Puuttuuko jotain, vai tuhoanko suhteeni?

[mississ]

Luulen, että mustasukkainen tarkoitti että miehen kanssa käydään terassilla. Tehdäänhän me joskus erilaisia juttuja, käydään ulkona tai jotain. Silloin on
tietysti melkein aina kivaa ja helppo olla yhdessä, eikä tarvitse analysoida
Mutta ei ilta ulkona tuo mulle sen suurempia rakkauden tunteita, saatan vain
todeta että onpa mulla ihana mies. Ja parin päivän päästä jokin taas vähän
ärsyttää ja hätäännyn. Sitten menee taas päällisin puolin hyvin mutta mietin
itsekseni kuuluuko suhteen olla tällaista, tuleeko se varmuus ja riittääkö
tällainen "hiljaisempi intohimo" mulle.

Miehinen näkökulma: voin jakaa suhteeni kahteen kategoriaan. Niihin joissa pääasia on ollut palava intohimo, seksiä on enemmän kuin tarpeeksi, ajatukset menevät sängyssä täysin yhteen jne. Olen onnellinen, että olen saanut kokea sellaista.

Sitten on ne pidemmät suhteet, joissa ajatukset menevät totaalisen yhteen myös sängyn ulkopuolella, etenkin siellä. Ei tarvitse kuin sanoa puoli sanaa ja toinen ymmärtää. Saa nauramaan, yllättymään.

Tätä jälkimmäistä puolta en ole saanut "seksisuhteissa". Vaikka niiden naisten kanssa on tultu hyvin toimeen, en lähtisi heidän kanssaan vaikkapa kaverin mökille. Eli sen verran eri aaltopituudella on kuitenkin oltu.

Kumpi on parempi, voiko kummatkin saada? En tiedä, ikää on hiukan yli 30. Elämä on etsimistä

Jatka ihmeessä etsimistä, meillä toimii kummatkin puolet jo kymmenettä vuotta!!

 

[Toinen pohtija]

viivyn sovituskopissakin tunnin kun en pysty päättämään otanko punaisen vai sinisen paidan, ja tämä on vain yksi pieni esimerkki... Miten vanha sinä Toinen pohtija olet? Toivon että tämä pohtiminen vähenee kun ikää ja kokemusta kertyy, en vain haluaisi, että tästä miehestä tulisi vain "kokemus" joka auttaisi minua analysoimaan vähemmän seuraavassa suhteessa, haluan oppia sen nyt ja elää onnellisena hänen kanssaan aina...

Minä myös kärsin tuosta samasta pukukoppisyndroomasta Ikää minulla tosin on vasta(?) 27. En siis osaa sanoa väheneekö pohtiminen vuosien kuluessa, mutta ainakin minulla täydellisyyden tavoittelu on vähentynyt (minulla oli siis myös taipumusta perfektionismiin nuorempana varsinkin koulun suhteen, taisi jäädä lukion jälkeen kun tajusin ettei se tee onnelliseksi). Täydellisyyden tavoittelun vähetessä on ollut helpompi hyväksyä myös pienet ärsyttävät piirteet ja "epätäydellisyydet" muissa ihmisissä, myös poikaystävässä.

Luulen että poikaystävään on paljon helpompi hermostua kuin kavereille, minäkään en ikinä tappele kavereiden kanssa tai ärsyynny heihin niin helposti kuin poikaystävään. Ehkä kun kysessä on pidempiaikainen suhde sitä tietää että poikakaveri pysyy rinnalla vaikka siihen välissä ärtyykin, kaverit voisi alkaa välttelemään jos niiden kanssa olisi jatkuvasti tappelemassa.. Eihän se tietysti mukavaa ole poikaystävällekään koko ajan olla ärisemässä, mutta toisaalta suhde on aika varmalla pohjalla kun uskaltaa olla ärtynytkin eikä tarvitse koko ajan hymyillä siinä pelossa että poikakaveri muuten jättää.

Opetteluahan tämä analysoinnin vähentäminen minullekin vielä on, mutta koitan nykyään olla tarttumatta pieniin asioihin ja keskittyä positiivisiin puoliin omassa suhteessani. Ja ihan hyvä että poikaystäväni on eri maata, jos molemmat oltaisiin päättämättömiä jahkailijoita eihän sitä koskaan tulisi mitään tehtyä

 

[Ikuinen analyytikko]

Toinen pohtija: Täsmälleen, toi koulujuttukin kuulostaa ihan minulta Poikaystäväni ei onneksi ole samanlainen analysoija, mutta silti herkkä ihminen, ja tällaiset puheet epävarmuudestani satuttavat häntä, mikä tuntuu niin pahalta. Onko teillä (ollut) muita ongelmia, kuten seksipuolella?

Vietin taas eilisillan pohtien. Tuntuu siltä, etten halua olla tyhmä ja tajuta vasta kun on perhe jne ettemme olleetkaan tarkoitettu yhteen loppuelämäksi. En myöskään halua erota, mitä jos hän onkin elämäni mies? Onhan meillä paljon hyvää, välitän hänestä niin paljon ja tuntuu että hän on osa minua, mutta se varmuus puuttuu, enkä tiedä rakastanko häntä (vielä?). Ehkä nämä analyysit tukehduttavat ne rakkauden tunteet, tai sitten niitä ei ole. Tulevatko sitten joskus vai ei, kun en tiedä... Olen miettinyt eroa paljon, mutten tunne että se tekisi minut onnellisemmaksi, kaipaisin vain häntä ja olo olisi tyhjä ja surullinen. Mutta olisinko 1-2 vuoden päästä onnellinen kun pääsen hänestä yli?? Eilen pohdinta alkoi siitä, kun en taaskaan pystynyt syttymään. Hän ei tee mitään väärin, tuntuu vain siltä, etten osaa enää syttyä. Alussa oli ilotulitusta, tiedän että se laantuu ajan myötä, mutta kun ei millään syty vaikka haluaisi, tuntuu pahalta. Olemmeko vain kavereita sitten? Mistä sen tietää? En voisi kuvitella olevani hänen kaverinsa ja tapaavani häntä vain joskus kahvin merkeissä... Seksi ei inhota, haluan sitä, en vaan syty. Olen puhunut parin ystävättären kanssa ja heillä taitaa olla samantyyppinen ongelma, syttyminen. He eivät kehota eroamaan, kun ei ole oikeastaan muuta syytä kun etten tunne varmasti. En haluakaan erota, en myöskään halua jatkaa 10 vuotta vanhan tottumuksen vuoksi ja sitten tajuta että olisi pitänyt erota nuorempana ja aloittaa uusi elämä. Mutta pelkkä ajatus eroamisesta ja uudesta elämästä saa kyyneleet valumaan. Mitä minun pitäisi tehdä?? Voisiko psykologi auttaa tässä tilanteessa? Mielestäni pitäisi tuntea varmasti, jos haluaa erota, mutta myös jos haluaa olla yhdessä...

Oletko sinä Toinen pohtija ajatellut eroa ikinä, koska et ole ollut varma? Miten kauan olette olleet yhdessä? Kuulen mielelläni kommenttisi kun vaikutamme muuten samantyyppisiltä...

 

[Toinen pohtija]

Ehkä kyseessä on se klassinen "rakastuminen muuttuu rakastamiseksi", eli että se alkuajan intohimo katoaa, suhteesta kuin suhteesta, ja sen jälkeen sen eteen pitää tehdä töitä. Vaikea sanoa tosin kun en mikään alan asiantuntija ole, kirjoitan vain omista kokemuksista ja tuntemuksista.

Seksipuolella on meilläkin kieltämättä ajoittain "ongelmia", mieheni on hyvin seksuaalinen ja harrastaisi mielellään seksiä parikin kertaa päivässä, minulla taas se tuntuu olevan kausiluontoista.. Lomalla kun oli rento olo tuli seksiäkin harrastettua enemmän (ja intohimolla), nyt syksyn tullessa sitten oma intohimo on jotenkin kadonnut. Ja kuten kai useimmilla naisilla, ei minulle riitä se että kysytään "pantaisiinko?", vaan kyllä siihen tarvitaan alkulämmittelyt ja esileikit. Mutta aika usein seksin suhteen on sellainen "ihan sama" -olo. Jos nyt poikakaveri haluaa niin hänen mielikseen voin seksiä toisinaan harrastaa, mutta en sitä kovin usein itse kaipaa. Valitettavasti.

Olen miettinyt omaa suhdettani toisinaan paljonkin. Myös ero on käynyt joskus "heikkona hetkenä" mielessä ja tällöin on tuntunut että voisi olla reilumpaa molemmille pakata laukku ja lähteä. Tosin kun kerran todella pahalta tuntuessa otin asian esille mieheni kanssa hänelle tuli niin paha olla että hän itki. Koskaan aiemmin en ole nähnyt hänen itkevän.. Hankalaa pohtia asiaa kun ei sitä oikein halua ottaa esille koska se tuntuu niin epäreilulta toista kohtaan, mutta toisaalta myös jos itsellä on paha olla niin pitäisihän siitä pystyä puhumaan.

Itse en ole psykologin pakeilla ikinä käynyt, mutta jos olet opiskelija ja haluat kokeilla niin voisi olla mahdollista saada aika opiskelijoiden terveydenhuollosta. Minulla pari kaveria kävi opiskeluaikanaan siellä juttelemassa pahasta olostaan, toisella kyse oli nimenomaan suhteesta vaikkakin se oli sinällään vakavampi asia kun siihen liittyi pettämistä.

Niin yhdessä ollaan oltu vasta jonkin verran yli vuosi, tosin tunnettu on noin 2,5 vuotta. Yksi minulle epävarmuutta aiheuttanut asia on ollut myös se että suhteemme on edennyt loppujen lopuksi hyvin nopeasti, ainakin minun mielestäni. Mieheni mielestä olisimme voineet muuttaa yhteen jo kuukauden seurustelun jälkeen ja mennä saman tien naimisiinkin.. Minä taas haluan miettiä rauhassa asioita, olin paljon epävarmempi yhteenmuuttamisestakin ja vaikka nyt kihloissa olenkin ei minulla ole mikään hoppu naimisiin. Mies on jo ehdottelut ensi kesää ja jopa nyt tulevaa uutta vuotta häiden ajankohdaksi, minä taas vain olen todennut että katsotaan nyt miten tämä tästä menee. Mutta ei nyt kuitenkaan ihan vuoden sisään. Missään nimessä en halua päätyä huomaamaan muutaman vuoden päästä että minulla on aviomies ja kolme lasta eikä tämä homma nyt oikein toimikaan. Olenkin hänelle yrittänyt omia tuntojani selittää sanomalla että olen onnellinen jos 30 vuoden päästä herään vielä hänen vierestään ja olemme yhä rakastuneita, mutta koska sitä ei voi varmuudella tietää niin en halua sanoa että lupaan rakastaa häntä aina ja ikuisesti. Eihän hänkään voi tietää rakastaako minua vuosien päästä.

Toivottavasti asiat menevät sinulla hyvin mihin sitten päädytkin. Lohduttavaa sinänsä että emme varmasti ole ainoita asioita paljon pohtivia naisia, törmäsin tänään nimittäin kaupassa käydessäni ihan sattumalta kirjaan nimeltä "Women who think too much". Liekö ollut kohtalo Selasin sitä pikaisesti, se käsitteli nimenomaan naisten tapaa "yliajatella" asioita oli sitten kyse suhteesta, työstä, perheestä.. Vaikutti ihan mielenkiintoiselta ja saattaisi olla hyödyllistä se lukea mutta jätin ainakin toistaiseksi ostamatta. Jos sinua kiinnostaa etsiä kyseinen kirja käsiisi niin sen oli kirjoittanut psykologi nimeltä Susan Nolen-Hoeksema. Ja koska siis aiheesta on kirjakin kirjoitettu niin kai tämä pohtiminen on sitten jopa aika yleinen ongelma

 

[naiset miettiiiii]

Tunnen tuon kirjan olen lukenut sen myös.

Yleisesti ottaen siinä kirjassa käsitellään naisen pohtimisen asioita vain perheen ja oman miehen suhteen eism. että naisten pitää miettiä touhua/kokkaa/passaa /hoitaa/ kotia /keksiä perheelle menoja/keksiä joka päivä mitä sapuskaa tehdä/koska lapset ja mies pitää mennä hammasläkäriin/muistaa ystävien/sukulaisten synttärit ,huomauttaa miehellekin kun mies ei osaa eikä itse muista tai ei vaan halua muistaa ja sitten naisen pitää käydä vielä töissä ,ja miettiä työ asioita ja sitten illalla miten enterteinaa omaa miestä ettei se vaan kyllästy sinuun myös seksin suhteen.
Siis nainen saa miettiä koko perheen puolesta varsinkin myös oman miehen jopa esim. onko se vaihtanut alkkarit? onko se käynyt suihkussa? onko se muistanut leikata varpaankynnet? pitää silittää sen vaatteet , laittaa puhdas paita/alkkarit sukat näkyville makuhuoneen tuollille valmiiksi muuten se vetää taas haisevat hiki sukat/paidan ylle mitä se pitää jo 5 päivää päällä.
Siis tällaisia asioita kirjan kirjoittaja kirjassa käsittelee huumorilla, kirjan kirjoittaja oli huomannut sukulais/ystävä/tuttu piirissä ja haastatellu jotain 500 naista .lopputulos oli ,että miehet ovat yleensä aika kelvottomia kaiken asian suhteen, ja naiset saa kaikki niskan päälle inclucive siis miettiä miehensä puolesta.

Joo,aika yleinen naisten ongelma tuo :=D

 

[panacea]

Minusta tuollainen asioiden vatvominen ja etukäteen spekulointi vaikuttaa ennen kaikkea ns. varman päälle pelaamiselta. Että ihminen on ikään kuin perfektionisti joka yrittää kaikessa päästä johonkin ultimate - suoritukseen.

Sisimmässään sellainen ihminen on hyvin epävarma ja pelokas, ja yrittää ulkoisia asioita "hallinnoimalla" vaientaa sisäistä levottomuuttaan. Samaa vikaa on edellisen kuvaamissa "kontrollifriikki" -naisissa. jotka ns. ajattelevatkin puolisonsa puolesta.

Nämä naiset ovatkin sitten niitä, joille tulee täydellisenä järkytyksenä se, kun mies yksi päivä ottaa ja lähtee sanaakaan selittämättä. Naisen mielestä "kaikki oli niin hyvin", kun elettiin hänen mieltymystensä, sääntöjensä ja ajatustensa mukaan. Kukaan täysijärkinen aikuinen ei tuollaista kuitenkaan pidemmän päälle kestä.

Teille kahdelle pohdiskelijalle toivotan enemmän rohkeutta elää. Elämä ei kuitenkaan koskaan kenellekään mene niin kuin sen suunnittelee, joten ylenmääräinen jossittelu on ajanhukkaa.

 

[Akkah]

Lopetin juuri suhteeni koska en pysty rakastamaan. miksi haaskata omaa ja toisen aikaa? Jos huomaa ettei suhde syystä tai toisesta toimi.
Mies oli ihan ok, ei pahoja vikoja, ja silti niitä vikoja oli kuitenkin niin paljon että olin kokoajan ahdistunut. En tiennyt jatkaako vai ei, asiasta kyllä keskusteltiin, hän olisi halunnut jatkaa...
Toisessa suhteessa samat viat saattaisi tulla anteeksiannetuiksi; jos ei puuttuisi rakkautta, kemiaa.

 

[this no löf]

Lopetin juuri suhteeni koska en pysty rakastamaan. miksi haaskata omaa ja toisen aikaa? Jos huomaa ettei suhde syystä tai toisesta toimi.
Mies oli ihan ok, ei pahoja vikoja, ja silti niitä vikoja oli kuitenkin niin paljon että olin kokoajan ahdistunut. En tiennyt jatkaako vai ei, asiasta kyllä keskusteltiin, hän olisi halunnut jatkaa...
Toisessa suhteessa samat viat saattaisi tulla anteeksiannetuiksi; jos ei puuttuisi rakkautta, kemiaa.

jos ei rakasta toista ja jää vaan roikkumaan niin ei sitä kemiaa ikinä teidän välillä ollutkaan,luulit vain koska ' sullakin piti olla joku" paremman puutteessa siis.

 

[Akkah]

jos ei rakasta toista ja jää vaan roikkumaan niin ei sitä kemiaa ikinä teidän välillä ollutkaan,luulit vain koska ' sullakin piti olla joku" paremman puutteessa siis.

Mikä on roikkumista? Mielestäni katsoin homman loppuun, luovuttamatta heti ensimmäisen rypyn jälkeen. Todettuani että suhde on ajanhaaskausta puolin ja toisin, lopetin sen. Minun se oli pakko tehdä, koska toinen olisi "tyytynyt" tähän...olisi ollut ihan tyytyväinen. Mielestäni huonoon; tai ainakin vajavaiseen; suhteeseen.

 

[toivoton tapaus täällä]

Olen taas joutunut samantyyppisen ongelman eteen. Jään varmaan yksin koko elämäkseni, kun on jo ikääkin kohta 40. Olin nykyisestä miehestäni epävarma jo tavatessamme, olinko hänestä aidosti kiinnostunut. Hän on kiltti ja mukava ja hyvännäköinen ja taitava sängyssä, mutta... Me emme ole samalla aaltopituudella, eivätkä miehen ajatukset/huomiot/mielipiteet ole koskaan erityisemmin kolahtaneet, päinvastoin ne ovat alusta alkaen tuntuneet jotenkin tyhmiltä ja tavanomaisilta. Vertaan häntä aina mielessäni sellaisiin miehiin, joita olen tuntenut, joiden ajatusmaailma kiehtoi minua ja sain keskusteluista uusia ajatuksia ja näkemyksiä. Tuntuu melkein, ettei miehellä ole omaa persoonallisuutta. Melkein tuntuisi paremmalta erota, se tuntuisi melkein helpotukselta, mutta toisaalta taas jotkut asiat ovat hyvinkin. En tiedä mitä ihmettä tekisin.

 

[this wrong]

Olen taas joutunut samantyyppisen ongelman eteen. Jään varmaan yksin koko elämäkseni, kun on jo ikääkin kohta 40. Olin nykyisestä miehestäni epävarma jo tavatessamme, olinko hänestä aidosti kiinnostunut. Hän on kiltti ja mukava ja hyvännäköinen ja taitava sängyssä, mutta... Me emme ole samalla aaltopituudella, eivätkä miehen ajatukset/huomiot/mielipiteet ole koskaan erityisemmin kolahtaneet, päinvastoin ne ovat alusta alkaen tuntuneet jotenkin tyhmiltä ja tavanomaisilta. Vertaan häntä aina mielessäni sellaisiin miehiin, joita olen tuntenut, joiden ajatusmaailma kiehtoi minua ja sain keskusteluista uusia ajatuksia ja näkemyksiä. Tuntuu melkein, ettei miehellä ole omaa persoonallisuutta. Melkein tuntuisi paremmalta erota, se tuntuisi melkein helpotukselta, mutta toisaalta taas jotkut asiat ovat hyvinkin. En tiedä mitä ihmettä tekisin.

Jätä se mies,niin mies saa mahdollisuuden kohdata sen oikean naisen.

suoraan sanoen ,mielestäni toimit väärin toista kohtaan jos jatkat suhdetta tuon miehen kanssa noilla eväillä. ja että " jotkut asiat ovat hyvinkin " ei se riitä.

tai sitten taidatte molemmat vaan pelkää elää yksin ja joku pitää olla,ainakin minun mielestä vaikuttaa siltä viestisi perusteella ja mitä miehestäsi kirjoitit.

 

[upis]

up

 

[Ikuinen analyytikko]

Uskomatonta...sopivasti joku ajatustenlukija uppas tämän tänään... Eilen päätettiin, tai minä päätin, että pidetään tauko. Hän itki ja sanoi että olen se, jonka kanssa hän haluaa viettää koko elämän. Miettimistä on jatkunut jo niin pitkään enkä ole saanut mitään päätöstä aikaan. Edelleen hän on ihana ihminen, hänellä on melkein kaikki ominaisuudet mitä mieheltä toivon, mutta ikuinen analysointi ja miettiminen ei lopu...välillä ärsyynnyn pienistä asioista mitä hän tekee tai sanoo ja meillä on riitoja. Halunikin ovat olleet kuin poissa jo aika pitkään, tosin en tiedä sitäkään johtuko se meistä, miettimisestä vai siitä, etten ole sellainen ihminen joka tarvitsisi paljon seksiä. En vieläkään tiedä tunnenko liian vähän häntä kohtaan, puuttuuko suhteestamme jotain, vai onko vika omissa analysoinneissani ja epävarmuudessani jokaista asiaa kohtaan, ei vain suhteeni kohdalla.

Olo on aivan kamala. Itkettää joka toinen minuutti. Olenko silti tehnyt väärin, olisinko kuitenkin voinut olla riitelemättä ja ärsyyntymättä, kun hän kuitenkin tavallaan on juuri se mitä haluan? Onhan hänessä vikoja mutta olisinko voinut hyväksyä ne vaan? Vai teenkö oikein kun mietin,että jos jokin tuntuu puuttuvan niin se ehkä puuttuukin ja tauko ehkä auttaa huomaamaan sen? Voiko tämä ikinä enää tuntua hyvältä vai tuhosinko nyt suhteemme lopullisesti?

Tarkoitus olisi pitää 2-3 viikon tauko. Mitä silloin teen? Yritänkö unohtaa, vai jatkanko miettimistä? Tulen kaipaamaan häntä valtavasti, mutta mistä tiedän kannattaako silti jatkaa, jos sama epävarmuuskin jatkuu?? Kaipaan neuvoja muilta, miten tästä eteenpäin...? Tuntuu etten pysty mihinkään..