Pohdintoja äitiydestä... :/

[Kermaperuna]

Tossa mietin eräs päivä, että miksi sitä on mennyt tekemään lapsia. Tottakai rakastan lastani ja olen iloinen hänestä, mutta kun maailmassa tapahtuu niin paljon kaikkea pahaa, että sitä miettii mihin pahaan maailmaan sitä lapsia menee tekemään. Kun muistelee aikaa ennen lasta, oli niin helppoa olla kun ei tarvinnut pitää huolta muusta kun itsestään. Ei tarvinnut pelätä kenenkään puolesta jne. Sai olla itsekäs ja ajatella vaan itseään esim. loman suunnittelussa ym. Lapsen tulon jälkeen sitä iltaisin miettii millaisen lapsuuden onnistuu lapselleen tarjoamaan ja onko hyvä äiti. Sydäntä riipii kun toinen on kipeänä ja itkee itsensä uneen ja saa pelätä henkensä puolesta kaikkea hullua mitä saattaa tapahtua omalle lapselleen. Rakastan lastani yli kaiken, ekä ikinä vaihtaisi häntä mihinkään. Hän on tuonut elämääni aivan uuden merkityksen, mutta silti sitä tulee mieleen että mikä on se syy mikä saa ihmisen haluamaan siihen tilanteeseen, että sydän verellä saa seurata rakkaan elämää eteenpäin. Tosi vaikea selittää ja toivottavasti ymmärrätte oikein, mutta nää on taas näitä raskausajan herkistelyjä :ashamed:

 

[MargeSimpson]

Jotenkin tuttua... Jossain vaiheessa sen tajusi, että sitten kun nuo ovat isoja, ei aina voi olla huolehtimassa ja aina voi jotain sattua... Mutta, eiköhän ihan jokaisen elämään vastoinkäymiset kuulu... Niistä pitää sitten vain porukalla yrittää selviytyä...

 

[SuhmuranSandra]

Elämän suuria kysymyksiä..Samaa oon joskus ihmetelly kans, varsinkin ton maailman pahuuden kanssa, mut on täällä vielä niin paljon hyvääkin ja ehkä meidän lapset ja lapsen lapset saa tehtyä jotain hyvääkin tänne, mene ja tiedä. Mitä taas noihin suuriin tunteisiin tulee, niitä on vaan pakko tuntea, tiedätpähän äitinä, et se lapsi tulee aina olemaan sillä ykkössijalla sydämessä, siksi se koskee.

*näin mä luulen*

 

[Kovajänis]

Jotenkin tuttua... Jossain vaiheessa sen tajusi, että sitten kun nuo ovat isoja, ei aina voi olla huolehtimassa ja aina voi jotain sattua... Mutta, eiköhän ihan jokaisen elämään vastoinkäymiset kuulu... Niistä pitää sitten vain porukalla yrittää selviytyä...

Peesi.

Luulin kun ekat kaksi oli vaipoissaan, että tää sitä pahinta aikaa.. Kun eka meni kouluun ja alkoi esimurrosikä, ei enää ees naurattanut. Pienen kanssa vielä saa tavallaan alistettua lapsen oman tahdon mukaan, muttei enää isompaa joka ei luovu kirveelläkään omista ihanteista

 

[Kreecher]

Sanovat, että pieni lapsi polkee syliä, suuri sydäntä.

Suuresta ei ole vielä kokemusta, kun esikoinenkin on vasta neljä, mutta nyt jo itken välillä tuskan kyyneliä siitä huolen määrästä, mikä odottaa, kun nuo poikaset tuosta kasvavat ja tulee murrosikä ja itsenäistymiskokeilut...

 

[Keittiönoita]

Ymmärsin hyvin =) Samanlaisia ajatuksia mulla oli silloin, kun lapset olivat pieniä. Ei sitä silloin osannut edes ajatella, että ei mun koko elämääni tarvitse niiden vierellä kulkea ja pitää niistä huolta. Mitä isommaksi ovat tulleet, sitä helpottuneemmaksi oma oloni on käynyt. Aivot ne on noilla nuorillakin ja mä olen ollut ihan tyytyväinen siihen, että olen osannut molemmille antaa sopivassa suhteessa vastuuta ja vapautta. Mitä tahansa voi elämässä sattua, mutta tiedän, ettei niillä järjen valo sammu kaveriporukassakaan. Onneksi molemmilla on kaveriporukka, jossa järjen valo ei sammu muiltakaan.

On mulla vieläkin tapana huikata muksuille (20 ja 15 v), kun ne tuosta ovesta ulos lähtevät, että "varovasti liikenteessä!!" . Vuosien myötä se on muuttunut meidän perheen inside-jutuksi ja tarkoittaa nuorisolleni sitä, että minä välitän heidän turvallisuudestaan edelleenkin ja he muistavat, että mutsia ei saa turhan takia huolestuttaa =)

 

[vieras]

puhutte vähän mutta asiaa