M
marika
Vieras
Ollaan oltu miehen kanssa naimisissa kuusi vuotta ja meillä on yksi yhteinen lapsi. Ongelmia on ollut jo pidemmän aikaa, mutta nyt tuntuu välillä etten jaksa enää yrittää. Tuntuu että yritän yksin.
Ongelmat alkoivat oikeastaan lapsen syntymän aikoihin. Mies ei enää osallistunut kotitöihin lainkaan. Sain tehdä kaiken lähes yksin, samoin lapsi jäi lähes täysin vastuulleni. Mies rakastaa lastamme selvästi, mutta hänellä tuntuu olevan eri käsitys siitä, mitä "laatuaika" yhdessä on, eli hän ei juuri pitkiä aikoja leiki lapsemme kanssa (3v) vaan lähinnä lepertelee, syöttää keksejä jne.
Nyt kun itse olen myös töissä, tuntuu että luhistun kaiken työn alle yksinäni. Kun tulen töistä, koti on sekaisin, tytölle ja meille ruoka laittamatta.. Mies on myös töissä, mutta itselläni on vielä opiskelut työn päälle. Niitä mies ei tunnu tukevan lainkaan, ja uskoisinkin että hänelle ottaa koville että olen tulevaisuudessa koulutukseltani korkeammassa asemassa (?).
Olen koittanut ystävällisesti pyytää häntä osallistumaan, mutta yleensä vastaus on "huomenna" tai "kohta", ja sitten kun hän jotain tekee, se rajoittuu roskiksen viemiseen ulos tai tiskikoneen tyhjentämiseen. Lastamme hän kyllä vie hoitoon ja hakee pois.
Suurin ongelma on kuitenkin hänen mustasukkaisuutensa. Esimerkiksi kerran kävellessämme kaupungilla hän haukkui minua lapsemme kuullen huoraksi, kun kuulemma katselin muita miehiä. Tämä ei ole rajoittunut vain yhteen kertaan. Kerran tulin kaverini kanssa kaupungilta kotiin hänen poikaystävänsä kyydillä (kaveri oli autossa mukana), ja mieheni raivostui niin, että kävi minuun käsiksi. Jälkiä ei jäänyt, mutta sisäisesti sitäkin suuremmat jäljet. Hän on pari kertaa aiemminkin käynyt minuun käsiksi. Nyt pitkään aikaan hän ei ole lyönyt (n. vuoteen), mutta käynyt hiuksiini kiinni, töninyt tai vääntänyt kädestä.
Välillä tuntuu, että olisi parempi vain erota ja jäädä lapsen kanssa kahdestaan. Mutta toisaalta sekin tuntuu niin vaikealta. Tunteita kuitenkin on vielä jäljellä. Ja ajattelen myös, olisiko se itsekäs ratkaisu. Lapsemme kuitenkin jumaloi isäänsä, ja kun isä tulee kotiin, lapsi on onnellisimmillaan. Lasta hän ei ole koskaan lyönyt tai muutenkaan käynyt käsiksi.
Kun yritän puhua hänelle asioista, hän joko sulkeutuu tai lupaa asioita joita ei pidä. Nykyisin hän lähinnä suuttuu, ja sanoo, että näen vain ongelmia kaikkialla. Hän myös tivaa onko minulla toinen mies jos puhun avioeron mahdollisuudesta.
Pitkään aikaan en ole tuntenut, että mies olisi halunnut viettää aikaa kanssani. Hän ei esimerkiksi koskaan yritä järjestää meille mitään parisuhdeaikaa, vaikka lapselle löytyisikin hoitaja. Kyllä hän lähtee mukaan kahville tai elokuviin, jos itse järjestän kaiken, mutta tuntuu, ettei hän kovin mielellään sitä tee. Seksielämää meillä on, mutta hän ei ole enää innokas suutelemaan minua, ja kaipaan sitäkin kovasti. Tiedän, että jokapäiväinen pusuttelu ei ehkä kuuden vuoden jälkeen enää ole itsestäänselvyys, mutta joskus olisi ihanaa suudella taas ja tuntea olonsa rakastetuksi myös sillä tavalla.
Onko joku samankaltaisessa tilanteessa tai nouseeko kenelläkään muuten mitään ajatuksia tästä mieleen. Olen niin väsynyt yksinäni miettimään tätä.. Tuntuu että avioeron mahdollisuus pyörii päivittäin mielessäni, mutta en siihen kuitenkaan ole valmis (?).
Ongelmat alkoivat oikeastaan lapsen syntymän aikoihin. Mies ei enää osallistunut kotitöihin lainkaan. Sain tehdä kaiken lähes yksin, samoin lapsi jäi lähes täysin vastuulleni. Mies rakastaa lastamme selvästi, mutta hänellä tuntuu olevan eri käsitys siitä, mitä "laatuaika" yhdessä on, eli hän ei juuri pitkiä aikoja leiki lapsemme kanssa (3v) vaan lähinnä lepertelee, syöttää keksejä jne.
Nyt kun itse olen myös töissä, tuntuu että luhistun kaiken työn alle yksinäni. Kun tulen töistä, koti on sekaisin, tytölle ja meille ruoka laittamatta.. Mies on myös töissä, mutta itselläni on vielä opiskelut työn päälle. Niitä mies ei tunnu tukevan lainkaan, ja uskoisinkin että hänelle ottaa koville että olen tulevaisuudessa koulutukseltani korkeammassa asemassa (?).
Olen koittanut ystävällisesti pyytää häntä osallistumaan, mutta yleensä vastaus on "huomenna" tai "kohta", ja sitten kun hän jotain tekee, se rajoittuu roskiksen viemiseen ulos tai tiskikoneen tyhjentämiseen. Lastamme hän kyllä vie hoitoon ja hakee pois.
Suurin ongelma on kuitenkin hänen mustasukkaisuutensa. Esimerkiksi kerran kävellessämme kaupungilla hän haukkui minua lapsemme kuullen huoraksi, kun kuulemma katselin muita miehiä. Tämä ei ole rajoittunut vain yhteen kertaan. Kerran tulin kaverini kanssa kaupungilta kotiin hänen poikaystävänsä kyydillä (kaveri oli autossa mukana), ja mieheni raivostui niin, että kävi minuun käsiksi. Jälkiä ei jäänyt, mutta sisäisesti sitäkin suuremmat jäljet. Hän on pari kertaa aiemminkin käynyt minuun käsiksi. Nyt pitkään aikaan hän ei ole lyönyt (n. vuoteen), mutta käynyt hiuksiini kiinni, töninyt tai vääntänyt kädestä.
Välillä tuntuu, että olisi parempi vain erota ja jäädä lapsen kanssa kahdestaan. Mutta toisaalta sekin tuntuu niin vaikealta. Tunteita kuitenkin on vielä jäljellä. Ja ajattelen myös, olisiko se itsekäs ratkaisu. Lapsemme kuitenkin jumaloi isäänsä, ja kun isä tulee kotiin, lapsi on onnellisimmillaan. Lasta hän ei ole koskaan lyönyt tai muutenkaan käynyt käsiksi.
Kun yritän puhua hänelle asioista, hän joko sulkeutuu tai lupaa asioita joita ei pidä. Nykyisin hän lähinnä suuttuu, ja sanoo, että näen vain ongelmia kaikkialla. Hän myös tivaa onko minulla toinen mies jos puhun avioeron mahdollisuudesta.
Pitkään aikaan en ole tuntenut, että mies olisi halunnut viettää aikaa kanssani. Hän ei esimerkiksi koskaan yritä järjestää meille mitään parisuhdeaikaa, vaikka lapselle löytyisikin hoitaja. Kyllä hän lähtee mukaan kahville tai elokuviin, jos itse järjestän kaiken, mutta tuntuu, ettei hän kovin mielellään sitä tee. Seksielämää meillä on, mutta hän ei ole enää innokas suutelemaan minua, ja kaipaan sitäkin kovasti. Tiedän, että jokapäiväinen pusuttelu ei ehkä kuuden vuoden jälkeen enää ole itsestäänselvyys, mutta joskus olisi ihanaa suudella taas ja tuntea olonsa rakastetuksi myös sillä tavalla.
Onko joku samankaltaisessa tilanteessa tai nouseeko kenelläkään muuten mitään ajatuksia tästä mieleen. Olen niin väsynyt yksinäni miettimään tätä.. Tuntuu että avioeron mahdollisuus pyörii päivittäin mielessäni, mutta en siihen kuitenkaan ole valmis (?).
