M
Merylees
Vieras
Olen asunut miesystäväni kanssa 9v mutta pari viimeistä vuotta on tuntunut siltä,että ihminen on mulle täysin väärä.
Alussa kaikki meni hyvin niinkuin kaikila,oli seuraelämää,paljon ystäviä ja ihanat naapurit.Jouduttiin kuitenkin olosuhteiden pakosta muuttamaan toiselle paikkakunnalle josta seurasi minun työttömyys ja ystävien jääminen entiselle asuin paikkakunnalle.Vuoden sisällä minulla on ollut kaks kartaa ystävättäreni kylässä eikä kutsua heille kylään ole tullut.Heidän lapset jotka ovat jo aikuisuuden kynnyksellä asuvat vielä kotona,mutta me asutaan kahdestaa.
Joudun taloudellisista syistä luopumaan autostani ja nyt meidän kauppareissut on miehen takana.
Kolme kuukautta sitten minulta kuoli rakas lähiomainen ja ainoa kommentti mitä sain miesystävältä oli,et eihän mun tarvitse tulla hautajaisiin kun en edes tuntenut häntä kunnolla.En olisi tarvinut häntä hautajaisiin mukaan vaan henkiseksi tueksi toiselle paikkakunnalle kolmen päivän vierailun ajaksi.
Kotiin tullesani oli hän hyvin vaivautunut ja krapulainen ja jotenkin tuntui,että joko salaa multa jotain tai sitten on häpeissään.
Suren tätä läheistä vieläkin ja päiväni menevät siihen,että pohdin tätä mun elämää tuon miehen rinnalla.Hänellä on työ ja ystävät joita hän käy joskus baarissa tapaamassa päiväkaljan merkeissä.Kotona on hyvin haluton tekemään mitään kotitöitä ja illat sujuu sohvalla olutta ryystäen ja torkkuen.
Elämäni on hyvin yksinäistä ja nyt surun aikana tuntuu,että mulla ei ole sitä aikuisen ihmisen tukea ja turvaa.
Mieheni on hyvin seuran-ja huomionhakuinen ja useasti huomautellut,että haluaisi takaisin entiselle asuinpaikkakunnalle.Siellä minua taas odottaisi samanlainen yksinäisyys koska mies istuisi huomattavasti enemmän baarissa.
Olen alkanut saamaan paniikkioireita ja ulos lähteminen tuntuu jopa vastenmieliseltä,voin pahoin ja se vaikuttaa myös meidän seksielämään.
Mitä siis eteen miehen kanssa joka selvästi kaipaa suhdetta joka olisi vaan kaiken kivan merkeissä.Olen vahvasti sitä mieltä,ettö hänestä en saa koskaan mitään henkistä tukea vaikean hetken tullen.
Täytän kohta 52 ja elämää on vielä edessä,mutta tuntuu,että en pääse tästä suosta enää ylös.Kun haluan keskustella hänen kanssa hän vaan häipyy tai sitten ei vastaa mitään,haluaisin että näkisi miten huonosti voin,mutta en saa sitä häneltä.
Oloni on kurja ja yksinäinen,en välillä jaksa edes pukea päälleni koko päivänä.Haluan vielä mainita,että mies tienaa hyvin,mutta ei elätä minua vaan saan ansiosidonnaista päivärahaa.Oisko ero ainoa vaihtoehto tässä tilanteessa?
Alussa kaikki meni hyvin niinkuin kaikila,oli seuraelämää,paljon ystäviä ja ihanat naapurit.Jouduttiin kuitenkin olosuhteiden pakosta muuttamaan toiselle paikkakunnalle josta seurasi minun työttömyys ja ystävien jääminen entiselle asuin paikkakunnalle.Vuoden sisällä minulla on ollut kaks kartaa ystävättäreni kylässä eikä kutsua heille kylään ole tullut.Heidän lapset jotka ovat jo aikuisuuden kynnyksellä asuvat vielä kotona,mutta me asutaan kahdestaa.
Joudun taloudellisista syistä luopumaan autostani ja nyt meidän kauppareissut on miehen takana.
Kolme kuukautta sitten minulta kuoli rakas lähiomainen ja ainoa kommentti mitä sain miesystävältä oli,et eihän mun tarvitse tulla hautajaisiin kun en edes tuntenut häntä kunnolla.En olisi tarvinut häntä hautajaisiin mukaan vaan henkiseksi tueksi toiselle paikkakunnalle kolmen päivän vierailun ajaksi.
Kotiin tullesani oli hän hyvin vaivautunut ja krapulainen ja jotenkin tuntui,että joko salaa multa jotain tai sitten on häpeissään.
Suren tätä läheistä vieläkin ja päiväni menevät siihen,että pohdin tätä mun elämää tuon miehen rinnalla.Hänellä on työ ja ystävät joita hän käy joskus baarissa tapaamassa päiväkaljan merkeissä.Kotona on hyvin haluton tekemään mitään kotitöitä ja illat sujuu sohvalla olutta ryystäen ja torkkuen.
Elämäni on hyvin yksinäistä ja nyt surun aikana tuntuu,että mulla ei ole sitä aikuisen ihmisen tukea ja turvaa.
Mieheni on hyvin seuran-ja huomionhakuinen ja useasti huomautellut,että haluaisi takaisin entiselle asuinpaikkakunnalle.Siellä minua taas odottaisi samanlainen yksinäisyys koska mies istuisi huomattavasti enemmän baarissa.
Olen alkanut saamaan paniikkioireita ja ulos lähteminen tuntuu jopa vastenmieliseltä,voin pahoin ja se vaikuttaa myös meidän seksielämään.
Mitä siis eteen miehen kanssa joka selvästi kaipaa suhdetta joka olisi vaan kaiken kivan merkeissä.Olen vahvasti sitä mieltä,ettö hänestä en saa koskaan mitään henkistä tukea vaikean hetken tullen.
Täytän kohta 52 ja elämää on vielä edessä,mutta tuntuu,että en pääse tästä suosta enää ylös.Kun haluan keskustella hänen kanssa hän vaan häipyy tai sitten ei vastaa mitään,haluaisin että näkisi miten huonosti voin,mutta en saa sitä häneltä.
Oloni on kurja ja yksinäinen,en välillä jaksa edes pukea päälleni koko päivänä.Haluan vielä mainita,että mies tienaa hyvin,mutta ei elätä minua vaan saan ansiosidonnaista päivärahaa.Oisko ero ainoa vaihtoehto tässä tilanteessa?