Jotensakin vähän sellanen hassu olo. Viimesen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon. Eka oli viime kesänä se mun sairaushomma ku meinas henki lähtee. Ja sit miehellä oli kans marraskuussa hengenlähtö todella lähellä. Ja joulukuussa mut laitettiin leikkausjonoon tuohon kohdunpoistoon. Ja puoli vuotta sitä odotteli. Pohdin ja punnitsin ja epäröin. Yhtenä päivänä tuntu että se on varmasti se paras asia mitä mulle nyt voi tapahtuu. Ja toisena päivänä olin jo soittamassa että perun koko leikkauksen.
Meillähän oli haaveena saada toinen lapsi. Etenkin tuolla miehellä, se on kokoajan halunnut toista lasta. Mutta mun sairasteluni pisti epäilemään että miten mä pystyn hoitamaan vauvaa kun oon ollu niin huonossa kunnossa sen endon takia. Ja jarruttelin hommaa kokoajan. Yhtäkkiä sitä sitten huomasikin että nyt se on myöhäistä. Nyt sitä lasta ei enää saa. Kyllä mä oon sen asian hyväksynyt mutta kyllä sellanen pieni haikeus on.
Nyt on leikkaus ohi ja kaikki meni hienosti ja sinällään hyvin. Mutta kaikki nää on pistäny mut ajattelemaan just sitä että ku meillä on vaan tää yks elämä. Jos jotain haluaa tehdä niin sit pitäs vaan toimia. Jos jotain haluaa niin pitäs tehdä kaikkensa et sen saa. Pitäs osata enemmän elää hetkessä eikä ootella vaan et sitten ku toi juttu on ohi niin sitte mä teen tän.
Oikeestaan tähän liittyy toi mun kaljun leikkauskin, niin hassulta kuin se ehkä kuullostaakin. Mä oon sitä jo vuosia miettiny ja halunnu mut en oo vaan viittiny. Nyt mä aattelin et mitä hemmettii, jos mä haluun sen leikata niin sit mä leikkaan. Ja nyt musta tuntuu että mä oon just sitä mitä mä oon, oma itseni. Ja jos se ei jollekin kelpaa niin on kelpaamatta.
Tietyllä tavalla on nyt niin ristiriitainen olo. Leikkauksesta on viikko ja musta tuntuu että mä oon täysin jämähtänyt tähän. Mä en sure mitään eikä mitään sellasta mutta jotenki en vaan saa tartuttua mihinkään. Ehkä se tästä helpottaa kunhan hieman vielä aikaa kuluu. Mutta toisaalta tuntuu että mä oon elämäni kunnossa, että vihdoin mä pystyn elämään normaalia elämää. Nauttimaan niistä asioista mistä mä haluan nauttia. Ja mikä tärkeintä, mä pystyn täysin keskittymään tuohon rakkaaseen pikkutyttöön joka mulla on. Aikaisemmin kivut vei niin paljon mun voimia etten kertakaikkiaan kaikkeen pystynyt..
En tiiä, ihan sekavaa sepostusta mut jospa joku tajus mitä mä haen tällä..
Meillähän oli haaveena saada toinen lapsi. Etenkin tuolla miehellä, se on kokoajan halunnut toista lasta. Mutta mun sairasteluni pisti epäilemään että miten mä pystyn hoitamaan vauvaa kun oon ollu niin huonossa kunnossa sen endon takia. Ja jarruttelin hommaa kokoajan. Yhtäkkiä sitä sitten huomasikin että nyt se on myöhäistä. Nyt sitä lasta ei enää saa. Kyllä mä oon sen asian hyväksynyt mutta kyllä sellanen pieni haikeus on.
Nyt on leikkaus ohi ja kaikki meni hienosti ja sinällään hyvin. Mutta kaikki nää on pistäny mut ajattelemaan just sitä että ku meillä on vaan tää yks elämä. Jos jotain haluaa tehdä niin sit pitäs vaan toimia. Jos jotain haluaa niin pitäs tehdä kaikkensa et sen saa. Pitäs osata enemmän elää hetkessä eikä ootella vaan et sitten ku toi juttu on ohi niin sitte mä teen tän.
Oikeestaan tähän liittyy toi mun kaljun leikkauskin, niin hassulta kuin se ehkä kuullostaakin. Mä oon sitä jo vuosia miettiny ja halunnu mut en oo vaan viittiny. Nyt mä aattelin et mitä hemmettii, jos mä haluun sen leikata niin sit mä leikkaan. Ja nyt musta tuntuu että mä oon just sitä mitä mä oon, oma itseni. Ja jos se ei jollekin kelpaa niin on kelpaamatta.
Tietyllä tavalla on nyt niin ristiriitainen olo. Leikkauksesta on viikko ja musta tuntuu että mä oon täysin jämähtänyt tähän. Mä en sure mitään eikä mitään sellasta mutta jotenki en vaan saa tartuttua mihinkään. Ehkä se tästä helpottaa kunhan hieman vielä aikaa kuluu. Mutta toisaalta tuntuu että mä oon elämäni kunnossa, että vihdoin mä pystyn elämään normaalia elämää. Nauttimaan niistä asioista mistä mä haluan nauttia. Ja mikä tärkeintä, mä pystyn täysin keskittymään tuohon rakkaaseen pikkutyttöön joka mulla on. Aikaisemmin kivut vei niin paljon mun voimia etten kertakaikkiaan kaikkeen pystynyt..
En tiiä, ihan sekavaa sepostusta mut jospa joku tajus mitä mä haen tällä..
Mä en vaan osaa olla, mä tuun kauheen levottomaksi, nyt ku pahempia kipujakaan ei enää ole ollut pariin päivään.
Hommat tehdään tietyllä tavalla ja tietyssä järjestyksessä, niin mä oon tehny jo vuosia. Ei kuitenkaan mitenkään pakkomielteisesti, mä vaan tykkään rutiineista. 
