A
ahdistunut äiti
Vieras
En edes tiedä mistä aloittaisin, olen niin vaikeassa ja ahdistavassa tilanteessa ja kaikki on vieläpä ihan omaa syytäni ja itse keitettyä soppaa. 
Olen perheellinen nainen, kahden lapsen äiti, ollut parisuhteessa lasten isän kanssa reilu 10v. Ajauduin kai jollain lailla aikoinaan avomieheni kanssa, en tiedä olenko rakastanut häntä koskaan, kai olen, mutta se on jo unohtunut. Tuli lapset, ja suhde oli ok. Halusin ja toivoin mieheltäni joskus enemmän huomiota, tuntui että minä haluan suhteelta enemmän mitä hän. Kestin hänen vaikeaa luonnettaan hyvin, monet jopa ihmetteli. Silti kai rakastin.
Vaikeudet alkoivat lasten syntymän jälkeen, vähän unta jne jne. Miehellä oli raskasta töissä, minä koitin jaksaa kahden pienen VAATIVAN lapsen kanssa (toisella diagnosoitu ylivilkkaus).
Varsinaiset ongelmat alkoivat kun pääsin kotoa pois takaisin työelämään. Nautin työstä ja uusista ihmisistä joita tapasin. Aloin ihastua ulkopuolisiin miehiin. Eräs iso ihastus tuli loppujen lopuksi ilmi, tässä ei ollut mitään fyysistä vielä. Jouduin pyristelemään itseni irti suhteesta, onneksi tämä ko. mies myös halusi irti, enemmän vielä kuin minä. Meni jonkun aikaa, yritimme saada suhteemme kuntoon, itsekin jopa välillä uskoin että tästä vielä noustaan. Rakensimme kaiken tämän keskellä taloa, mies vietti kaikki päivät raksalla, minä lasten kanssa, taas, yksin. Molemmat olimme toki töissä edelleenkin päivät. Vielä oli toivoa että kaikki järjestyy vielä. Talo valmistui, vaikka kaikki oli jo eron partaalla ollut kerran, juuri taloprojektin alussa. Mutta oli liian myöhäistä enää perua talon tekoa.
Vähän ennen muuttoa uuteen taloon ihastuin uudelleen, uuteen mieheen. Tällä kertaa todella vakavasti ja suhde on nyt kestänyt kohta puolitoista vuotta. Olen jäänyt tästäkin suhteesta kiinni muutaman kerran, mieheni on silti halunnut aina vaan jatkaa kanssani. Kihlauksemme purkaantui vuosi sitten, edelleen olemme saman katon alla. Viimeiset pari vuotta on ollut käytännössä yhtä helvettiä. Elämistä yhdessä vain lasten takia, vain talon takia. Miehelläni on edelleenkin tunteita minua kohtaan, itse olen halunnut eroa jo pitkään. Silti olen tässä edelleenkin. Välillä, kuten nyt ÄÄRIMMÄISEN ahdistuneena kaikesta. Mies ei tiedä että salasuhde jatkuu edelleenkin, tai ainakin esittää ettei tiedä. Niin minäkin esitän, ettei suhdetta ole. Ehkä kuitenkin molemmat tiedämme että se on.
Myös mies jäi vuosi sitten kiinni viestittelystä toisten naisten kanssa, oli ihastunut erääseen naiseen ja viestitteli myös muiden kanssa, vaikka samaan aikaan syyllisti raskaalla kädellä minua pettämisestä, toiseen mieheen yhteyden pidosta jne. Väitti rakastavansa minua, eikä muka koskaan voisi tehdä itse niin. Mutta teki kuitenkin. Myös minun arvostukseni ja luottamukseni mieheeni hävisi, vaikka itse tiedostin olevani se suurin syypää kaikkeen.
Tämä on sekavaa varmasti.. Minulla ei ole KETÄÄN kenelle kertoisin ihan kaiken, en luota keneenkään, ettei asiat menisi jotain kautta mieheni korviin. En pysty tunnustamaan miehelleni että petän häntä edelleenkin. Toisaalta olen hänelle tehnyt selväksi ettei minulla ole tunteita häntä kohtaan. En halua hänen kosketusta, en mitään. Minua painaa ihan järjetön syyllisyys koko ajan. Välillä tuntuu että muserrun tämän kaiken alle. En osaa hakea apua mistään.
Tällä miehellä kenen kanssa petän on myös perhe, lapsia. Hän on pettänyt vaimoaan ennenkin, pitkä tarina. Nyt heillä on eropaperit vetämässä. Vaimo tietää minusta, tietää että joskus on jotain ollut. Ei tiedä että on edelleenkin. Meistä olisi paras jos kukaan ei tietäisi meistä, että voisimme erota ilman hässäköitä, ja olla yhdessä sitten joskus. En voi kuitenkaan itse nyt erota, koska on vastarakennettu talo, ja olen hyvin ahdistunut tästä kaikesta lastenkin takia. Tiedän kuitenkin että en rakasta miestäni, en halua häntä, enkä ole vakuuttunut etteikö hänelläkin olisi taas joku ihastus.
Tilanne on kaiken kaikkiaan kammottava. Onneksi meillä on terveet ihanat lapset, vaikkakin vaativat. Meillä ei ole ollut koskaan oikein hoitoapua lähellä, mummolassa lapset ovat noin 5 kertaa vuodessa max. Sattuneesta syystä viimeisen vuoden aikana aina kun lapset ovat hoidossa me teemme ihan omia juttujamme molemmat.
En usko että terapia enää auttaa meitä. Sielläkin kävimme pari vuotta sitten, mutta en kokenut että siitä oli apua.
Ahdistaa. On niin syyllinen olo ja silti tavallaan ainoa rikos jonka olen tehnyt on että olen rakastanut väärään mieheen väärään aikaan. En ole oikeasti pettäjä tyyppiä, tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun näin käy. Tämä on hyvin masentava tilanne.
Kiitos kun luit. En kaipaa mitään "sinä pettäjä akka, oikein sinulle"- kommentteja. Ehkä eniten kaipaisin vastaavia kokemuksia niin hyviä kuin huonoja.
Olen perheellinen nainen, kahden lapsen äiti, ollut parisuhteessa lasten isän kanssa reilu 10v. Ajauduin kai jollain lailla aikoinaan avomieheni kanssa, en tiedä olenko rakastanut häntä koskaan, kai olen, mutta se on jo unohtunut. Tuli lapset, ja suhde oli ok. Halusin ja toivoin mieheltäni joskus enemmän huomiota, tuntui että minä haluan suhteelta enemmän mitä hän. Kestin hänen vaikeaa luonnettaan hyvin, monet jopa ihmetteli. Silti kai rakastin.
Vaikeudet alkoivat lasten syntymän jälkeen, vähän unta jne jne. Miehellä oli raskasta töissä, minä koitin jaksaa kahden pienen VAATIVAN lapsen kanssa (toisella diagnosoitu ylivilkkaus).
Varsinaiset ongelmat alkoivat kun pääsin kotoa pois takaisin työelämään. Nautin työstä ja uusista ihmisistä joita tapasin. Aloin ihastua ulkopuolisiin miehiin. Eräs iso ihastus tuli loppujen lopuksi ilmi, tässä ei ollut mitään fyysistä vielä. Jouduin pyristelemään itseni irti suhteesta, onneksi tämä ko. mies myös halusi irti, enemmän vielä kuin minä. Meni jonkun aikaa, yritimme saada suhteemme kuntoon, itsekin jopa välillä uskoin että tästä vielä noustaan. Rakensimme kaiken tämän keskellä taloa, mies vietti kaikki päivät raksalla, minä lasten kanssa, taas, yksin. Molemmat olimme toki töissä edelleenkin päivät. Vielä oli toivoa että kaikki järjestyy vielä. Talo valmistui, vaikka kaikki oli jo eron partaalla ollut kerran, juuri taloprojektin alussa. Mutta oli liian myöhäistä enää perua talon tekoa.
Vähän ennen muuttoa uuteen taloon ihastuin uudelleen, uuteen mieheen. Tällä kertaa todella vakavasti ja suhde on nyt kestänyt kohta puolitoista vuotta. Olen jäänyt tästäkin suhteesta kiinni muutaman kerran, mieheni on silti halunnut aina vaan jatkaa kanssani. Kihlauksemme purkaantui vuosi sitten, edelleen olemme saman katon alla. Viimeiset pari vuotta on ollut käytännössä yhtä helvettiä. Elämistä yhdessä vain lasten takia, vain talon takia. Miehelläni on edelleenkin tunteita minua kohtaan, itse olen halunnut eroa jo pitkään. Silti olen tässä edelleenkin. Välillä, kuten nyt ÄÄRIMMÄISEN ahdistuneena kaikesta. Mies ei tiedä että salasuhde jatkuu edelleenkin, tai ainakin esittää ettei tiedä. Niin minäkin esitän, ettei suhdetta ole. Ehkä kuitenkin molemmat tiedämme että se on.
Myös mies jäi vuosi sitten kiinni viestittelystä toisten naisten kanssa, oli ihastunut erääseen naiseen ja viestitteli myös muiden kanssa, vaikka samaan aikaan syyllisti raskaalla kädellä minua pettämisestä, toiseen mieheen yhteyden pidosta jne. Väitti rakastavansa minua, eikä muka koskaan voisi tehdä itse niin. Mutta teki kuitenkin. Myös minun arvostukseni ja luottamukseni mieheeni hävisi, vaikka itse tiedostin olevani se suurin syypää kaikkeen.
Tämä on sekavaa varmasti.. Minulla ei ole KETÄÄN kenelle kertoisin ihan kaiken, en luota keneenkään, ettei asiat menisi jotain kautta mieheni korviin. En pysty tunnustamaan miehelleni että petän häntä edelleenkin. Toisaalta olen hänelle tehnyt selväksi ettei minulla ole tunteita häntä kohtaan. En halua hänen kosketusta, en mitään. Minua painaa ihan järjetön syyllisyys koko ajan. Välillä tuntuu että muserrun tämän kaiken alle. En osaa hakea apua mistään.
Tällä miehellä kenen kanssa petän on myös perhe, lapsia. Hän on pettänyt vaimoaan ennenkin, pitkä tarina. Nyt heillä on eropaperit vetämässä. Vaimo tietää minusta, tietää että joskus on jotain ollut. Ei tiedä että on edelleenkin. Meistä olisi paras jos kukaan ei tietäisi meistä, että voisimme erota ilman hässäköitä, ja olla yhdessä sitten joskus. En voi kuitenkaan itse nyt erota, koska on vastarakennettu talo, ja olen hyvin ahdistunut tästä kaikesta lastenkin takia. Tiedän kuitenkin että en rakasta miestäni, en halua häntä, enkä ole vakuuttunut etteikö hänelläkin olisi taas joku ihastus.
Tilanne on kaiken kaikkiaan kammottava. Onneksi meillä on terveet ihanat lapset, vaikkakin vaativat. Meillä ei ole ollut koskaan oikein hoitoapua lähellä, mummolassa lapset ovat noin 5 kertaa vuodessa max. Sattuneesta syystä viimeisen vuoden aikana aina kun lapset ovat hoidossa me teemme ihan omia juttujamme molemmat.
En usko että terapia enää auttaa meitä. Sielläkin kävimme pari vuotta sitten, mutta en kokenut että siitä oli apua.
Ahdistaa. On niin syyllinen olo ja silti tavallaan ainoa rikos jonka olen tehnyt on että olen rakastanut väärään mieheen väärään aikaan. En ole oikeasti pettäjä tyyppiä, tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun näin käy. Tämä on hyvin masentava tilanne.
Kiitos kun luit. En kaipaa mitään "sinä pettäjä akka, oikein sinulle"- kommentteja. Ehkä eniten kaipaisin vastaavia kokemuksia niin hyviä kuin huonoja.
