Parisuhteen pelastaminen sen jälkeen kun on sen saanut ****uilulla pilalle?

["epätoivo"]

Olen ollut parisuhteessa useamman vuoden miehen kanssa, joka on omalla tavalla huomaavainen, tohelo ja kaiken lisäksi tapaturma-altis.

Alkuun kaikki meni ihan hyvin, kuten alkavassa parisuhteessa yleensä. Mutta hiljalleen miehen asioiden tekeminen ja jatkuva unohtelu, väärintekeminen jne alkoivat vituttamaan ja herttaisesta miehestä tuli mielessäni täysi idiootti.

Että homma menisi vielä paremmaksi, niin totta kai olen useamman vuoden näistä asioista sanonut hänelle ja laittanut töihin tulenkatkuisia viestejä. Lapsen myötä tilanne kärjistyi entisestään. Ja nyt lapsen ollessa isompi (ja minäkin aikuistunut), olen alkanut miettimään asiaa uudelleen. Mies ei ole eroa halunnut, vaikka olen sitäkin hänelle joskus itkenyt, mutta on ollut omiin oloihinsa vetäytynyt ja hiljainen jo pidemmän aikaa.

Epäilin miehellä olevan jotakin sutinaa puhelimen tai netin kautta, mutta mitä olen nyt yrittänyt miestä lepytellä niin omissa oloissa istuu, sitoo perhoja, korjaa autoja, kunnostelee hiljalleen kaikkea mahdollista, mistä olen vuosien aikaan hänelle saattanut sanoakin. Mutta ei halua ottautua minun asioihini enää eikä muutenkaan lämpene vaikka miehen viereen yrittäisin kaivautua (ennen ei tarvinnut kun samalla sohvalla istua ja mies saattoi tehdä aloitetta ihan liiaksikin ja taisin häntä ahdistelusta syyttää).

Ei kenelläkään olisi ideoita tai kokemusta millä saisin vanhan mieheni takaisin? Vai olenko onnistunut tietämättäni "rikkomaan" miehen väsyneenä ja kiukkuisena valittaessani (onko tämäkään edes sana?)

Alan pelkäämään miehen olevan masentunut. Kavereita hänellä ei ole. Ja muuten ennen niin puhelias mies on hiljentynyt kokonaan. Ennen oli puhelinlaskuissa kuukausittain yli 100 tuntia puheluita, viimeisen vuoden aikana niitäkään ei ole ollut kun jotain 0,5-1,5 tuntia. Ja näistäkin valtaosa minun ja miehen välisiä.

 

[lyttääjä]

Jos olet miehesi saanut tuntemaan itsensä hylätyksi, tarpeettomaksi ja ettei hän osaa tehdä mitään oikein niin en ihmettele jos miehen itseluottamus on mennyt.

Sinun pitäisi saada mies tuntemaan itsensä hyödylliseksi. Ja sillä tavalla, että hän saisi sitä luottamusta myös sinun silmissäsi.

Alkuun luultavasti mies ottaa ne kaikki pienetkin kehut **ttuiluna, jos olet hänelle tekemättömistäkin asioista sitä tehnyt. Mutta sille mies ei mahda mitään, hänhän niitä on saanut kuunnella!

Jos todella haluat pelastaa parisuhteen, niin yrität keskustella miehesi kanssa rauhassa. Ja ottaa häntä huomioon sinun ja lapsen elämään. Ja vaikka miestäsi ei kiinnostaisi, niin yrität keskustella hänelle silti asioista. Se tulee kyllä selväksi kiinnostaako häntä kuunnellakaan vai ei.

Ei ole ennemmin käynyt mielessä mihin se jatkuva lokan toisen niskaan syytäminen saattaa johtaa?? Masennus tuosta vielä puuttuisi. Silloin parantuminen kestää vuosia, Eikä varmasti luota sinuun senkään jälkeen. Tuo puhelinlaskun tuntien kertyminen minua ainakin huolestuttaisi. Miksi miksi miehen puhelut ovat vähentyneet näin paljon?? Tuo on näistä se hälyyttävin merkki. Oletko miehen puheluistakin sanonut jotain pahaa ja mies on niitä alkanut sen takia vähentämään?? Jos näin, niin sitten mies on siinä henkisessä tilassa, jossa hän reagoi kaikkeen liiaksi. Ja tätähän tapahtuu esimerkiksi pariskunnilla jotka riitelevät jatkuvasti. Pienikään sanavirhe ja piru on irti ja täydellinen sanasota syttyy saman tien.

En ainakaan minä osaa tähän vastata tyhjentävästi. Aika sopan olen kyllä keittänyt jos kaikki tuo on sinun sanoistasi lähtenyt liikkeelle.

 

[Mies muuan]

Ja palstaltako pitää kysyä, että mikä on mennyt pieleen ja miten korjata?

Lue nyt jumaliste itse oma tekstisi uudelleen ja mieti hetki ihan hartaasti, ajatuksen kanssa, edes YRITTÄEN ajatella asioita välillä muutenkin kuin oman perseen kannalta. Logiikan käyttäminen ei tietenkään onnistu, mutta voihan sitä nyt jollain tapaa yrittää edes kuvitella miten asiat voisivat loogisesti seurata toisiaan. Yrittää edes. Edes vähän.

Ihme, että mies ylipäätään on vielä maisemissa, voin kuvitella mitä mielessään päivittäin liikkuu. Sääliksi käy, ja toivon syvästi että mies löytää itselleen rakastavan, oikean kumppanin.

Suomalainen palstamamma on kyllä aivan käsittämättömän ihmeellinen laji. Paskantaa omaan pesäänsä, ja tulee sitten anonyymille internetpalstalla kyselemään että miksiköhän pesässään on paskaa ja miksiköhän mies on tyytymätön. Palstalla sitten yleensä saman lajin edustajat sirkuttavat kuorossa että mies on varmastikin sinne pesään paskonut ja se kannattaa heittää pesästä ulos.

Ei sinänsä mitään uutta.

 

[,.....,,.]

Mulle tuli tätä lukiessa todella paha mieli miehen puolesta
Toivottavasti mies ymmärtää ottaa eron, hän ansaitsee puolison, joka oikeasti häntä rakastaa, arvostaa ja tukee.

 

["Hmm"]

Jos ap on näin julma omaa miestään kohtaan (jota kuuluisi rakastaa!) niin miten hän lastaan kohtelee?

 

[. . .]

Ja syy parisuhteen pelastamiseen on mikä? Luultavasti miehen hyvinvointi ei kiinnosta pätkääkään, vaan yhtäkkiä alkoikin ahdistaa ajatus siitä, että mies lähteekin lätkimään ja joudut pärjäämään yksin.

Haista sinä pitkä paska.

 

[kurjaa!]

Ehkäpä ihan kunnon juttelu voisi auttaa? Siis, että kertoisit olevasi pahoillasi (itseäsi puolustelematta) ja kuuntelisit mitä mies haluaisi sanoa... Kuuntelisit ihan oikeasti, et puolustelisi itseäsi. Miehelläsi voi olla paljonkin asiaa sisällään....

Sitten lisänä ehkä arjen pienet jutut ja kehut. (rakkaustekstarit,halit ja pusut,yllätys aamiaiset... Jne...) Eleet, joilla saisit miehen tuntemaan itsensä kaivatuksi ja rakastetuksi. Ja kahdenkeskinen aika voisi olla myös aika tärkeää.

 

["salla"]

Mulla aikalailla sama tilanne. Meillä vaan niin että mies on ollut vuosia masentunut,saamaton ja paljon yhteisestä vastuusta on kaatunut minun niskaan. Mies ei halua jutella, minä yritän, mies hermostuu eikä kestä mitään. Olemme pulassa ja mies on sanonut ettei jaksa. Mun voimat on vuosien saatossa mennyt siihen kun olo on kuin yksinhuoltajalla ja ymmärrettävästi kukaan ei ole kovin aurinkoinen jos toista ei saa omatoimisesti ja tasapainoisesti ottamaan vastuuta esim. Lasten asioista....tarvitsisin keinoja millä saada meidät kummatkin voimaan hyvin.

 

["kohtalotoveri"]

Tuon aloittajan postauksen kun luin niin osui kyllä niin hyvin omalle kohdalle että alkoi kylmän väreet menemään selkäpiissä.

Tullut lasten saannin jälkeen aika pahastikkin sanottua miehelle ja nyt kun alkoi ajattelemaan niin aloittajan kuvaus osuu aika hyvin kohdilleen myös täällä. Ei enää tosiaan puhu puhelimeen kuten ennen ja viikonloppunakin kävi pakolliset pihatyöt tekemässä ja istui loppuillan television ääressä. Enkä muista kyllä milloin olisi leikkisästi kiusoitellutkaan viimeksi :x Saati harrastettu jotain muuta. Enkä kyllä tiedä milloin on jättänyt iltapelitkään pois. Voi helvata. Että sitä on tyhmä.

Alkoi omatuntoa siinä määrin soimata että taidan miettiä loppuillan sanomisiani ja käydä hakemassa miehelle muutaman tölkin olutta ja laittaa saunan lämpeämään illaksi. Nyt alko hävettämään ja pelottamaan ihan tosissaan. Samaan tilanteeseen en aloittajan kanssa halua.

 

["nonni"]

Ja sitten ihmetellään kun mies ei tee mitään.

 

[nosto]

Miten joku on saanut tällaisen tilanteen muuttumaan normaaliksi,vinkkejä?

 

[Itsekin kova suustani]

Voit jutella JA kuunnella. Usein teko arjessa on enemmän kuin tuhat sanaa. Ja muista vahtia itseäsi; äänensävyjä, eleitä, liikkeitä ja pysäytä nalkuttava ja vähättelevä itsesi! Kehu ääneen, kun voit. Pyydä mukaan tekemään yhdessä ja ole tyytyväinen myös silloin, kun kaikki ei mene juurin sun tavalla. Anteeksi pyytäminenkin on parantava ele, jos tarkoitat totta.

 

["unto"]

Miten joku on saanut tällaisen tilanteen muuttumaan normaaliksi,vinkkejä?

Vaihtamalla naista. Kusipäinen vaimo ei ikinä muutu muuksi, mutta tottakai katuu käytöstään kun ero tulee.

 

[hmph]

Hyi hitto millainen lehmä ap on

 

[Toinen osapuoli]

Ite oon se masentunut avomies, tai no entinen masentunut avomies, nykyään vaan masentunu.
En tiedä mistä tää masennus johtuu mut hiljalleen alkanu asiat meneen siihen ettei mikään oikeen kiinnosta eikä mitään saa aikaseks,
asioista puhuminen ja tunteistaan kertominen ei ikinä oo ollu mulla kauheen helppoo joka on osasyy miks kaikki menikin vituiks.

Pitkä suhde takana, on nähty ylämäkiä ja alamäkiä, kaks lastakin siunaantunu ja asiat oli ihan hyvin, perus lapsiperheen arkee.
Mutta vähitellen itellä alko meneen asiat siihen ettei mikään oikeen kiinnostanu, mihkään en jaksanu lähtee, siivoominen ja muut kodinaskareet jäi emännän hoidettavaks koska en vaan saanut mitään aikaseks, en tahallani tätä tehnyt ja itteekin vitutti että miksen saa mitään vittu tehtyä!!!
Mut jotenki siihen turtu, minä siis. Emäntä valitti asioista, että miksen ikinä tee mitään, mitään et saa aikaseks, koskaan en sen ja lasten kanssa vapaaehtosesti lähteny mihinkään vaikkapa kahville jne.

Lopulta emäntä ilmotti et sai kämpän ja et muuttaa pois koska ei jaksa olla kolmen lapsen yksinhuoltaja, tarkottaen siis että olin ku yks lapsista..
Masennuin entistä enemmän koska tavallaan itse aiheutin eron, jota en todellakaan halunnu, vaikken sitä tahallani tehnytkään mutta siltä se tuntu.

Menin lääkäriin hakeen apua, sain lääkkeitä ja ajan psykologille. Lääkkeet ei auttanu pätkääkään ja niitä vaihdettiin pariin kertaan ja viimesimpää söin maksimiannoksella muttei se silti auttanu. Ja aina vastaus oli " Näitä pitää syödä näin ja näin kauan" mutta kun söin jo nii kauan et kyllä olis jo pitäny jotain sanoo, hyvää tai huonoo, muttei mitään...
Psykologilla käyntien jälkeen aloin vähitellen varsinkin kirjottamalla kertomaan exälle asioistani, tunteista vuosien varrelta, nykyhetkestä ja kaikesta muusta.
Sano et harmittaa et oon ajatellu noin kokoajan mutten ole kertonut koska se olis auttanu asiaa paljon. Tämäpä kiva eipä vituta eipä...Olisin näin tehny jos olisin osannu!!!

Mutta myöhästä se nyt on...yhteen palaamisesta yrittäny joskus puhua mut se ei kuulemma enään onnistu koska...koska...niimpä.

Joskus kun tullu riitaa asioista niin kuulen totuuden mitä exä ajattelee, "kerää ny ittes äläkä inise, toi sun masennukses on vaan tekosyy kaikkeen paskaan"

Niimpä. Kiitos.

Kärsin myös unettomuudesta, joka ehkä osittain on vaikeuttanu pääsyä eroon masennuksesta, 3-5h unet on perus, 5h yleensä on jo luksusta.
Lekurissa valittanu asiasta, sain lääkkeet joita piti 1 ottaa ja lääkäri ja apteekissakin sanovat että heti kun otat tän niin mee nukkuun vintti pimenee nopeesti.
Noh otinpa muutaman kerran sen yhden, eipä auttanu joten yks ilta vetäsin 4, makasin tunnín hereillä ja menin koneelle täytteleen kelan lappuja kun ei saanu unta.
Seuraavat lääkkeet, valvotun yön jälkee vedin vitutukseeni 10 pilleriä joita piti ottaa vaan maks. 2, valvoin vielä vuorokauden putkeen kunnes join itteni uneen, olipa loistavia lääkkeitä kiiiiitoooos.


Mutta neuvoisin yrittään keskustella miehenne kanssa, pyytäkää vaikka kirjottaan jos ei kasvotusten keskustelu luonnistu, itellä tää oli paljon helpompaa.
Turha valitus kannattaa unohtaa mut tottakai pitää yrittää kannustaa/ muistuttaa et pitäs tehdä asioita.

Vähän sekavaa tekstiä, ehkä, ehkä saan myöhemmin jotain ajatusta vielä asiasta tänne kirjotettua, jos siis kiinnostaa

 

[dddd]

[QUOTE="nonni";30692261]Ja sitten ihmetellään kun mies ei tee mitään.[/QUOTE]

Kun toinen joutuu tekemään kaiken?

 

[Moraalinvartija]

Vaikeaa varmasti on palauttaa luottamus, jos vuosia olet mollannut ja vähätellyt. Eipä tuossa muuta voi, kuin yrittää sitkeästi ja odottaa jos se toimii.
Mutta jos et oikeasti ja rehellisesti voi kunnioittaa miestäsi, se näkyy käytöksessä kyllä aina ja silloin on ihan turha esittää muuta.

 

["sampo"]

Sama lähtökohta se oli itse asiassa meilläkin. Eikä ole miksikään muuttunut vajaassa kymmenessä vuodessa lähtölaukauksesta (lapsista). Sitä ennen oli aivan eri tuulet. Lasten jälkeen vaimo valitti joka asiasta vaikka parhaani yritin. Mutta jos hän ei löytänyt esimerkiksi sitä lempikauhaansa laatikosta ruoanlaittoa varten ja tiesi minun tyhjentäneen astianpesukoneen niin heti oli minua syyttämässä siitäkin.

Parhaat riidat saatiin lasten ollessa pieniä siitä kun oli vieraita tulossa. Minulle valittaa etten pidä taloa siistinä ja muilla on niin siistinä kodit. Miten pienten lasten kanssa saat kodin pysymään siistinä? Ei niin millään. Mutta yleensä se syy oli kuitenkin minun ja sitten itkeä pillittää ja huutaa minulle kun en auta häntä. Ja vieraat kun tulee niin sitten vähätteli asiaa ja miten helppoa on koti pitää siistinä kun heti siivoa ja oli muutenkin niin aurinkoa. Ja heti kun vieraat lähti niin oli piru irti taas.

Ja vaimolle lähellä olo ja hyväily tarkoitti että häntä pidetään hyvänä. Sitten jos erehtyi sanomaan että olisi mukava jos minunkin kylkeeni tultaisiin välillä kiinni. Ihan vaan vaikka sohvalla jos olen istumassa niin istahtaisi hetkeksi viereen. Mutta ei, hänen kaverinsa eivät sitä tee ja se on siksi outoa. Miehen pitää tulla kuulema naisen viereen ja on aina tulleet.

Nykyisin vaimo on sellainen hermoheikko raunio. Eikä varmaan pyydä apua mihinkään. Ja heti jos sitä on tarjoamassa niin kuuluu vaan huuto että pärjään yksinkin kiitos. Ihan sama mikä. Ei suostu tunnustamaan huonouttaan.

Nolointa tässä omassa suhteessa oli kun minulle sattui pieni työtapaturma muutama vuosi sitten. Tämän seurauksena tipahdin korkealta ja aivotärähdyksen lisäksi toinen jalka murtui. Vaimo oli yrittänyt soittaa useamman kymmenen kertaa sinä aikana kun olin tutkimuksissa ja leikkauksessa. Ja ajattelin pieni onnen hymy kasvoillani että hän on huolissaan. Mutta hänellä olikin asiana vain se että en välitä hänestä ja lapsista koska en ollut järjestänyt autoa työpaikalta kotiin ja he eivät pääse kulkemaan. Ja tällöin kun pyysin kysymään naapuria kaveriksi ja olisivat käyneet hakemassa auton niin sehän ei taas vuorostaan käynyt. Minun takiani ei voi naapureita vaivata.

Loppupelissähän siinä kävi niin että minä jouduin itse sen auton hakemaan. Taksi jätti työpaikalle ja kävelysauvalla yritin kaasua painaa ja ajaa manuaalivaihteista autoa. Ja jalkaan koski aivan helvetisti. Kotiin pääsin niin lapset oli onnellisia kun tulin kotiin ja vaimo heti sättimässä miten huolimaton olin ollut.

Ja jos aloittaja ei aloita heti tilanteen korjaamista omassa suhteessaan niin ei se tule korjautumaan. Meillä on kaikki pariterapiat käyty läpi ja aivan turhaan. Vaimo syyttää niissäkin minua ja terapeutti ei tiedä ketä uskoa. Mutta vaimo kun perustelee asiat kautta rantain niin lopulta saa vakuutettua terapeutitkin siitä miten onneton muka olen. Vaikka vaimo on kotona vaan ollut. Välillä pitkiäkin aikoja. Ei ole tehnyt ruokaa mitään välillä kun minä olen kaikki tehnyt ja huutoa kerännyt. Mutta kavereilleen hehkuttaa miten ahkera on ollut. Ja hehkutti terapeutillekkin. Mutta mitäpä sitä tointee sanoa vastaan kun ketään ei minun mielipide enää kiinnosta.

 

["tirri"]

Kun toinen joutuu tekemään kaiken?

Tekisitkö itse mitään jos kaikki mitä teet on puhdasta paskaa? Ja saisit kuulla siitä heti, vaikka olisitkin tehnyt oikein? Väittäisin että alkaa syömään miestä (ja naista) jos ei mitään kiitosta saa vaan pelkkiä valituksia.

 

["..."]

Ja palstaltako pitää kysyä, että mikä on mennyt pieleen ja miten korjata?

Lue nyt jumaliste itse oma tekstisi uudelleen ja mieti hetki ihan hartaasti, ajatuksen kanssa, edes YRITTÄEN ajatella asioita välillä muutenkin kuin oman perseen kannalta. Logiikan käyttäminen ei tietenkään onnistu, mutta voihan sitä nyt jollain tapaa yrittää edes kuvitella miten asiat voisivat loogisesti seurata toisiaan. Yrittää edes. Edes vähän.

Ihme, että mies ylipäätään on vielä maisemissa, voin kuvitella mitä mielessään päivittäin liikkuu. Sääliksi käy, ja toivon syvästi että mies löytää itselleen rakastavan, oikean kumppanin.

Suomalainen palstamamma on kyllä aivan käsittämättömän ihmeellinen laji. Paskantaa omaan pesäänsä, ja tulee sitten anonyymille internetpalstalla kyselemään että miksiköhän pesässään on paskaa ja miksiköhän mies on tyytymätön. Palstalla sitten yleensä saman lajin edustajat sirkuttavat kuorossa että mies on varmastikin sinne pesään paskonut ja se kannattaa heittää pesästä ulos.

Ei sinänsä mitään uutta.

No tässäpä taas esimerkki katkeruuden ja negatiivusuuden pilaamasta ukosta. Usko pois, niin kauan kun annat tuon katkeruuden hallita elämäösi, saat olla yksin.

Aloittajahan selkeästi tiedosti (jo otsikossakin) virheensä ja halusi korjata asiat, eikä suinkaan ihmetellyt, missä meni vikaan.

Aloittajaa neuvoisin kehumaan miestään. Kehuilla on ihmeellinen vaikutus, joten keksi aihetta vaikka mistä, ja anna positiivista palautetta miehellesi. Toivottavaa myös olisi, että pystyisitte keskustelemaan asiasta yhdessä.

 

["justiina"]

kiitos "sampo" ja toinen mies näkökulmistanne. Tämä on aihe mistä ei varmasti naistenlehdissä kirjoiteta, mutta on varmasti melko yleistä ja ehdottomasti tabu. Itsekin olen ollut aikamoinen pirttihirmu, olen koittanut sit vähentää kontrolloimalla itseäni. En tiedä onko tullut edistystä sillä me emme miehen kanssa puhu mistään parisuhde asioista, alkuun koitin pitää keskustelua yllä, mutta se päättyi aina siihen että minä olin se syyllinen kaikkeen pahaan ja lopulta siitä tuli isompi mielipaha kuin mitä ennen puhumista oli ollut. Aina neuvotaan että pitäisi puhua asioista, meillä se on tarkoittanut sitä että puhuminen on pahentanut asioita ja solmuja sillä se menee aina toisten syyttelyyn ja aina päättyy niin että itken seuraavat kaksi päivää ja saan migreenin. Sen olen tässä avioliitossa oppinut että puhuminen ei auta. Toisaalta se on tehnyt myös solmuja ja etäisyyttä välillemme, mutta jos toinen vaihtoehto on tuo edellä kuvattu niin ehkä tämä puhumattomuus on pienempi paha. Erikoisen tilanteesta tekee sen että mieheni on erittäin puhelias ihminen, sitten kun pitäisi puhua meidän kahden välisistä asioista niin sitä ollaan joko mykkää tai suututaan. Suoraan sanottuna tämä loukkaa minua ja on loukannut jo pitkään ja se ilmenee sitten pirttihirmuiluna ja pihtailuna. Toisaalta en haluaisi sitä vanhaakaan "keskusteluyhteyttä". Olen miettinyt että voisiko ulkopuolinen keskusteluapu olla avuksi sillä en minäkään osaa keskusteluja oikein aloittaa kun olen jo valmiiksi turhautunut kun tiedän että "puhumisesta" ei tule mitään. SEn tiedän että en minäkään ole helppo ihminen enkä ole hyvä puhumaan ja usein sanonkin kauheita sammakoita. Silti en ole tästä liitosta lähdössä, enkä usko että mieskään vaikka enhän minä tiedä kun ei se koskaan puhu mitään. Ei olla vuosikausiin sanottu sitä r-sanaa. Jos kumpikin tekisi pienen myönnytyksen omalla sarallaan niin voisi olla mukavampaa?

 

["ihmetys"]

Ite oon se masentunut avomies, tai no entinen masentunut avomies, nykyään vaan masentunu.
En tiedä mistä tää masennus johtuu mut hiljalleen alkanu asiat meneen siihen ettei mikään oikeen kiinnosta eikä mitään saa aikaseks,
asioista puhuminen ja tunteistaan kertominen ei ikinä oo ollu mulla kauheen helppoo joka on osasyy miks kaikki menikin vituiks.

Pitkä suhde takana, on nähty ylämäkiä ja alamäkiä, kaks lastakin siunaantunu ja asiat oli ihan hyvin, perus lapsiperheen arkee.
Mutta vähitellen itellä alko meneen asiat siihen ettei mikään oikeen kiinnostanu, mihkään en jaksanu lähtee, siivoominen ja muut kodinaskareet jäi emännän hoidettavaks koska en vaan saanut mitään aikaseks, en tahallani tätä tehnyt ja itteekin vitutti että miksen saa mitään vittu tehtyä!!!
Mut jotenki siihen turtu, minä siis. Emäntä valitti asioista, että miksen ikinä tee mitään, mitään et saa aikaseks, koskaan en sen ja lasten kanssa vapaaehtosesti lähteny mihinkään vaikkapa kahville jne.

Lopulta emäntä ilmotti et sai kämpän ja et muuttaa pois koska ei jaksa olla kolmen lapsen yksinhuoltaja, tarkottaen siis että olin ku yks lapsista..
Masennuin entistä enemmän koska tavallaan itse aiheutin eron, jota en todellakaan halunnu, vaikken sitä tahallani tehnytkään mutta siltä se tuntu.

Menin lääkäriin hakeen apua, sain lääkkeitä ja ajan psykologille. Lääkkeet ei auttanu pätkääkään ja niitä vaihdettiin pariin kertaan ja viimesimpää söin maksimiannoksella muttei se silti auttanu. Ja aina vastaus oli " Näitä pitää syödä näin ja näin kauan" mutta kun söin jo nii kauan et kyllä olis jo pitäny jotain sanoo, hyvää tai huonoo, muttei mitään...
Psykologilla käyntien jälkeen aloin vähitellen varsinkin kirjottamalla kertomaan exälle asioistani, tunteista vuosien varrelta, nykyhetkestä ja kaikesta muusta.
Sano et harmittaa et oon ajatellu noin kokoajan mutten ole kertonut koska se olis auttanu asiaa paljon. Tämäpä kiva eipä vituta eipä...Olisin näin tehny jos olisin osannu!!!

Mutta myöhästä se nyt on...yhteen palaamisesta yrittäny joskus puhua mut se ei kuulemma enään onnistu koska...koska...niimpä.

Joskus kun tullu riitaa asioista niin kuulen totuuden mitä exä ajattelee, "kerää ny ittes äläkä inise, toi sun masennukses on vaan tekosyy kaikkeen paskaan"

Niimpä. Kiitos.

Kärsin myös unettomuudesta, joka ehkä osittain on vaikeuttanu pääsyä eroon masennuksesta, 3-5h unet on perus, 5h yleensä on jo luksusta.
Lekurissa valittanu asiasta, sain lääkkeet joita piti 1 ottaa ja lääkäri ja apteekissakin sanovat että heti kun otat tän niin mee nukkuun vintti pimenee nopeesti.
Noh otinpa muutaman kerran sen yhden, eipä auttanu joten yks ilta vetäsin 4, makasin tunnín hereillä ja menin koneelle täytteleen kelan lappuja kun ei saanu unta.
Seuraavat lääkkeet, valvotun yön jälkee vedin vitutukseeni 10 pilleriä joita piti ottaa vaan maks. 2, valvoin vielä vuorokauden putkeen kunnes join itteni uneen, olipa loistavia lääkkeitä kiiiiitoooos.


Mutta neuvoisin yrittään keskustella miehenne kanssa, pyytäkää vaikka kirjottaan jos ei kasvotusten keskustelu luonnistu, itellä tää oli paljon helpompaa.
Turha valitus kannattaa unohtaa mut tottakai pitää yrittää kannustaa/ muistuttaa et pitäs tehdä asioita.

Vähän sekavaa tekstiä, ehkä, ehkä saan myöhemmin jotain ajatusta vielä asiasta tänne kirjotettua, jos siis kiinnostaa

Olet aivan kuin aviomieheni kengissä. Meilläkin just viimenen viikko ollut erota vai ei meininki,homma levis käsiin ja otettiin välimatkaa. Olen purkanut omaa pahaa oloani mieheen, mies minuun ja kunnioitus väliltämme katosi. Olen valittanut, pyytänyt, ystävällisesti kehottanut ja kannustanut, itkenyt ja rukoillut että oltais tasa arvoisia aikuisia ja vanhempia tässä taloudessa. Paljon on jäänyt harteilleni kun toinen ei vaan jaksa/ välitä/ ole kiinnostunut mistään, lapsista/ perheen kanssa vietetystä ajasta/ kasvatuksesta/ läsnäolosta/ isän velvollisuuksista/ parisuhteen hyvinvoinnista puhumattakaan. Nyt pitäis nousta tästä suosta ja ottaa oikeat keinot käyttöön. Jaa vain vinkkejäsi tänne,tiedä vaikka ymmärtäisin miestäni paremmin

 

[myyy]

Ehkäpä ihan kunnon juttelu voisi auttaa? Siis, että kertoisit olevasi pahoillasi (itseäsi puolustelematta) ja kuuntelisit mitä mies haluaisi sanoa... Kuuntelisit ihan oikeasti, et puolustelisi itseäsi. Miehelläsi voi olla paljonkin asiaa sisällään....

Sitten lisänä ehkä arjen pienet jutut ja kehut. (rakkaustekstarit,halit ja pusut,yllätys aamiaiset... Jne...) Eleet, joilla saisit miehen tuntemaan itsensä kaivatuksi ja rakastetuksi. Ja kahdenkeskinen aika voisi olla myös aika tärkeää.

Komppaan tätä. AP:n syyttäminen ja mollaaminen ei nyt auta mitään. Näkeehän sen tuosta aloituksesta, miten ap katuu sanomisiaan.

Ota tosiaan asia puheeksi. Minä ainakin ottaisin. Sano miehelle, että tajuat nyt miten kamala olet ollut ja miten kadut kaikkea sitä ilkeyttä. Kerro miehelle, että arvostat ja rakastat häntä (jos näin on) ja että toivot teidän välien palaavan vielä joskus ennalleen.

 

[..,]

Kunpa me kaikki osattais tästä ottaa opiksemme Arki on välillä niin työlästä, ettei puolisot osaakaan huomata oikealla tavalla toisen tunteita, tarpeita tai sitä masennusta, mistä ketjussa on puhuttu. Kyllä itseänikin herätti tämä kirjoitus. Tsemppiä ap:lle ja muille, jotka tässä on kirjoitelleet!