V
vierailija
Vieras
Ensimmäiseksi, en kaipaa ilkeitä kommentteja, soimaan tästä tarpeeksi jo itse itseäni 
Haluaisin kysyä, onko teillä muilla ollut samanlaisia pohdintoja tai löytyykö sieltä tämmöisiä samanlaisia murehtijoita kuin itse olen. Elikkä siis, olen ensinnäkin ensimmäisessä vakavassa parisuhteessani ja olemme seurustelleet mieheni kanssa pari vuotta. Molemmat parikymppisiä ja asumme yhdessä.
En tiedä oikeastaan, mistä ajatukseni kumpuavat, mutta ahdistusta aiheuttaa ainakin median hehkutus siitä, kuinka sen kyllä tietää kristallin kirkkaasti, kun kyseessä on Se Oikea ja elämä on suurta intohimon ilotulitusta kun hänet kohtaa ja tapailun aloittaa. Itse en ole kokenut mitään maata järisyttävää alkuhuumaa ja olen ollut alussa aika varpaillani, kun en uskonut että kukaan ihminen voisi ikinä tulla elämääni jäädäkseen. Aikaisemmin olin kokenut lähinnä suuria pettymyksiä, ja itsetuntoni oli aika matala.
Päätin kuitenkin katsella että mitä tästä tulee, vaikka mielessäni mietin jatkuvasti onko tämä oikea päätös ja mitä voisi tapahtua, hukkaanko molempien aikaa jne. Haluan korostaa että erityisesti päätösten ylianalysoiminen ulottuu ihan jokaiselle elämänalueelleni ja on äärimmäisen vaikeaa. Ikään kuin valmistaudun aina pahimpaan. Olen myös kokenut vanhempien riitaisan eron ja vanhimpana lapsena joutunut ikävään välikäteen.
Suhteen edetessä aloin vatvomaan kaikkia aivan kummallisia ajatuksia niinkuin että "mistä voin tietää rakastanko häntä todella "olenko varmasti onnellinen hänen kanssaan" "kuuluuko parisuhteen olla tällainen" "mitä jos ei olla toisillemme ne oikeat" "jos tuolla on joku parempi" "jos kaikki olisi niinkuin pitää en miettisi tällaisia". Tuntuu ettei ajatuksille ole mitään pohjaa, rakastan häntä ja minun on äärimmäisen hyvä olla hänen kanssaan. Ahdistunkin noista oudoista ajatuksista ja syyllistän niistä itseäni että ei tällaisia normaalit ihmiset ajattele. Välillä lietson itteni siihen pisteeseen, että mietin että on pakko erota, jotta ajatukset ja pelko tulevaisuudesta loppuisi. Sitä en kuitenkaan missään nimessä halua tehdä. Rakastan yli kaiken miestäni ja tulen onnelliseksi kun mietin yhteistä tulevaisuutta. Ootteko te muut miettinyt ikinä tällaisia vai mikä mua oikein vaivaa?
Haluaisin kysyä, onko teillä muilla ollut samanlaisia pohdintoja tai löytyykö sieltä tämmöisiä samanlaisia murehtijoita kuin itse olen. Elikkä siis, olen ensinnäkin ensimmäisessä vakavassa parisuhteessani ja olemme seurustelleet mieheni kanssa pari vuotta. Molemmat parikymppisiä ja asumme yhdessä.
En tiedä oikeastaan, mistä ajatukseni kumpuavat, mutta ahdistusta aiheuttaa ainakin median hehkutus siitä, kuinka sen kyllä tietää kristallin kirkkaasti, kun kyseessä on Se Oikea ja elämä on suurta intohimon ilotulitusta kun hänet kohtaa ja tapailun aloittaa. Itse en ole kokenut mitään maata järisyttävää alkuhuumaa ja olen ollut alussa aika varpaillani, kun en uskonut että kukaan ihminen voisi ikinä tulla elämääni jäädäkseen. Aikaisemmin olin kokenut lähinnä suuria pettymyksiä, ja itsetuntoni oli aika matala.
Päätin kuitenkin katsella että mitä tästä tulee, vaikka mielessäni mietin jatkuvasti onko tämä oikea päätös ja mitä voisi tapahtua, hukkaanko molempien aikaa jne. Haluan korostaa että erityisesti päätösten ylianalysoiminen ulottuu ihan jokaiselle elämänalueelleni ja on äärimmäisen vaikeaa. Ikään kuin valmistaudun aina pahimpaan. Olen myös kokenut vanhempien riitaisan eron ja vanhimpana lapsena joutunut ikävään välikäteen.
Suhteen edetessä aloin vatvomaan kaikkia aivan kummallisia ajatuksia niinkuin että "mistä voin tietää rakastanko häntä todella "olenko varmasti onnellinen hänen kanssaan" "kuuluuko parisuhteen olla tällainen" "mitä jos ei olla toisillemme ne oikeat" "jos tuolla on joku parempi" "jos kaikki olisi niinkuin pitää en miettisi tällaisia". Tuntuu ettei ajatuksille ole mitään pohjaa, rakastan häntä ja minun on äärimmäisen hyvä olla hänen kanssaan. Ahdistunkin noista oudoista ajatuksista ja syyllistän niistä itseäni että ei tällaisia normaalit ihmiset ajattele. Välillä lietson itteni siihen pisteeseen, että mietin että on pakko erota, jotta ajatukset ja pelko tulevaisuudesta loppuisi. Sitä en kuitenkaan missään nimessä halua tehdä. Rakastan yli kaiken miestäni ja tulen onnelliseksi kun mietin yhteistä tulevaisuutta. Ootteko te muut miettinyt ikinä tällaisia vai mikä mua oikein vaivaa?
. Oon aina luullu, että oon varmaan ainoo tossa asiassa. 
.