O
Onneton
Vieras
Meillä 2 vuotias lapsi, naimisissa ollaan mieheni kanssa oltu reilu 1 v.
Arki menee päin helvettiä, ylä ja alamäkeä. Periaatteessa mikään ei ole huonosti, opiskelemme ja valmistumme haluamiimme ammatteihin, lapsi on maailman ihanin - enkä siksi haluaisi hajottaa perhettämme, mutta mies on helkutin passiivinen!
Hän on asettanut jostain syystä opiskelun ja oman valmistumisensa kaiken edelle (itselleni opiskelu on vain sivujuttu perheen lomassa). Mies on pitkät päivät koulussa, ei osallistu kuin patistamalla kotitöihin (kaikki keinot on yritetty, jankuttaa en enää jaksa), leikkii lapsen kanssa välillä mutta koulujuttuja pakertaa tyyliin koko päivän. Lapsemme käy 20-21 nukkumaan, jolloin minä kaipaisin yhteistä aikaa mieheni kanssa - mies valitsee kuitenkin telkkarin katsomisen / pakollisten koulutehtävien tekemisen. Tunnen uupumusta ja raivoa, että jopa telkkari ja koulutehtävät menevät vaimon edelle!Miehelle ei huonot arvosanat kelpaa, paitsi parisuhteessa...
Tämän lisäksi asiaa pahentaa se, että olen saanut eräältä ulkopuoliselta mieheltä huomiota ja ihastuin niin että maailma räjähti - tietenkin jouduin kieltäytymään tapaamasta tätä ihanaa miestä koska minulla on perhe - oma pieni velvollisuuteni, jossa minulla ei ole muuta tehtävää kuin hoitaa lasta ja tehdä kotitöitä.
Välillä purskahdan iltaisin itkuun pelkästä epätoivosta, tuntuu ettei tässä puhumattomuudessa ole mitään järkeä. Puhumisestamme ei tule mitään, alkaa riita ja syyttelyt, mies ei suostu uskomaan että meillä menee huonosti, hän on kova välttelemään ikäviä tilanteita. Jos itken, hän on raivon partaalla eikä hän voi ymmärtää lapsellista pillitystäni, hänen sanoin. Toisinsanoen hän ei suostu tajuamaan, että minä voin pahoin - ja miksi voin pahoin. Mieheni on aina ollut huono antamaan huomiota ja osoittamaan rakkautta - sen hän on myöntänyt itsekin.
Ainut valopilkku on ihana lapsemme. Hän kuitenkin varmasti vaistoaa tukahtuneen perheilmapiirin. En näköjään pystynyt tarjoamaan lapselleni kotia, jossa olisi hyvä olla? Sekin tuntuu pahalta ja syyllistää.
Kaikenlisäksi on alkanut harmittamaan, että ylipäätään kieltäydyin treffeistä tämän ihanan herra x:n kanssa...
Kaikki intohimo on sammunut aviomieheni kanssa, en pysty häntä koskemaan tai suutelemaan koska olen henkisesti niin rikki. Mies sanoi, että koska minä en tähän pysty, ei hänkään suostu kanssani keskustelemaan.
Ihanaa olla naimisissa! (tulipas pitkä vuodatus)
Arki menee päin helvettiä, ylä ja alamäkeä. Periaatteessa mikään ei ole huonosti, opiskelemme ja valmistumme haluamiimme ammatteihin, lapsi on maailman ihanin - enkä siksi haluaisi hajottaa perhettämme, mutta mies on helkutin passiivinen!
Hän on asettanut jostain syystä opiskelun ja oman valmistumisensa kaiken edelle (itselleni opiskelu on vain sivujuttu perheen lomassa). Mies on pitkät päivät koulussa, ei osallistu kuin patistamalla kotitöihin (kaikki keinot on yritetty, jankuttaa en enää jaksa), leikkii lapsen kanssa välillä mutta koulujuttuja pakertaa tyyliin koko päivän. Lapsemme käy 20-21 nukkumaan, jolloin minä kaipaisin yhteistä aikaa mieheni kanssa - mies valitsee kuitenkin telkkarin katsomisen / pakollisten koulutehtävien tekemisen. Tunnen uupumusta ja raivoa, että jopa telkkari ja koulutehtävät menevät vaimon edelle!Miehelle ei huonot arvosanat kelpaa, paitsi parisuhteessa...
Tämän lisäksi asiaa pahentaa se, että olen saanut eräältä ulkopuoliselta mieheltä huomiota ja ihastuin niin että maailma räjähti - tietenkin jouduin kieltäytymään tapaamasta tätä ihanaa miestä koska minulla on perhe - oma pieni velvollisuuteni, jossa minulla ei ole muuta tehtävää kuin hoitaa lasta ja tehdä kotitöitä.
Välillä purskahdan iltaisin itkuun pelkästä epätoivosta, tuntuu ettei tässä puhumattomuudessa ole mitään järkeä. Puhumisestamme ei tule mitään, alkaa riita ja syyttelyt, mies ei suostu uskomaan että meillä menee huonosti, hän on kova välttelemään ikäviä tilanteita. Jos itken, hän on raivon partaalla eikä hän voi ymmärtää lapsellista pillitystäni, hänen sanoin. Toisinsanoen hän ei suostu tajuamaan, että minä voin pahoin - ja miksi voin pahoin. Mieheni on aina ollut huono antamaan huomiota ja osoittamaan rakkautta - sen hän on myöntänyt itsekin.
Ainut valopilkku on ihana lapsemme. Hän kuitenkin varmasti vaistoaa tukahtuneen perheilmapiirin. En näköjään pystynyt tarjoamaan lapselleni kotia, jossa olisi hyvä olla? Sekin tuntuu pahalta ja syyllistää.
Kaikenlisäksi on alkanut harmittamaan, että ylipäätään kieltäydyin treffeistä tämän ihanan herra x:n kanssa...
Kaikki intohimo on sammunut aviomieheni kanssa, en pysty häntä koskemaan tai suutelemaan koska olen henkisesti niin rikki. Mies sanoi, että koska minä en tähän pysty, ei hänkään suostu kanssani keskustelemaan.
Ihanaa olla naimisissa! (tulipas pitkä vuodatus)