Poikaystävä "liian läheinen" pikkusiskonsa kanssa?

[brev]

Onko tämä seurustelusuhde teille kummallekin ensimmäinen vakavampi suhde? Silloin voi olla, että varsinkin sinä yrität tehdä tästä suhteesta haluamasi kaltaisen suhteen. Taitaa olla niin, että mies ei ole vielä valmis aikuiseksi, jossa pitäisi sitoutua asuntolainaan, lapsiin, naimisiinmenoon yms. isoihin juttuihin.

Olen samaa mieltä, että mies tuskin on rakastunut sinuun tulisesti. Voi tietysti olla, että sinäkin olet rakastunut siihen tunteeseen, että olisi ihanaa olla rakastunut, mutta haluat miehen käyttäytyvän tietyllä tavalla ("Rakastaisin häntä enemmän, jos hän tekisi niin kuin minä haluan...").

Jotenkin kirjoitustesi perusteella tuntuu siltä, että teille tekisi hyvää erota. Erotkaa ystävinä ja katsokaa vaikka muutamia kuukausia, että muuttuuko miehen mielipide sinä aikana. Ehkä te olette niin tiiviisti yhdessä, että mies pitää itsestäänselvyytenä sinua eikä oikein tajua, että mitä hän menettää, jos eroatte.

 

[Hei.]

Hmm... poikaystäväni "aikuistuisi" oman aikatauluni mukaan aika myöhään, jos hän olisi valmis perheen perustamiseen vasta kolmekymppisenä. Itsellänikään ei ole siten mikään erityinen kiire lapsille, mutta sellaisen pysyvyyden ja "turvan" haluaisin jo muutaman vuoden sisällä. Eli naimisiin parin vuoden sisällä ja lapsi ehkä viiden vuoden sisällä. Tietenkään ikinä ei tiedä, miten ajatukset muuttuu, mutta näin ainakin nyt kuvittelisin haluavani.

Olisi helppoa, jos pystyisi tietämään sormia napsauttamalla, onko kyseinen miekkonen "se oikea". Pidän hänestä aivan valtavasti, mutta en kyllä halua monia vuosia odottaa miehen varmuutta, haluaako hän minusta tyttöystävää enempää.

Mistä tunnistaa, jos poikaystävä pitää minua "vain tyttöystävänä"? Sillä sellainen en halua olla. Voiko tilanne muuttua? Että minusta tulisikin enemmän kuin vain tyttöystävä?

Äidin korvikkeeksi en halua. Haluan elämänkumppanin, jolle olen ykkönen ja joka on minulle ykkönen tilanteessa kuin tilanteessa. Taitaa olla tämän ikäisenä mahdotonta?

Varmasti parhaiten tunnistatte sen rakkaudentilan kysymällä pojalta suoraan.

Rakkautta on myös se, jos viihtyy toisen seurassa vaikka sitä ei aina sanoisikaan.

On kiinnostunut toisen ajatuksista.

Tietysti tulevaisuuden haaaveistakin pitää puhua.
Ei kuitenkaan liian tarkoihin aikatauluihin sidottuja.

Tuon pojan tilanteessa minä ajattelisin.
Ensin opiskelu loppuun.
Jonkinaikaa työntekoa jotta rahaa kertyy omanpesän rakentamiseen.
Lastenhankinta, kun rakentamisesta johtuva talous jälleen kunnossa.

Rakkautta on myös se, kun haluaa järjestää asiat sillälailla, että omalla perheellä hyvä olla ja riittävä toimeentulo.

Tietysti pitkinmatkaa voi toiselle kertoa kuinka hyvä on olla sinun kanssa yhdessä.
Helliä ja pitää muuten hauskaa.

Yksi keino on saada mies hyvälle tuulelle, kun kehuu häntä.

Vieläkin minua ihmetyttää, eikö poika tosiaan osoita rakkautta milläänlailla.
Lahjoin, tekemällä jonkin työn jota haluatte, hellin kosketuksin tai vietä yhteistäaikaa kanssanne.

 

[keski-ikäinen nainen]

Voi hyvä jumala sinua tyttö, olet liian nuori! Ei sinun kuulu vielä olla niin varma mistään, eikä poikaystäväsikään. Mikä ihmeen kiire sinulla on?

Mies onkin parhaimmillaan perheen perustamiseen juuri kolmekymppisenä, kenties vielä myöhemminkin. Kaksikymppisestä miehestä et vielä tiedä, mikä hänestä tulee ja millaiseksi vielä elämänsä tekee. Voit tehdä elämäsi erehdyksen, jos sitoudut niin nuoreen mieheen.

Näin kävi minulle: vauva 19-vuotiaana, tarkoituksella tehty, mies oli 21 v. Avioliitto, ja sitten ero kuuden vuoden kuluttua, kun mies oli muuttunut aivan muuksi kuin miksi häntä luulin. Ja olimme sentään seurustelleetkin muutaman vuoden. Keskeneräiseksi jäänyt omakotitalo laitettiin myyntiin, siitä jäi molemmille kuitenkin vielä velkaa ja elämä yksinhuoltajana lapsen kanssa ei ollut helppoa niin nuorelle ihmiselle. Oli pakko lähteä vielä opiskelemaan, että sain kunnon työpaikan, ja kuinka monet kerrat kadehdin opiskelutovereitani, jotka saivat opiskella ilman muita huolia. Minulla oli lapsi ja rahahuolet vielä sen lisäksi.

Seurustele nyt vaan rauhassa tämän miehen kanssa, äläkä rassaa sen kummemmin hänen kuin omaakaan mieltäsi. Olet ilmiselvästi mustasukkainen miehen siskolle, mutta tässäkin aika on puolellasi. Sisko on jo 15-vuotias, ihan kohta hänen elämäänsä tulee muita miehenpuolia kuin oma veli. Älä ole niin malttamaton, kaikki muuttuu ja jo vuoden kuluttua maailma on ihan toisennäköinen.

Neuvoisin, että todellakin lakkaat puhumasta mistään tulevaisuudensuunnitelmista poikaystävällesi. Puhut niistä nytkin vain kokeillaksesi häntä ja yrität testata, mitä hän ajattelee mistäkin. Sellainen ahdistaa, ahdistaa se sinuakin. Ei hän osaa vielä luvata mitään, vaikka varmasti sinua rakastaakin. Keskity olemaan hänelle se hänen rakas tyttöystävänsä, tee itsesi hänelle ihanaksi, ole mutkaton ja mukava. Älä tenttaa äläkä testaa. Tee vain itsesi sellaiseksi, että hän ei halua sinusta luopua. Kyllä sinä sen osaat, kun vain jätät liiat tärkeilyt ja tavoitteellisuudet, pidä ne omina tietoinasi. Ole onnellinen, että sinulla on ihana poikaystävä, eikö se tässä vaiheessa vielä riitä? Seurustele nyt vain rauhassa ja katso, onko hän varmasti sinulle se oikea. Se ei nimittäin missään tapauksessa ole sinulle vielä selvinnyt, vuoden seurusteluaika nuorena ihmisenä ei riitä sen asian selvittämiseen.

 

[child is my name]

Eri ihmiset kehittyvät eri tavoin ja eri tahtiin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että teillä on todellakin niin erilaiset "aikataulutukset" elämässä, että kannattaisi harkita eroa. Sinulla on valtava kiire sitoutua ja elää aikuisten elämää sellaisen ihmisen kanssa, joka selvästi on vasta kehittymässä aikuiseksi. Toisaalta et itsekään vaikuta olevan vielä kypsä yhteiseloon, kun olet mustasukkainen tms. siskosta.

Perhesuhteet ja perheet ovat erilaisia. Olisin ollut aikoinani todella närkästynyt, jos mieheni olisi vaatinut olevansa minulle sukuani tärkeämpi ja rakkaampi. Vuoden seurustelun jälkeen tuollaiset toiveet olisivat saaneet minut vain ahdistumaan, talon rakennus tai vauvapuheista puhumattakaan. Muistan jopa ensimmäiset rakkaudentunnustukset toisillemme: mies sanoi sen ensin ja minä vastasin samalla tavalla takaisin. Kuitenkin välittömästi jälkeenpäin mietin, että "Rakastanko mä ihan oikeesti vai tykkäänkö vain? Mistä tietää, että on rakastunut? Mistä mä tiedän, että olenko mä rakastunut?" Myöhemmin minulle selvisi, että rakastinhan minä, mutta en tiennyt sitä vielä tuossa vaiheessa. En olisi ikinä pystynyt tuolloin edes kuvittelemaan, että olisimme yhdessä vielä 15 vuotta myöhemminkin, sillä yhteistä tulevaisuutta ei tullut juurikaan pohdittua.

Mikä kiire on siis valmiissa maailmassa? Älkää turhaa pohtiko tulevaa vaan keskittykää tähän hetkeen ja siihen toisiinne tutustumiseen. Vuoden seurustelun jälkeen ei vielä tunne toista juuri lainkaan. Ettehän ole pystyneet edes avoimesti keskustelemaan näistä tuntemuksistanne keskenänne. Jos olisitte valmiita tekemään lapsen yhdessä teidän pitäisi sitä ennen pystyä puhumaan myös näistä tunnepeloistanne yhdessä. Siitä, että sinä kaipaat sitoutumista ja pysyvyyttä ja siitä että poikaystäväsi ei tiedä vielä mitä haluaa.

 

[Wiik-]

Kyllä, suhde on ensimmäinen vakava meillä kummallakin. Erosta olemme puhuneet jo useaan otteeseen, juuri siksi kun tunteista ei ole varma. Kuitenkin aina olemme päätyneet siihen, että haluamme jatkaa, koska ei ole mitään erityistä "syytä" erotakaan.

Toki poikaystäväni osoittaa pitävänsä minusta läheisyydellä, joskus lahjoilla ja auttamalla. Teemme yhdessä usein ruokaa yms. Kauniita sanojakin kuulen joskus, mutta usein ne on "kerjättyjä". Toisinaan on tosin tuntunut, että hän haluaa minulta vain läheisyyttä. Etten ole muuta kuin tarpeiden tyydyttäjä.

En tiedä oikeastaan mikä kiire minulla on. Jotenkin vain tuntuu, että haluaisin jotain pysyvyyttä elämääni. Että asiat olisivat "selvät". Ehken ole saanut rakkautta ja läheisyyttä tarpeeksi kotoa, koska nyt kaipaisin sitä niin kovasti?

Voiko ihminen muuttua täysin erilaiseksi muutamassa vuodessa?

Niin, ehkä minun tosiaan pitäisi lakata stressaaminen. Se tuntuu vain niin vaikealta. Kärsimätön olen, täytyy myöntää. Haluaisin kaikki heti. Yritän olla painostamasta häntä ja ahdistaa häntä vihjailuillani tulevaisuudesta. Yritän elää tässä ja nyt - ainakin hetken.

Koska tietää, että on valmis ja hän on se oikea?

 

[Kristallipallo]

Hämmästyn kovin, jos olette vielä puolen vuoden kuluttua yhdessä. Tuon asian ratkaisi, että puhutte usein erosta, mutta ette eroa kun ei ole mitään eriteltyä syytä. Tänä aikana kun kitkuttelette yhdessä, saattaa oikea onnesi kulkea ohi.

 

[Hei.]

Kyllä, suhde on ensimmäinen vakava meillä kummallakin. Erosta olemme puhuneet jo useaan otteeseen, juuri siksi kun tunteista ei ole varma. Kuitenkin aina olemme päätyneet siihen, että haluamme jatkaa, koska ei ole mitään erityistä "syytä" erotakaan.

Toki poikaystäväni osoittaa pitävänsä minusta läheisyydellä, joskus lahjoilla ja auttamalla. Teemme yhdessä usein ruokaa yms. Kauniita sanojakin kuulen joskus, mutta usein ne on "kerjättyjä". Toisinaan on tosin tuntunut, että hän haluaa minulta vain läheisyyttä. Etten ole muuta kuin tarpeiden tyydyttäjä.

En tiedä oikeastaan mikä kiire minulla on. Jotenkin vain tuntuu, että haluaisin jotain pysyvyyttä elämääni. Että asiat olisivat "selvät". Ehken ole saanut rakkautta ja läheisyyttä tarpeeksi kotoa, koska nyt kaipaisin sitä niin kovasti?

Voiko ihminen muuttua täysin erilaiseksi muutamassa vuodessa?

Niin, ehkä minun tosiaan pitäisi lakata stressaaminen. Se tuntuu vain niin vaikealta. Kärsimätön olen, täytyy myöntää. Haluaisin kaikki heti. Yritän olla painostamasta häntä ja ahdistaa häntä vihjailuillani tulevaisuudesta. Yritän elää tässä ja nyt - ainakin hetken.

Koska tietää, että on valmis ja hän on se oikea?

Hei, rakas tyttökulta.
On todella hienoa, kun uskallatte kysyä mieltäaskarruttavista asioista.
Olette myös saanut tosihyviä neuvoja.
Toivottavasti otatte niistä opiksi.

Tuossa se nyt tuli esiin se rakastamisen erilaisuus.
Pojalle on tärkeämpää se fyysinenkosketus, kuin ne hellät sanat.
Nyt kun yhdessä opitte toteuttamaan toistenne ensisijaista rakkaudenkieltä, niin silloin jälleen lähennytte toisianne.

Jos tuolla tunteella olla pelkästään tarpeidentyydyttäjä tarkoitatte seksitarpeita, niin sekään ei pidä ihan paikkaansa.
Miehellä nimittäin voi olla fyysinenkosketus hyvinkin tärkeää.
Enkä nyt tarkoita seksiä.
Vaikka se hyväily johtaakin usein seksiin.

Voittehan te siinä hyväilyjen yhteydessä leikkimielisesti ehdottaa kauniiden sanojen käyttöä samanaikaisesti.
Jollain helpolla ja hauskalla tavalla kun poika oppii sen ilmaisemaan, niin kyllä ne jatkossa tulevat ihan itsestää.
Siis ei ainakaan pakottamalla.
Itse kun myös käytätte niitä sanoja, niin kyllä ne rakastuneeseen poikaan tarttuvat.

Valmis ja oikeita olette silloin, kun kaikista asioista voitte keskustella kummankaan loukkaantumatta.

 

[Vanhempi nainen]

Rivien välistä luettuna...

Sinä ap haluat The Aikuisen Suhteen. Lapsen ja omakotitalon. Koska kuvittelet/uskot että ne tuovat sinulle jonkun pysyvän onnen ja osoittavat, että poikaystäväsi rakastaa sinua ja olette aikuisia ja tosissanne.

Poikaystäväsi haluaa sinusta The Tyttöystävän. Koska sellainen kuuluu olla. Ei sellaisen kanssa hauskaa pidetä eikä sitä ajatella tulevana vaimona, mutta tottakai tyttöystävä kuuluu olla.

Kumpikaan teistä ei ole Rakastunut. Sinä käytät (yrität käyttää) poikaystävääsi keinona saada aikuisen status sekä itsellesi mielenrauhaa kuvittelemasi "oikean elämän" muodossa. Hän käyttää sinua normaaliuden osoituksena.

Jos sinä olisit oikeasti rakastunut, puhuisit kuinka mies on sinulle tärkein, ja kuinka haluaisit elää juuri hänen kanssaan ja toteuttaa yhdessä teidän molempien unelmia. Nyt kuitenkin haikailet vain sen perään, että "pääsisit" naimisiin, äidiksi ja omakotiasujaksi. Kuulostaa siltä, että miehen persoonalla ei niin ole väliä, kunhan vain saisit nuo asiat että voit olla "varma". Sanoit itsekin, että "pidät kyllä miehestä kovasti". Ei sen perusteella kuitenkaan pidä loppuelämäänsä lukkoon lyödä!

Tuossa iässä ja aikuistumisen vaiheessa tulevaisuus pelottaa varmaan kaikkia. Voi tuntua helpolta ratkaisulta hommata se lapsi, avioliitto ja omakotitalo, koska sitten kaikki olisi valmista ja mitään ei tarvitsisi enää miettiä ja pelätä. Mutta ei se niin mene. Ei elämä ole valmista, vaikka hommaisitkin nuo asiat. Etenkään, jos ne on hommattu ilman sen syvempää pohtimista, ovatko ne jotain mitä OIKEASTI haluat. Tai jotain, mitä kumppanisi haluavat. Eivät elämän pulmat ja stressi lopu siihen, että hommaat talonlapsenaviomiehen. Voisi oikeastaan sanoa, että siitä ne vasta alkavat! Mutta nuoresta ihmisestä voi toki näyttää, että se olisi helpoin polku ja asiat olisivat sillä selvät.

Mieti itsekin hyvin kriittisesti, mitä haluat ja erityisesti MIKSI. Eli haluat lapsen - miksi? Haluat omakotitalon - miksi? Naimisiin - miksi? Mahdollisimman pian - miksi? "Jotta voisin tuntea oloni varmaksi ja turvalliseksi" on jokaiseen väärä vastaus, sillä mikään noista asioista ei oikeasti anna sinulle turvaa. Turvattomuuden kokemus on oman pääsi sisällä, ja siksi mikään ulkoinen seikka ei sitä korjaa.

 

[Wiik-]

Oikeastaan erosta olemme puhuneet usein juuri silloin kun riitelemme. Loukkaannun välillä aivan liian herkästi kai ja heti olen ikäänkuin uhkailemalla erolla. Mikä on lapsellista. Kuitenkin se on aika usein heti mielessä, että "erotaan nyt sitten" tai "erotaankohan me". Ja usein eropuheet tulevat myös silloin esiin kun minä olen ensin tivannut häneltä haluamiani vastauksia tulevaisuudesta ja sitten saan sen käsityksen, ettei hän pidä minusta tarpeeksi, joten alan puhua erosta.

Jos pojalle rakkaudenkieli on kosketus ja minun sanat, niin miten nämä voisi yhdistää molempia sopiviksi? Muuttuuko rakkaudenkieli iän myötä? Pitäisikö ottaa pojan kanssa ihan keskusteluksi, että mikä on hänen rakkaudenkieli ja kertoa, että minun on sanat? Minusta tuntuu tyhmältä kertoa hänelle jatkuvasti pitäväni hänestä, jos en saa samoin vastakaikua ja sanoja takaisin. Olen yleensä aina aloittaja.

Kiitos kaikista vastauksista, toivon niistä olevan apua

 

[helppoa]

Kyllä, suhde on ensimmäinen vakava meillä kummallakin. Erosta olemme puhuneet jo useaan otteeseen, juuri siksi kun tunteista ei ole varma. Kuitenkin aina olemme päätyneet siihen, että haluamme jatkaa, koska ei ole mitään erityistä "syytä" erotakaan.

Tämä on paha. Koska tämä tarkoittaa, että olette yhdessä vain paremman puutteessa, kuten jo monesti sanottu olet miehelle vain tyttöystävä. Kun hänelle tulee vastaan se "elämän nainen", niin sitten sinut laitetaan syrjään, koska sitten on syy erota. Nyt (vielä) ei ole, kun ei ole parempaa kiikarissa. Siinäpä se tykkäämisen ja rakastamisen ero.

 

[Hei.]

Jos pojalle rakkaudenkieli on kosketus ja minun sanat, niin miten nämä voisi yhdistää molempia sopiviksi? Muuttuuko rakkaudenkieli iän myötä? Pitäisikö ottaa pojan kanssa ihan keskusteluksi, että mikä on hänen rakkaudenkieli ja kertoa, että minun on sanat? Minusta tuntuu tyhmältä kertoa hänelle jatkuvasti pitäväni hänestä, jos en saa samoin vastakaikua ja sanoja takaisin. Olen yleensä aina aloittaja.

Kiitos kaikista vastauksista, toivon niistä olevan apua

Ensinnäkin rakkaudenkieli on vähän sama-asia kuin puhuttavakielikin.
Siis jos et osaa jotakin kieltä, niin et osaa sitä myöskään käyttää.

Näinollen sitä rakkaudenkieltäkin voi opiskella.
Ja parhaiten se käy puhumalla kumppanin kanssa.
Heti kun kumpikin alatte ymmärtämään toistenne kieltä, niin silloin pystytte toteuttamaan sitä toisillenne tärkeää rakkaudenkieltä.

Eikä noiden puhuminen ja kosketus toimintojen yhteensovittamisessa pitäisi olla kovinkaan suuria vaikeuksia.
Puhua ja hellitellä voi helposti yhtäaikaa.

Ei se ensisijainen rakkaudenkieli iänkäänmyötä suuresti muutu.
Mutta tiedonmyötä se voi monipuolistua silloin, kun puolisoilla on eri tarpeet, ja kun ne yhdistetään, niin sehän on rikkautta.

Ja toiselle hyvän tuottaminen on sitä aitoa rakkautta.

Niin ja onhan teillä jatkossa, hellä lämmin mieli, kirkkaat kauniisti loistavat silmä, hulmuavin hiuksin, johon poika voi todella rakastua.

 

[Wiik-]

Kiitos kaikille vastanneille! Neuvonne ovat olleet hyviä ja pistäneet monet asiat pohdinnan alle.

Keskustelin poikaystäväni kanssa monista täälläkin mietityistä asioista ja jonkinlaista selkoa nyt ainakin osiin asioihin sain. Parasta on varmasti tärkeintä yrittää elää hetkessä ja seurata minne tuuli kuljettaa. Kaikkea ei pidäkään ehkä saada tässä nyt ja heti.

Yritän lopettaa painostamisen ja keskittyä seurustelemaan, rakastamaan ja oppimaan toisesta. Ehkä aika kypsyttää meitä, opimme paremmin tuntemaan toisemme ja vasta sen jälkeen voi kai realistisesti sanoa kuulummeko yhteen.

 

[Hei.]

Tuohan alkaa näyttämään jo hyvälle.

Kyllä siitä hyvä tulee, kun yhdessä pohditte ja järjestätte asioita.

Hyvää ja mielenkiintoista Uuttavuotta teille molemmille.

 

[NieW]

Keskustelin poikaystäväni kanssa monista täälläkin mietityistä asioista ja jonkinlaista selkoa nyt ainakin osiin asioihin sain. Parasta on varmasti tärkeintä yrittää elää hetkessä ja seurata minne tuuli kuljettaa. Kaikkea ei pidäkään ehkä saada tässä nyt ja heti.

Yritän lopettaa painostamisen ja keskittyä seurustelemaan, rakastamaan ja oppimaan toisesta. Ehkä aika kypsyttää meitä, opimme paremmin tuntemaan toisemme ja vasta sen jälkeen voi kai realistisesti sanoa kuulummeko yhteen.

Ei siinä varmaan mitään menetäkään (paitsi aikaa), jos nyt kokeilee vielä jonkin aikaa josko suhde alkaisi toimia, jos kerran tuntuu siltä että haluaa vielä antaa mahdollisuuden. Minun veikkaukseni tilanteesta kuitenkin on melko sama kuin jo monien muidenkin kanta täällä, eli että ei kannata toivoa tuosta pojasta mitään ihmeellistä. Kyllä sen tietää, rakastaako toista vai ei, ja jos ei tiedä niin silloin ei rakasta. Vielä tuotakin laimeampi muoto on se "ettei ole varma tunteistaan". Ymmärrän hyvin, että sinua ap kiinnostaisi vakavammanlaatuinen seurustelu, varsinkin jos sinulle kerran on selvää, että haluat perheen. Aiemmin monet ihmiset perustivat perheen jo tuossa iässä, ja varsinkin jos jo olet valmistumassakin ja kaikki on suunnilleen mallillaan. Kiire ei tietenkään ole, mutta jos kerran haluat niin sitten haluat.

En kyllä itse jäisi odottelemaan, josko poika yhtäkkiä "aikuistuisi" ja alkaisi rakastaa sinua. Luulin ensin että olette teini-ikäisiä, niin lapselliselta tuo touhu kuulosti. Tällä 25-vuotiaalla "miehellä" menee varmasti tovi jos toinenkin kasvamiseen, ja jos se joskus tapahtuukin, niin tuskin sinun kanssasi. Valitettavasti noita on nähty.

Tuo on muuten varmaankin syy siihen, miksi vakavampaa suhdetta ja perhe-elämää haluavat (nuoret) tytöt usein päätyvät yksiin vähintään 10 vuotta vanhemman miehen kanssa.

 

[Zeims]

Luin jonkin verran myös muiden kommentteja, en kaikkia.
Pyydän jo ennakkoon anteeksi, jos asiavirheitä ilmaantuu kirjoituksessani.

Itselleni tuli jotakin mieleen asiasta.
Aluksi: 'Sota on julmaa ja ratsuväki raakaa', mutta tosiasiat on otettava tosiasioina.

Sain sellaisen käsityksen, että et (ainakaan vielä) ole poikakaverillesi se sydämen ykkönen.
Olet numero kaksi, ykkönen näyttää olevan pikkusisko.
Mikä se heidän suhteensa oikein onkaan? Onko ihan tavallinen vai olisiko jotain kuitenkin väärillä urilla?
Kuvailusi perusteella noiden kahden suhde voi olla vaikka mitä. Sanon rehellisesti: epäilen heidän olevan rakastuneita toisiinsa - tavalla, joka ylittää ns.normaalin sisko-veli -suhteen.
Onko mahdollista, että suhteessa on myös jotain intiimiä, jota ei saisi olla?

Poikakaverillasi ei oikein ole homma hallussa. Hän ei tiedä itsekään, missä / milloin / kenen kanssa / millä tavalla hänen pitäisi läheinen naissuhde hoitaa.

Voi olla, että pojan puolelta löytyy myös jonkinlaista väärää ylilojaaliutta tyttöä kohtaan. Millaiseksi heidän suhteensa kehittyi perheessä tapahtuneen avioeron aikana / jälkeen?

Sinun itse on tehtävä (jossain vaiheessa) ratkaisu, mitä seurustelusuhteesi suhteen teet.
Toivon, että harkitset ja tunnustelet asiaa tarpeeksi tarkkaan, jotta olet itse sen hetkisen päätöksesi takana täysillä. Et voi tehdä muuta, kuin parhaasi. Teit mitä teit, älä syytä itseäsi.
Jos vaikka teet virheitä, nekin voivat olla tarpeen tietyssä elämäntilanteessa.
Ei sitä kuitenkaan tiedä, miten asiat muuttuvat virheistä huolimatta.
Uudestaankin voi aloittaa ns. puhtaalta pöydältä.
Se on elämää.

Sydämestäni toivon, että saisit elää tätä hetkeä ja tulevaisuutta hyvän miehen kanssa - kuka se sitten lieneekään.

Hyvää jatkoa!

Terv. Zeims (kohta 45...)

 

[kaffepannu]

En usko että siinä siskon tapauksessa on mitään, mistä sun kannattais olla huolissaan. Omalla avokillani on myös pikkusisko, joka on minun ikäiseni. Heillä on keskenään todella railakasta huumoria, ja olen onnekas, että sellainen huumori uppoaa myös minuun (voin nimittäin sanoa että kovin moni ihminen ei sellaista huumoria ymmärtäisi...)

On hiukan epäreilua kysyä keneltä tahansa, että kuka on heidän elämänsä tärkein ihminen. Silloinhan laitat ihmisen valitsemaan sinun, vanhempiensa ja mahdollisten sisarustensa väliltä... Ei sellaista tarvitse joutua valitsemaan.

Tsemppiä vaan ja huumoria kehiin niin kyllä se siitä Mitä pidemmälle suhteenne etenee ja mitä paremmin opitte toisianne tuntemaan, niin sitä paremmin alat myös ymmärtämään miestäs.

 

[synd]

Kun ihminen aistii tollasen asian, liian läheinen suhde siskoonsa, se yleensä pitää paikkansa.
Miksi noin läheinen suhde, onko joku riippuvuus, onko isosisko, pikkusisko kysymyksessä?
Ei normaalissa sisarussuhteessa ole tollaista ylipursuavaa läheisyyttä.
Kysy häneltä, mikä on homman nimi.

 

[lover]

Parisuhteessamme on myös toinen ongelmallinen kohta: poikaystäväni ei ole "varma" tunteistaan. Hän vain tykkää minusta - muttei rakasta. Rakastaakohan koskaan?

Valot päälle! Jos ei ole rakastumisen tunnetta edes suhteen alussa, niin ei sitä myöhemminkään ole. En ota tuohon siskojuttuun kantaa, mutta muuten on selvää, että ap/Wiik on miehelleen pelkkä varanainen, jota pitää kuvioissa kunnes löytää rakkauden tai paremman ihastuksen.

Mutta ei kai siinä silloin mitään, jos tyytyy tuollaiseen sekundasuhteeseen...

 

[hmm jaa]

On hiukan epäreilua kysyä keneltä tahansa, että kuka on heidän elämänsä tärkein ihminen. Silloinhan laitat ihmisen valitsemaan sinun, vanhempiensa ja mahdollisten sisarustensa väliltä... Ei sellaista tarvitse joutua valitsemaan.

Entä tositilanteessa, jos mies oikeasti joutuisi valitsemaan siskon ja tyttöystävän (/vaimon) välillä sellaisessa tilanteessa jossa molemmat tarvitsisivat miestä. Sanotaan nyt vaikka, että vaimo olisi masentunut ja siskoa kohtaisi joku tragedia. Molemmat haluaisivat miehen luokseen, tarvitsisivat häntä, ja siinä vaiheessa miehen pitää tehdä valinta. Onko kiva jäädä kakkoseksi?

Minusta on tärkeää tietää kuka on kenellekin elämän ykkönen, eipä tule yllätyksiä sitten matkan varrella.

 

[Sahrami]

Entä tositilanteessa, jos mies oikeasti joutuisi valitsemaan siskon ja tyttöystävän (/vaimon) välillä sellaisessa tilanteessa jossa molemmat tarvitsisivat miestä. Sanotaan nyt vaikka, että vaimo olisi masentunut ja siskoa kohtaisi joku tragedia.

No minä olen kyllä sitä mieltä, että masentuneen masentuneisuus säilyy kyllä huomiseen, sen sijaan tragedian uhri tarvitsee apua heti. Mutta en tiedä haluaisinko silti seurustella jonkun perhepojun kanssa.

 

[gheet]

Niin, tämä oikeastaan olikin se pointtini jota en ehkä niin selvästi sanonut. Mies ei mitä luultavimmin ole valmis samanlaiseen sitoutumisentasoon mitä ap. Vanhemman miehen kanssa voisi olla helmpompaa saavuttaa se pysyvyyden ja turvallisuuden tunne jota ap. kaipaa, mutta ei välttämättä. Riippuu miehestä.

Miehet ja ihmiset on erilaisia. Ei voi sanoa kuka on sitoutumistasoltaan minkäkinlainen. Kaikki riippuu ko. ihmisen persoonasta, historiasta ja myös tästä kumppanista. Minusta ap. kaipaa ja hakee jotain, mitä tämä kundikaveri ei yksinkertaisesti kykene hänelle antamaan. Joku toinen ehkä voisi. Miksi ap sitten väen väkisin haluaa pysyä tämän tyypin kanssa, jonka kanssa selvästikään ei homma niin sanotusti toimi.

Oma mieheni oli "vain" 26-vuotias kun tapasimme, ja siitä lähtien hän on ollut sitä mieltä että minä olen "se oikea". Hän puhui aikaisessa vaiheessa naimisiinmenosta ja muutenkin yhteisestä tulevaisuudestamme (lapsia emme tosin kumpikaan halua), mutta hän oli kuitenkin tuolloin vielä myös osittain kiinni ystävissään ja halusi käydä ulkona paljon enemmän kuin nykyään. Siinä kolmenkympin tienoilla hän rauhoittui, nyt on siis 32-vuotias.

Teillä siis synkkasi heti alusta asti eri tavalla kuin ap:llä - ja niin monella muulla. Ja oli varmaan eka poikaystäväsi...? Vai ei ollut, mistä tiesit kuka on se oikea? Tunnen pari pariskuntaa, jotka yläasteella alkaneen seurustelun jälkeen meni naimisiin joskus 25 v:na. Toinen pari on jo eronnut, toinen on vieläkin, kahden lapsen jälkeen "in looove", ja se on ihanaa. Tunnen parin, joilla kummallakin oli useita lyhyempiä ja pidempiä suhteita takanaan, kunnes juuri he kolahtivat toisilleen. Ja ihmisiä, jotka useista seurusteluista huolimatta eivät ole päätyneet pysyvään suhteeseen. Sellaista se ihmisen seurustelu on. Vuoden seurustelu ei vielä ole mitään. Siinä vaiheessa vasta punnitaan sovitaanko toisillemme ja tutustutaan. Jos vielä 2-3 vuoden kuluttua yhteiselo maistuu, se on hyvä.

Todella vaikea tietysti sanoa muuttuuko ap:n mies, oppiiko hän rakastamaan (vai rakastaako muttei vaan tiedä sitä) jne. Minusta on hieman huolestuttavaa jos mies vuoden yhdessäolon jälkeen sanoo vain tykkäävänsä.

Missäköhän on määritelty että missä suhteen vaiheessa pitää rakastaa ja vielä kyetä se sanomaan?? Entä jos mies ei ikinä koskaan tule "rakastamaan" ap:tä vaikka pitäisikin hänestä ...ainakin siihen asti kunnes kyllästyy kuuntelemaan ap:n marinaa siitä kuinka mies välittää siskostaan enemmän, ja miksi hänellä voi olla yhtä kivaa ap:n kanssa, ja miksi se on erilaista, ja pala pala pala... Ehkäpä ap:n mies osaa ja kykenee rakastamaan ihan normaalisti. Sitten kun sen aika tulee. Enpä minäkään vielä vuodessa tiennyt kuinka rakas miehestäni joskus minulle tulee. 5-6 vuotta meni kun ymmärsin, että tässähän on elämäni mies, ja päinvastoin.

Miksi ap yksinkertaisesti ei voi vain nauttia siitä mitä heillä on, ja antaa ajan hoitaa tehtävänsä? Sillä mitä miellyttävämpää yhteiselo toisen ihmisen kanssa on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä siitä syntyy kestävä ja avoin suhde. Mutta jos jo alkuvaiheessa (kyllä vain, kutsun vuoden seurustelua alkuvaiheeksi) ollaan asettelemassa perheenjäseniä vastakkain itsensä kanssa, eikä muutenkaan ap koe saavansa sellaista arvostusta kuin haluaisi, niin ei siitä pitkän päälle seuraa kuin riitaista ero.