasten kasvamista odottavat ovat nimenomaan liiaksi sopeutuneet kuvittelemaansa lapsen etuun. Vaikka lapsen etu ei useinkaan olisi ristiriidassa vanhempien edun kanssa, kun uskaltaa vaan vähän poiketa oletuksista, kaavoista ja rutiineista.

Ihan pieni lapsi luo tietysti enemmän velvoitteita ja vaatii vanhemmilta sopeutumista, joten jääköhän tämä vaihe herkemmin päälle, kun lapsia syntyy useampi putkeen?

 

[viera.s]

Kuka puhui korvaamisesta?? Sun lapsella on äiti ja ikätoverit. Mun lapsilla on vanhemmat, sisarrus ja ikätoverit. Kumpi on rikkaampaa elämää? Kun ollaan vaikka kesälomamatkalla -jonne tavallisesti ei oteta kavereita matkaan -kummasta luulet lapsen nauttivan. Siitä kun yksin hyppii pomppulinnassa ja äiti vilkuttelee ulkoa? Vai siitä että saa veuhottaa sydämmen kyllyydestä siskon kanssa. Jos et usko siihen riemuun, niin tervetuloa katsomaan. Vaikka olemme vanhempina mukana, on myös asioita joita meidän seura ei korvaa. Kaverit on taas asia erikseen.

Jaa, no minun lapseni löysi viime lomamatkalla ikäisensä kaverin jo ensimmäisenä päivänä. Siellä ne kirmaili illalla leikkien kaikenlaisia mielikuvitusleikkejä. Lapsi oli silloin 3-vuotias ja jos meille olisi syntynyt pienellä ikäerolla toinen lapsi, tuskin oltaisiin voitu antaa lapsen rauhassa leikkiä kaverinsa kanssa, vaan pienemmän takia olisi ollut kiire iltatoimille jne. Eikä olisi pikkusisaruksesta ollut leikkiseuraa kuitenkaan, sillä ei 1-2-vuotiaat vielä osaa mielikuvitusleikkejä leikkiä.

 

[Madicken04]

Mitä tuohon lasten aikuistumisen odottamiseen tulee niin en ole siitäkään mitään hokemista kuullut vaikka joku kesken kiireisimpien vuosien on voinutkin todeta että enää 10v niin koti rauhoittuu.

Itse en todellakaan tuosta haaveile tms, mutta välillä sitä mietin ihan jo siksi että pysyy realiteetit mielessä. Tyyliin että on elämää vielä kotona asuvien lastenkin jälkeen. Meillä isommat lapset erityisinä työllistävät ja rajoittavat elämää melkoisesti enemmän kuin terveet 9v ja 8v lapset, varmasti elämä tulee olemaan hyvin erilaista siinä vaiheessa kun tuo ihan todellinen 24/7 valvonta ja vastuu loppuu.

Muuten vauvat on ihania, samoin kuin on hienoa nähdä lasten kasvavan ja kehittyvän omina persooninaan. Toki arjessa välillä huomaa toivovansa että tuo olisi esim vuoden, pari vanhempi ja selviäisi tästä jutusta itse. Tai vastaavasti haikailee sitä aikaa kun toinen oli vielä pieni vauva. Yleisesti tässä ja nyt on kuitenkin hyvä.

Kahdesta suht pienellä ikäerolla olevasta lapsesta. Isommista ei 1v3kk ikäerosta huolimatta ole oikeastaan juuri koskaan ollut toisilleen sellaista seuraa tai viihdykettä että voisi sanoa kahden menneen siinä kuin yhdenkin. Kyllä siinä homma vähintään tuplaantui.

2v ikäerolla olevat nuoremmat jotka nyt loppuvuodesta täyttävät 2v ja 4v ovat taas olleet oikeastaan aina melkoinen parivaljakko. Ihan alun mustasukkaisuuksien jälkeen vauvasiskosta tuli isommalle tosi tärkeä ja isompi on aina ollut pienemmälle idoli. Nykyisin on tilanteita joissa koen kahden lapsen olevan paljon helpompi paketti kuin sen yhden. Heistä on seuraa toisilleen ja keksivät paremmin tekemistä yhdessä, viihtyvät. Sitten taas on hetkiä jolloin kinastelevat eikä leikit suju yhteen, yksi haluaa yhtä ja toinen toista niin että helpommalla pääsisi yhden kanssa. Pääsääntöisesti onneksi toteuttavat tuota ensinmainittua.

 

[alahuuli]

Miten ihmeessä jutuistani voi saada tuollaisen kuvan? Mielestäni asia on aivan päinvastoin ja nämä malttamattomasti lasten kasvamista odottavat ovat nimenomaan liiaksi sopeutuneet kuvittelemaansa lapsen etuun. Vaikka lapsen etu ei useinkaan olisi ristiriidassa vanhempien edun kanssa, kun uskaltaa vaan vähän poiketa oletuksista, kaavoista ja rutiineista.

Ihan pieni lapsi luo tietysti enemmän velvoitteita ja vaatii vanhemmilta sopeutumista, joten jääköhän tämä vaihe herkemmin päälle, kun lapsia syntyy useampi putkeen?

Yksinkertainen vastaus: ei jää. Miksi hitossa jäisi? Kerro joku validi peruste aivotuksesi taakse.

 

[Madicken04]

Jos nyt jotain haluaa yleistää niin omasta kokemuksestani homma menee enemmän niin että he jotka kokevat vauva- ja pikkulapsiajan hirveän raskaaksi ja suorittamiseksi, haluavat mahdollisimman pian siihen tilanteeseen että lapsi kasvaa ja vanhemmat saavat omaa vapaa-aikaa ovat heitä jotka jättäytyvät yksilapsisiksi. Tai ainakin odottavat hyvin pitkään ennen kuin uskaltautuvat tekemään sen toisen lapsen.

Taas he jotka viihtyvät pikkulapsiperheen arjessa ja haluavat elää sitä pitkään, eivät pidä sitä velvoitteena tai suoritteena eivätkä niin haikaile sitä omaa lapsivapaata aikaa ovat heitä jotka sitten hankkivat useita lapsia. Ehkä jopa suht pienillä ikäeroilla.

Mutta tuo siis ihan vaan mikä kuva itselleni on jäänyt kun mietin yksilapsisia tuttuja vs heitä joilla on useampia pieniä lapsia.

 

["joooo"]

Jaa, no minun lapseni löysi viime lomamatkalla ikäisensä kaverin jo ensimmäisenä päivänä. Siellä ne kirmaili illalla leikkien kaikenlaisia mielikuvitusleikkejä. Lapsi oli silloin 3-vuotias ja jos meille olisi syntynyt pienellä ikäerolla toinen lapsi, tuskin oltaisiin voitu antaa lapsen rauhassa leikkiä kaverinsa kanssa, vaan pienemmän takia olisi ollut kiire iltatoimille jne. Eikä olisi pikkusisaruksesta ollut leikkiseuraa kuitenkaan, sillä ei 1-2-vuotiaat vielä osaa mielikuvitusleikkejä leikkiä.

Haloo ne lapset kasvaa. Mietippä sitä kun se 7 vuotias joutuu sitten sopeutuun vauvan rytmiin jos vasta sitten tulee sisarrus??? Mun mielestä 3v joutaa lomallakin nukkumaan 9 aikoihin, ei sen ikäisen yötämyöten tartte valvoa kaverin kanssa. 7 vuotiaalla onkin jo eri juttu...mut hei sen voikin jättää jo yksin kyllähön iso ymmärtää et äiti ei ehdi vauvakiireiltään....ja mä en todellakaan käsitä miksi lapsi ei olisi voinnut leikkiä yhtälailla vaikka teillä olisi ollut vauva. Ensinnäkin, lapsella on kai kaksi vanhempaa... että kyyllähän homma on vaan niin että omaa helppoutta siinä ajatellaan. Ei lapsen parasta, veikkaan että sisarrus ei ole lapselle ongelma, eikä traumatisoiva juttu. Vaan ihan vaan vanhempien mukavuuden haluun perustuva ratkaisu.

Ajattele vaikka teini. Haluaisi jutella äidille. Mutta juttu katkeaa kun pikku veli alkaa huutaa naama punaisena. Sen sijaan että äiti keskittyisi kuuntelemaan lastaan, on hänen mentävä tissittään ja vaihtaa vaippaa. Jos taas sisarrus on muutman vuoden nuoremoi, hänelle voi sanoa että äiti juttelee hetken isosiskon kanssa ja tulee sinun luokse kohta. Vauva ei odota, ja vauva menee ohi aina joten isompi siinä sitten kärsiköön...

 

[ap.]

Niin, kaikessa on puolensa, en minä väitä että suuri ikäero tai sisaruksen puute olisi vain positiivinen asia. Mutta ei myöskään se sisarus lyhyellä ikäerolla ole autuaaksi tekevä asia automaattisesti, eikä siksi minusta vain lapsen oletetun toiveen perusteella sellaista pidä tehdä. Eihän lapsi oikeasti vauvana tai taaperona voi asiaan ottaa kantaa.

Itse en koskaan sisarusta kaivannut, koska minulla oli kavereita ja vanhemmat teki kanssani asioita myös. Ja kavereita sai ottaa kesälomareissuille mukaan, varsinkin mökillä minulla olikin usein kaveri mukana. Ne kaverit, joilla oli sisarus pienellä ikäerolla ei useinkaan saaneet tulla mukaan, lieneekö sattumaa vai ajattelivatko vanhemmat, että sisaruksen seura korvaa kavereiden seuran. Mutta eihän se niin ole, ei pari-kolme vuotta nuorempi sisarus ole sama asia, ei varsinkaan jos on eri sukupuolta.

Pointti ei kyllä sinänsä ollut sisarusten ikäero, vaan se, että jotkut kokevat elämän lasten kanssa niin raskaaksi, etteivät haluaisi missään tapauksessa aloittaa alusta vaan lapsiperhevaihe halutaan "suorittaa" mahdollisimman nopeasti.

 

[Madicken04]

Jaa, no minun lapseni löysi viime lomamatkalla ikäisensä kaverin jo ensimmäisenä päivänä. Siellä ne kirmaili illalla leikkien kaikenlaisia mielikuvitusleikkejä. Lapsi oli silloin 3-vuotias ja jos meille olisi syntynyt pienellä ikäerolla toinen lapsi, tuskin oltaisiin voitu antaa lapsen rauhassa leikkiä kaverinsa kanssa, vaan pienemmän takia olisi ollut kiire iltatoimille jne. Eikä olisi pikkusisaruksesta ollut leikkiseuraa kuitenkaan, sillä ei 1-2-vuotiaat vielä osaa mielikuvitusleikkejä leikkiä.

2v ikäerolla olevien lasten äitinä on pakko todeta että jos oltaisiin isomman ollessa 3v oltu noiden kanssa jossain reissussa missä isompi löytää kaverin niin en kyllä näe yhtään syytä miksi pikkusiskon mukanaolo olisi estänyt isommalta kaverileikkejä. Ei edes silloin kun matkassa olisi ollut yksi vanhempi, saati sitten kahden kanssa.

Ja vaikkei pienemmästä vielä olisi mielikuvitusleikkeihin niin kyllä noista silti on kummasti ollut seuraa toisilleen.

Näin meillä, jollain toisella sitten toisin.

 

[alahuuli]

Jos nyt jotain haluaa yleistää niin omasta kokemuksestani homma menee enemmän niin että he jotka kokevat vauva- ja pikkulapsiajan hirveän raskaaksi ja suorittamiseksi, haluavat mahdollisimman pian siihen tilanteeseen että lapsi kasvaa ja vanhemmat saavat omaa vapaa-aikaa ovat heitä jotka jättäytyvät yksilapsisiksi. Tai ainakin odottavat hyvin pitkään ennen kuin uskaltautuvat tekemään sen toisen lapsen.

Taas he jotka viihtyvät pikkulapsiperheen arjessa ja haluavat elää sitä pitkään, eivät pidä sitä velvoitteena tai suoritteena eivätkä niin haikaile sitä omaa lapsivapaata aikaa ovat heitä jotka sitten hankkivat useita lapsia. Ehkä jopa suht pienillä ikäeroilla.

Mutta tuo siis ihan vaan mikä kuva itselleni on jäänyt kun mietin yksilapsisia tuttuja vs heitä joilla on useampia pieniä lapsia.

Juuri näin. Sama tuntuma mulla. Ympärillä useampikin yksilapsinen perhevja peruste on juuri tuo. Ja mä hyväksyn sen. Jokaiselle on oma tapansa olla vanhempi ja jokaisella perheellä tapansa elää.

Sitä en kuitenkaa hyväksy että meitä, joilla tiheällä välillä lapset, teilataan siitä että "haluttiin päästä helpommalla niin tehtiin sisarrus". Kyllä me vaan tehtiin lapsi koska halusimme ja halusimme tarjita lapsille vankan sisarrussuhteen. Kuinka ihana on seurata heitä yhdessäkin. Se sisarrusten keskinäinen välittäminen huokuu kaikesta. Se ei ole sakanlainen ihmissuhde kuin vanhempiin. Eikä samanlainen kuin ystäviin. Se on omaa laatuaan.

Itse olen ainoa lapsi. Mies 5 lapsisesta perheestä. Meillä on perhessä siis näkökulmaa suuntaan ja toiseen. Ja yksi, perin merkittävä ero on ollut kun on kasvanut ainoana: en osaa riidellä. Einole sama nahistella lapsena vanhempien kanssa tai kavereiden, kuin sisarruste. Sisarrukset nahistelee, sisko ottaa päähä, mutta hänen kanssaan on vaan jatkettava eikä se rakkaus sittenkään katoa ja hetken päästä taas ollaan kui parhaat ystävät. Tätä ei ainoa lapsi pääse harjoittelemaan, ja se olisi tärkeä taito aikuisenakin. Koska riitoja ja erimielisyyksiä tulee aina. Mä veikkaan että tämän puutteen vuoksibainoita lapsia pidetään usein vähäb lellittyinä tms. Koska heille on ominaista tietty "vain oman näkökannan"perspektiivi. Ei olla lapsesta lähtien jouduttu tottumaan niin lähellä eriäviinkin luonteisiin. Kaverit ei ole läsnä aina, ja kaverit voi valita.

 

[Madicken04]

Niin, kaikessa on puolensa, en minä väitä että suuri ikäero tai sisaruksen puute olisi vain positiivinen asia. Mutta ei myöskään se sisarus lyhyellä ikäerolla ole autuaaksi tekevä asia automaattisesti, eikä siksi minusta vain lapsen oletetun toiveen perusteella sellaista pidä tehdä. Eihän lapsi oikeasti vauvana tai taaperona voi asiaan ottaa kantaa.

Itse en koskaan sisarusta kaivannut, koska minulla oli kavereita ja vanhemmat teki kanssani asioita myös. Ja kavereita sai ottaa kesälomareissuille mukaan, varsinkin mökillä minulla olikin usein kaveri mukana. Ne kaverit, joilla oli sisarus pienellä ikäerolla ei useinkaan saaneet tulla mukaan, lieneekö sattumaa vai ajattelivatko vanhemmat, että sisaruksen seura korvaa kavereiden seuran. Mutta eihän se niin ole, ei pari-kolme vuotta nuorempi sisarus ole sama asia, ei varsinkaan jos on eri sukupuolta.

Pointti ei kyllä sinänsä ollut sisarusten ikäero, vaan se, että jotkut kokevat elämän lasten kanssa niin raskaaksi, etteivät haluaisi missään tapauksessa aloittaa alusta vaan lapsiperhevaihe halutaan "suorittaa" mahdollisimman nopeasti.

Yleensä ihmiset tajuavat perhettä perustaessaan ettei kaikki aina välttämättä mene ihan niin kuin haaveilee. Silti on mun mielestä ihan hyvä vähän miettiä mitä haluaa ja miksi. Ja kyllähän ne haaveet lähtevät pitkälti niistä omista kokemuksista. Sinulla siitä että olit ainoana lapsena onnellinen ja sisarusparvessa kasvaneet kaverisi kärsivät tilanteestaan, minulla taas siitä että oli hyvä kasvaa 6-lapsisesta perheessä ja omista tuntemistani ainoista lapsista selkeä valtaosa olisi halunnut sen sisaruksen.

Ihmisiä ja perheitä on erilaisia. Me päästiin kyllä kavereidemme perheiden mukaan reissuille ja kaverit reissasivat meidän kanssa ja yökyläilivät meillä. Vaikka siskoista oli seuraa ja leikkikavereita oli meillä kaikilla myös omat kaverit, jossain vaiheessa osa kaveripiiriä oli yhteistä jne.

2v nuoremmasta sisaruksesta oli kyllä varsin hyvin kaveria, monet omista kavereistanikin olivat vuoden, jopa kaksi minua vanhempia. Ja ihan ensimmäiset omat kaverini olivat vielä poikia vaikka naapurustosta löytyi tyttöjäkin.

Yksi sopii yhdelle ja toinen toiselle.

 

[alahuuli]

Niin, kaikessa on puolensa, en minä väitä että suuri ikäero tai sisaruksen puute olisi vain positiivinen asia. Mutta ei myöskään se sisarus lyhyellä ikäerolla ole autuaaksi tekevä asia automaattisesti, eikä siksi minusta vain lapsen oletetun toiveen perusteella sellaista pidä tehdä. Eihän lapsi oikeasti vauvana tai taaperona voi asiaan ottaa kantaa.

Itse en koskaan sisarusta kaivannut, koska minulla oli kavereita ja vanhemmat teki kanssani asioita myös. Ja kavereita sai ottaa kesälomareissuille mukaan, varsinkin mökillä minulla olikin usein kaveri mukana. Ne kaverit, joilla oli sisarus pienellä ikäerolla ei useinkaan saaneet tulla mukaan, lieneekö sattumaa vai ajattelivatko vanhemmat, että sisaruksen seura korvaa kavereiden seuran. Mutta eihän se niin ole, ei pari-kolme vuotta nuorempi sisarus ole sama asia, ei varsinkaan jos on eri sukupuolta.

Pointti ei kyllä sinänsä ollut sisarusten ikäero, vaan se, että jotkut kokevat elämän lasten kanssa niin raskaaksi, etteivät haluaisi missään tapauksessa aloittaa alusta vaan lapsiperhevaihe halutaan "suorittaa" mahdollisimman nopeasti.

Ja hyvin moni yksilapsinen suorittaa vaan kerran koska voimia touseen kierrokseen ei edes ole. Kerta riittää.

Kannattaa se sisarruksen tarve myös miettiä vähän laajemmin. Joo, taspero ei asiasta mitään tiedä. Mut kun se 10 vuotias kertoo että kaipaisi sisarrustavon peli jo menetetty hänen kantilta... se vauva tuskin täyttää tarvetta enää siinä kohtaa. Vaikka toki onkin vanhemmille varmasti optimaalista, voi taas käydä lapsiajan uudestaan läpi.

Sinulla on oma tapa elää. Hyvä niin. Mutta koitappa ymmärtää se että esim minä pidä sinun tapaa olla vanhempi samanlaisena kuin sinä minun tapaani olla vanhempi. Itsekäänä tapana.

 

["Kielipoliisi"]

Se on sisarus, ei sisarrus.

Hyvä keskustelu, jatkakaa.

 

[ap.]

2v ikäerolla olevien lasten äitinä on pakko todeta että jos oltaisiin isomman ollessa 3v oltu noiden kanssa jossain reissussa missä isompi löytää kaverin niin en kyllä näe yhtään syytä miksi pikkusiskon mukanaolo olisi estänyt isommalta kaverileikkejä. Ei edes silloin kun matkassa olisi ollut yksi vanhempi, saati sitten kahden kanssa.

Sekoilin nimimerkkien kanssa, mutta tuo lomakomenttikin oli minun.

No siis tuskin vauvan tai taaperon kanssa oltaisiin jaksettu istua illallisella niin pitkään, vauva/taapero vaatii kuitenkin jatkuvaa perässäkulkemista, kun 3-vuotias voi jo vapaammin juoksennella näköpiirissä. Tietysti toinen vanhempi voisi jäädä pihalle istumaan isomman kanssa, mutta 3-vuotias on kuitenkin niin pieni vielä, että ei välttämättä menisi nukkumaan hiljaa pienemmän sisaruksen jo nukkuessa, joten voisi olla suurempi tarve saada lapset nukkumaan samaan aikaan kuin jos isompi lapsi olisi jo vanhempi.

Mutta olennaisempaa tässä esimerkissä oli se, että lapsi ei ole sisaruksensa seurasta riippuvainen edes lomamatkalla. Onhan hotelleissa muitakin lapsia, yleensä paljonkin, joten lapsi voi lyötää kaverin jonka kanssa leikit menee parhaiten yhteen. Ei välttämättä sisarus ole aina parasta leikkiseuraa.

Tuo, että lomallakin 3-vuotias pitäisi saada viimeistään yhdeksältä nukkumaan on taas minusta esimerkki siitä, miten vanhemmat turhaan hankaloittaa elämäänsä. Illallinen alkoi kahdeksalta (kuului matkan hintaan), olisi siis pitänyt se äkkiä hotkia ja kiiruhtaa iltatoimille, vaikka lapsi oli pirteä ja leikki iloisena kaverinsa kanssa.