Tossa mietin eräs päivä, että miksi sitä on mennyt tekemään lapsia. Tottakai rakastan lastani ja olen iloinen hänestä, mutta kun maailmassa tapahtuu niin paljon kaikkea pahaa, että sitä miettii mihin pahaan maailmaan sitä lapsia menee tekemään. Kun muistelee aikaa ennen lasta, oli niin helppoa olla kun ei tarvinnut pitää huolta muusta kun itsestään. Ei tarvinnut pelätä kenenkään puolesta jne. Sai olla itsekäs ja ajatella vaan itseään esim. loman suunnittelussa ym. Lapsen tulon jälkeen sitä iltaisin miettii millaisen lapsuuden onnistuu lapselleen tarjoamaan ja onko hyvä äiti. Sydäntä riipii kun toinen on kipeänä ja itkee itsensä uneen ja saa pelätä henkensä puolesta kaikkea hullua mitä saattaa tapahtua omalle lapselleen. Rakastan lastani yli kaiken, ekä ikinä vaihtaisi häntä mihinkään. Hän on tuonut elämääni aivan uuden merkityksen, mutta silti sitä tulee mieleen että mikä on se syy mikä saa ihmisen haluamaan siihen tilanteeseen, että sydän verellä saa seurata rakkaan elämää eteenpäin. Tosi vaikea selittää ja toivottavasti ymmärrätte oikein, mutta nää on taas näitä raskausajan herkistelyjä
:ashamed: