A
"anonyymi"
Vieras
Tein abortin noin puolivuotta sitten. Hetken aikaa olin niin epätoivoinen ja hormonimyllerryksessä, että se tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Selitin lääkärin pään täyteen valheita, jotta abortti olisi mahdollinen. Annoin negatiivisien tunteiden ottaa vallan itsestäni. Ainut, joka yritti saada jollain tasolla pääni kääntymään, oli tympeä ultraaja ja hänkin vain siksi, koska on itse syvästi aborttia vastaan. Uhmani vain kasvoi tuon, jopa ilkeän, tapaamisen myötä, ja ajattelin, että nyt ainakin teen abortin. Myös läheiseni olivat kovasti minun puolella. Näin jälkikäteen ajateltuna on kirkkaan selvää, että he HALUSIVAT minun tekevän abortin. Vain mieheni oli hiljaa, hän ei pukahtanut sanaakaan, perinteinen suomalainen tuppisuu kun on. Vasta hetki aikaa siiten hän kertoi, että abortti otti häntä koville. Ihmettelin, miksi hän ei silloin sanonut asiasta mitään. Olin kuulemma ollut asiasta niin ehdoton. Toivon kovasti, että hän olisi saanut suunsa auki, sillä hän olisi ollut ainut, kuka olisi saanut pääni kääntymään.
Tieto raskaudenkeskeytyksen sallimisesta helpotti minua paljon. Menin heti saamaan ensimmäiset lääkkeet. Hetkeä myöhemmin, kun stressi oli poissa, kun oli jo liian myöhäistä, tajusin, että en minä tätä oikeasti halua! Mitä olinkaan mennyt tekemään, tappamaan oman lapseni. Lapsen, jonka todellisuudessa olin halunnut pitää. Miksi en saanut kaivettua sitä tosiasiaa esille kaiken sen tunnekuohun alta. Nyt haluaisin yrittää tehdä lasta, mutta olenko ansainnut sitä?
Tieto raskaudenkeskeytyksen sallimisesta helpotti minua paljon. Menin heti saamaan ensimmäiset lääkkeet. Hetkeä myöhemmin, kun stressi oli poissa, kun oli jo liian myöhäistä, tajusin, että en minä tätä oikeasti halua! Mitä olinkaan mennyt tekemään, tappamaan oman lapseni. Lapsen, jonka todellisuudessa olin halunnut pitää. Miksi en saanut kaivettua sitä tosiasiaa esille kaiken sen tunnekuohun alta. Nyt haluaisin yrittää tehdä lasta, mutta olenko ansainnut sitä?