Pyydän kommenttejanne tähän

[Emmi_1]

Lillukka, mies teki alkuun takiani asioita. Hän lähetteli jotenkin epämääräisiä viestejä, eli uskoi että onnistumme, mutta ei sitten tehnyt mitään konkreettista. Uskoin aikani siihen, kunnes tajusin, että näin tämä ei voi mennä. Mies itse sanoi kyseessä olevan "käytösmallin", mikä teki hänestä alivastuullisen. Hän myös puhui siitä, miten pelottavaa on päästää toinen ihminen lähelle. Jotenkin lankesin hetkeksi siihen ansaan - ehkä hän voisi kuitenkin avautua. Vaikka edellinen suhde oli loppunut juuri tuohon aiemmin... Mutta jollain tasolla kaikki tuo projisoitiin minuun. Miehellä ei ollut antaa mitään kauhea konkreettista, mitä olisin tehnyt väärin. Hän antoi ymmärtää, että halusi olla kanssani ja saada perheen jne. Mutta mitään ei sitten tapahtunut.

 

[Tällainen mielipide]

Minä siis lähdin lopulta kesällä ja voin paljon paremmin. Mutta: mitä tämä kaikki oikein oli?

Miehesi käytös vaikuttaa oudolta ja kylmältä, mutta jokuhan teidät sai kuitenkin yhdessä pysymään. Ilmeisesti suhteessanne oli myös hyviä aikoja? Oman suhteeni päättymisen jälkeen muistin myös ex-avomieheni erittäin negatiivisena. Ajattelen, että sinulla voi olla meneillään vaihe, jossa työstät eroasi ja näet asiat huomattavasti mustempina kuin ne tapahtuessaan olivat.

 

[myrkkysumakki]

Minusta sinun ap kannattaisi miettiä, miksi tunnet syyllisyyttä siitä, että lähdit suhteesta joka ei tehnyt sinua onnelliseksi. Ei ole ihan normaalia, että se synnyttää syyllisyydentuntoja.

Olen samaa mieltä siitä, että lienet vaiheessa, jossa sinulla on tarve deminisoida exäsi. Joskus tulet vielä hyväntahtoisesti hihittelemään kaikille teorioillesi.

Päästä irti menneestä ja ala elää tätä päivää.

 

[Kotvanen]

Aika onneton tapaus tuo ap, kun on noin kauan tuollaista kohtelua sieti. Mikset lähtenyt aikaisemmin, pelkäsitkö ettei uutta miestä enää löydy? Taisi olla itsetunnossasi vikaa alunperinkin, ja nyt pönkität sitä kehuskelemalla itseäsi.

On teillä lukijoilla ankea suhtautuminen toisten suruihin! Aina tämä klassinen "mikset lähtenyt jo aikaisemmin" tai "jätä se sika ja elä omaa elämääsi" jne.

Ei suhteesta ole välttämättä ihan helppo irtautua niin vain, vaan kyllähän sitä haluaa yrittää ja kokeilla, että jospa tämä sittenkin toimisi, kun kerran on ko. henkilöön ottanut ja rakastunut. Tässäkin ap varmaan ajatteli että ehkä hän omalla hyvällä käytöksellään ja hellyydellään saisi miehen pehmenemään ja muuttumaan, koska tämä kuitenkin oli ilmeisen älykäs ja fiksu mies sinänsä.

Niin, ja miksei itsestään saa kertoa totuuksia tai jopa hiukan saisi?? Jos todella tuntee olevansa hyvän näköinen (jos muutkin ovat niin sanoneet) ja elämässä pärjännyt ja fiksu ja koulutettu, miksei sitä saa sanoa ääneen?? Ainako vaan itsensä pitää alentaa että no voi kun mää olen vaan tämmönen tavallinen hiironen... Hitto! Minutkin jätettiin osin sen vuoksi että olen liian vaatimaton ja vähättelen itseäni. Mies olisi tahtonut itsevarmemman naisen. Jos olisin pitänyt pääni pystyssä ja enemmän kehunut että olenhan minä ihan hyvä, minullakin olisi vielä mies. Mutta ei, hän lähti rempseämpiä mimmejä etsimään.

Kovasti tsemppiä ap:lle ja voimia päänäs selvittelyssä. Suru ja hämmennyt lievenevät ajan kanssa. Hanki silit keskusteluapua, jos tuntuu, että asia yhä pyörii päässä liikaa.

 

[Kotvanen]

^^
Niin, ja miksei itsestään saa kertoa totuuksia tai jopa hiukan saisi??


Voi ei, lauseen lopun piti kuulua: JA JOPA HIUKAN SAISI KEHUAKIN.

 

[Pix]

^^
Niin, ja miksei itsestään saa kertoa totuuksia tai jopa hiukan saisi??


Voi ei, lauseen lopun piti kuulua: JA JOPA HIUKAN SAISI KEHUAKIN.

Kuinka monta syöttiä sinulla on tällä hetkellä näillä palstoilla? Olisi kiva tietää onko sinulla enemmän täydellisen naisen vai täydellisen miehen rooleja meneillään.

 

[Kotvanen]

^öööh...? Sori, en ole aloittajan sivupersoona. Ja jos itse olen keskusteluja joskus aloittanut, niin ihan omana naisenani. En edes osaisi mennä miehen nahkoihin. Ekä MINÄ ole täydellinen, ehei, sitä en ole mainostanut koskaan.

Näillä palstoilla ollaan kyllä joskus tosi ilkeitä toisille ja aina oletetaan, että kaikki valehtelevat ja huijaavat.

 

[Emmi_1]

Olen syytellyt itseäni paljon - en enää välttämättä lähtemisestä, vaan siitä, että suhde meni pieleen. Jotenkin olen kelannut omaa osuuttani loputtomasti ja varmasti tässä on sekin juttu, että mies osasi hienovaraisesti nitistää itsetuntoani ja syyllistää sen jälkeen minua. Oli tosi helppoa uskoa häntä siinä vaiheessa - järki käski lähtemään, mutta tunteet olivat aika sekaisin.

Joku kysyi ylempänä, oliko meillä hyviä aikoja. Minusta tähän liittyy se "ansa", minkä olen nyt vasta alkanut tajuamaan (etäisyys tekee tehtäväänsä ja kenties tulen demonisoimaan exääni tänne juuri siksi, että asiat valottuvat nyt täysin toiselta kantilta - tasapaino toki löytynee joskus...). Eli mies heitti verkkoja veteen hyvinä aikoina tyyliin "kyllä meillä on hyvät edellytykset olla onnellisia" jne. Meillä oli samankaltaiset arvot ja harrastukset jne. Me myös puhuimme paljon vaikkapa ympäristöstä tai politiikasta. Se oli toki hyvää. Mutta kun puhuttiin tunteista, tulevaisuudesta tms., sanat ja teot eivät olleet missään tekemisissä toistensa kanssa. Olin pitkään jotenkin niin luottavainen (tai tyhmä...), että kuvittelin miehen seisovan sanojensa takana. Eli kun minä sanoin, että minusta olisi todella hyvä tehdä kotityöt puoliksi, kertoa tai näyttää muutoin rakastavansa, antaa positiivista palautetta jne., niin mies oli samaa mieltä (mikä ruokki toivoani). Mutta mitään - ei niin mitään - tapahtunut. Siksi yhä kirjoitan täällä. Mistä tässä on kysymys, miksi hän oli tuollainen? Jotenkin vaan tarvitsen jotain, millä voin nyt järjestellä ajatuksiani. Valmista vastausta ei varmasti ole, mutta ainakin jollain tasolla lohduttaa se, että ihmiset ovat aika yksimielisiä täällä siitä, että normaalia tuo ei ollut ja että oli hyvä kun lähdin.

 

[Kohtalotoveri]

Itsesyytöksistä sinun pitää vapauttaa itsesi. Ei ole sinun vikasi, että suhde meni pieleen. Sehän oli pielessä jo alusta saakka, niinkuin olet kertonut. Et vain huomannut katsoa asioita siitä näkökulmasta, että jotain on oli pielessä, vaikka hälytyskellot jo aika varhaisessa vaiheessa alkoivat soida. Ei kannata syyttää itseään siitä, että on ollut avoin, luottava, rakastava, uskollinen, aito ja täynnä hyvää uskoa. Voi vain todeta, että on ollut ehkä liiankin hyväuskoinen ihmisten suhteen. Niin minäkin olin. Mutta pahuus astui elämääni sellaisella voimalla, etten sellaista edes kuvitellut olevan olemassakaan. Nyt tiedän kokemuksesta ja vasta kokemus on oikeaa tietoa. Olen ymmärtänyt asian niin, että jokaisen täytyy elämässä käydä henkilökohtaisesti kamppailu pahuutta vastaan. Nämä pahuuden lonkerot ovat vielä sinun mielessäsi, syyttäen sinua sellaisesta, jota et ole itse tehnyt. Tämä ilmiö on mielestäni aika universaali, tätä tapahtuu kaikkialla maailmassa, esim. taitees ja kirjallisuudessa.Toivottavasti joskus pystyt kääntämään tämänkin kokemuksen elämänviisaudeksi.

 

[Emmi_1]

Juuri noin... Tiedän, että mies on nyt jo esim. netissä etsimässä uutta seuralaista - ja tietysti hän käyttäytyi tuomitsevasti minuun, kun olin ollut _vain_ 9 kk yksin ennen kuin tapasin hänet... Ja minä poden tätä suhdetta enkä koe kykeneväni luottamaan.

Jotenkin tämä menee päässäni niin, että minä en ole puhtoinen ja mies ei ole itse pahuus. Olin kyllä avoin ja luottavainen ja tein kaikkeni sen eteen, että keskustelisimme asioista. Kun mikään ei auttanut, aloin kysyä haluaako mies jatkaa ollenkaan - mutta hän halusi. Osoitin rakkautta jne. Mutta - kun aikaa kului ja käytös oli mitä oli, minä reagoin. Itkin tullessani kotiin, itkin kun aina tuli seinä vastaan yrittäessäni kysellä, mikä oli vialla, menetin iloisuuteni, kun kaikessa oli aina vika, tenttasin suutuspäissäni, miksi mies aina löysi virheitä minusta. Tässäpä lieneekin pointti, miksi asiat piinaavat mieltäni. Kun reagoin suuttumalla (terve reaktio?), niin mies syyllisti minua siitä aika kohtuuttomasti. Hän ei kestänyt yhtään kritiikkiä ja rajattomana ihmisenä hän otti ihan normaalin huonotuulisuuteni kritiikkinä itseään vastaan. Vaikka se saattoi olla ihan tavallista aamuärtymystä tms. Tässä ikäänkuin olen hukannut itseni - en ollut mikään hirviö, mutta voin pahoin ja olin pettynyt, mutta sille ei ollut _yhtään_ tilaa. Nyt sitten ole kelannut käytöstäni tosi pitkään ja alan vähitellen tajuta, että kyllä tunteita pitää osata näyttää (myös suuttumusta) ja siitä huolimatta voi olla rakastettu.

Olen kuitenkin ajatellut kääntää tämän kokemuksen voimaksi, kuten olettekin ihanasti jo ehdottaneet. Minä uskalsin lähteä silloin kesällä - voimat olivat niin poissa, että tajusin asioiden olevan tosi pahalla mallilla. Olen ajatellut käydä asiat päässäni läpi vielä kerran ja sitten päästän irti. Ja haluan yhä luottaa rakkauteen. Ensi kerralla varaan kyllä aikaa tutustumiseen ja kuuntelen itseäni ihan erilailla.

 

[Tunnelukot auki]

On ihan oikein näyttää tunteensa sekä hyvässä että pahassa. Ja on tervettä suuttua kun itseä kohdellaan kaltoin. Se on jopa hyvin terapeuttista, kun saa joskus kunnon raivarin. Pahempaa olisi, jos alistuisi kaltoinkohteluun. Henkinen väkivalta on yhtä paha kuin fyysinen, molemmat nakertavat itsetuntoa. Terapiassa kannattaisi käydä, ettei tarvitsisi yksin miettiä asioita.

 

[Emmi_1]

Olen siis suhteemme aikana käynyt kahdella eri terapeutilla. Miehen mielestä minussa siis oli vikaa niin paljon, että oli syytä mennä sinne. Toisella terapeutilla käydessäni tajusin, etten ollutkaan ihan kauhea, ensimmäinen vakuutti minun olevan normaali, mutta kannusti jatkamaan suhdetta...

Jos kokee itseään kohdeltavan huonosti, niin minustakin on syytä suuttua. Sitten pyydetään anteeksi ja jatketaan. Tässä asiassa minua siis alettiin kieputtaa: kun pitkäaikaisen, sarkasmiin puetun vähättelyn jälkeen minulla meni hermot aloin kyseenalaistaa niiden asioiden toteutumista, mistä olimme alussa olleet yhtä mieltä ja ylipäätään suhteen terveyttä, niin minä olin ongelma. Kuitenkin uskon suuttumuksen olleen ainoa terve reaktio lopuksi, vaikka se sai miehen etääntymään. Meidän suhteessamme minusta tehtiin primitiivine "hirviö" ja mies pääsi yläpuolelle, tuntemaan itsensä paremmaksi, syyttämällä minua ja toisaalta piikittelemällä, vetämällä mattoa jalkojen alta...

 

[Emmi_1]

Olen siis suhteemme aikana käynyt kahdella eri terapeutilla. Miehen mielestä minussa siis oli vikaa niin paljon, että oli syytä mennä sinne. Toisella terapeutilla käydessäni tajusin, etten ollutkaan ihan kauhea, ensimmäinen vakuutti minun olevan normaali, mutta kannusti jatkamaan suhdetta...

Jos kokee itseään kohdeltavan huonosti, niin minustakin on syytä suuttua. Sitten pyydetään anteeksi ja jatketaan. Tässä asiassa minua siis alettiin kieputtaa: kun pitkäaikaisen, sarkasmiin puetun vähättelyn jälkeen minulla meni hermot aloin kyseenalaistaa niiden asioiden toteutumista, mistä olimme alussa olleet yhtä mieltä ja ylipäätään suhteen terveyttä, niin minä olin ongelma. Kuitenkin uskon suuttumuksen olleen ainoa terve reaktio lopuksi, vaikka se sai miehen etääntymään. Meidän suhteessamme minusta tehtiin primitiivine "hirviö" ja mies pääsi yläpuolelle, tuntemaan itsensä paremmaksi, syyttämällä minua ja toisaalta piikittelemällä, vetämällä mattoa jalkojen alta...

 

[myrkkysumakki]

Ihan tosi, et sinä pääse yli suhteesta kieputtelemalla sen yksityiskohtia päässäsi. Paha olosi kuin kasvaa.

Hyväksy se, että teidän suhteenne ei toiminut, olet onnellisempi ilman sitä. "Vikaa" ei tarvitse olla kummassakaan, kaikkien ei tarvitse kyetä suhteeseen kaikkien kanssa ollakseen normaaleja.

Miten sinun elämäsi nyt, oletko tyytyväinen siihen? Et voi muuttaa mennyttä, voit elää vain tätä päivää. Elä siis.

 

[villapesu]

Mielestäni tuossa on narsisminpiirteitä, mutta olisiko myös asperger-oireita. Siis kaikki tuo järjestelmällisyys,jne. Asperger on suunilleen tunteeton ja toimii kuin kone. Ei nyt ihan, mutta sinnepäin. Ero narsistiin on ainakin se, että aspergerista kärsivä ei ole väkivaltainen. Ja aspergerilla on hyvä itsetunto, toisin kuin narsistilla. Vaikka se alkuun siltä näyttääkin.

Jospa miehesi oletti, jotta olet yhtä järjestelmällinen ja tapojesi orja kuin hän itse. Sitten kun et ollutkaan, niin pettyi itseensäkin.

Yleensä ihmisillä on monenlaisia piirteitä/psyykkisiä vaurioita. Ja kaikki ongelmat ei selity yhdellä diagnoosilla. Eli elkää leimatko kerralla joksikin.

Tsemppiä. Hyvä terapia auttaa. Ja jos eka terapeutti tuntuu tylsältä, niin kannattaa vaihtaa.

 

[been there, done that]

Ja kaikesta selostamisesta jäi vain tunne, että suhteessa on ollut vain yksi osapuoli, aloittaja ja hänen odotuksensa.

Listaukset ulkoisista ominaisuuksista ei kerro paljoakaan siitä, onko kommunikaatio toiminut ja arvomaailmat kohdanneet suhteessa, vaikka koulutukset ja uravalinnat olisivatkin 'samalla tasolla'. Myös listat: 'Minä tein sitä ja tätä, eikä toinen mitään' henkii hieman kypsymätöntä tapaa odottaa kaiken menevän aina tasan, jokainen oikeaa arkea elänyt tietää, että jatkuvan tasapuolisuuden vaade ja sen toistuva mittailu ei saa aikaan kuin katkeruutta ennen pitkää.
Odotukset kehuista kodin sisustuksen ja/tai ulkonäön suhteen kertoo siitä, että niitäkin asioita tehdään vain ulkopuolisten vuoksi, ei siksi, että se olisi oikeasti itselle merkityksellistä tai mielekästä. Jokainen kodin itselleen laittanut nauttii kodistaan, vaikka sitä ei kukaan muu koskaan näkisi saati siitä kommentoisi.
Tapa hakea syyllistä suhteen epäonnistumiseen tai kiillottaa omaa kuvaansa hakemalla täysin tuntemattomilta ja vierailta ihmisiltä tukea asiassa, jonka kaikkia yksityiskohtia ja kokonaiskuvaa ei voi kukaan muu tietää kuin ne, jotka suhteessa elivät, on myös omituinen.
Koska suhteeseen tarvitaan vähintään ne kaksi osapuolta, ei sen epäonnistuminenkaan voi olla kokonaan vain toisen harteilla. Ei elämä ole koskaan niin mustavalkoista, että voisi sanoa jonkun olevan kokonaan hyvä tai paha ihminen.
Miksi on ylipäätään niin tärkeää saada selville, miksi toinen teki mitä teki? Eihän se muuttaisi sitä tosiasiaa miksikään, että suhteessa ei selvästikään kohdanneet ne asiat, mitä kumpikin pitää tärkeänä.

 

[been there, done that]

Mielestäni tuossa on narsisminpiirteitä, mutta olisiko myös asperger-oireita. Siis kaikki tuo järjestelmällisyys,jne. Asperger on suunilleen tunteeton ja toimii kuin kone. Ei nyt ihan, mutta sinnepäin. Ero narsistiin on ainakin se, että aspergerista kärsivä ei ole väkivaltainen. Ja aspergerilla on hyvä itsetunto, toisin kuin narsistilla. Vaikka se alkuun siltä näyttääkin.

No just joo. Jokaisessa ihmisessä on vaikka mitä piirteitä, varsinkin maallikon silmin. Tieto lisää tuskaa, mutta liian vähäinen tieto voi jopa tappaa...

Yleensä ihmisillä on monenlaisia piirteitä/psyykkisiä vaurioita. Ja kaikki ongelmat ei selity yhdellä diagnoosilla. Eli elkää leimatko kerralla joksikin.

Eläisit opetuksiesi mukaan, etkä alkaisi tehdä täysin kokonaistilannetta ja henkilöitä tuntematta listauksia eri diagnoosivaihtoehdoille. Jos oikein tutkisi, kai sekin jostain oirekuvauksesta löytyisi tuollainen tapa...

 

[Emmi_1]

Haluan vastata muutamaan asiaan edelliselle:


"Listaukset ulkoisista ominaisuuksista ei kerro paljoakaan siitä, onko kommunikaatio toiminut ja arvomaailmat kohdanneet suhteessa, vaikka koulutukset ja uravalinnat olisivatkin 'samalla tasolla'. Myös listat: 'Minä tein sitä ja tätä, eikä toinen mitään' henkii hieman kypsymätöntä tapaa odottaa kaiken menevän aina tasan, jokainen oikeaa arkea elänyt tietää, että jatkuvan tasapuolisuuden vaade ja sen toistuva mittailu ei saa aikaan kuin katkeruutta ennen pitkää.
Odotukset kehuista kodin sisustuksen ja/tai ulkonäön suhteen kertoo siitä, että niitäkin asioita tehdään vain ulkopuolisten vuoksi, ei siksi, että se olisi oikeasti itselle merkityksellistä tai mielekästä. Jokainen kodin itselleen laittanut nauttii kodistaan, vaikka sitä ei kukaan muu koskaan näkisi saati siitä kommentoisi."

- Annoin esimerkkejä asioista, mistä olisi luontevasti voinut sanoa jotain positiivista. Kotini oli minulle tärkeä ja merkityksellinen - ja mies löysi siitä _vain_ virheitä. Kuten kaikesta muusta: vaatteistani, ulkonäöstäni, tavastani olla ja elää.

"Tapa hakea syyllistä suhteen epäonnistumiseen tai kiillottaa omaa kuvaansa hakemalla täysin tuntemattomilta ja vierailta ihmisiltä tukea asiassa, jonka kaikkia yksityiskohtia ja kokonaiskuvaa ei voi kukaan muu tietää kuin ne, jotka suhteessa elivät, on myös omituinen.
Koska suhteeseen tarvitaan vähintään ne kaksi osapuolta, ei sen epäonnistuminenkaan voi olla kokonaan vain toisen harteilla. Ei elämä ole koskaan niin mustavalkoista, että voisi sanoa jonkun olevan kokonaan hyvä tai paha ihminen."

- Jos luit viestini, tiedät, että olen koko syksyn syyttänyt itseäni epäonnistumisesta, ja nyt joululomalla on ollut aikaa funtsia sitä, miten mies kontribuoi tilanteeseen. Olen reflektoinut omia virheitäni todella paljon, myös terapiassa. En vain nähnyt miehen osuutta asiaan tätä ennen ja siksi olen ollut ahdistunut. Nämä kirjoitukset koskevat miestä siksi, että haluan päästä eteenpäin omasta syyllisyydestäni.

"Miksi on ylipäätään niin tärkeää saada selville, miksi toinen teki mitä teki? Eihän se muuttaisi sitä tosiasiaa miksikään, että suhteessa ei selvästikään kohdanneet ne asiat, mitä kumpikin pitää tärkeänä."
- Siksi, että haluan kasvaa ja oppia. Ydinkysymys on tämä: miksi mies oli minun kanssani alussa aivan kaikessa (arvomaailma, toiveet, näkemys parisuhteesta ym.) samaa mieltä, mutta käytännössä hän ei sitten tehnyt mitään. Eli miten ja miksi ihanasta miehestä tuli tuollainen. Sitä tässä selvitän, koska en halua sitä enää elämääni.

 

[Emmi_1]

"Myös listat: 'Minä tein sitä ja tätä, eikä toinen mitään' henkii hieman kypsymätöntä tapaa odottaa kaiken menevän aina tasan, jokainen oikeaa arkea elänyt tietää, että jatkuvan tasapuolisuuden vaade ja sen toistuva mittailu ei saa aikaan kuin katkeruutta ennen pitkää."
Tähän vielä kommentti, koska osut asian ytimeen. Olen täysin samaa mieltä kanssasi: tasapuolisuuden vaade on liikaa arjessa ja molempien pitää joustaa. Mutta kun tilanne oli lopulta se, että minä tein kaikki kotityöt (aina, mies ei tehnyt mitään edes silloin kun olin työmatkalla), ostin ruoat, laitoin ruokaa, siivosin (mies kyllä arvosteli ja korjaili tekemisiäni, mutta ei oma-aloitteisesti tehnyt yhtään mitään), leivoin (mies kritisoi leipomuksiani, missä meni sitten maku siitäkin hommasta), kaikki huonekaluni jäivät asuntooni koska mies ei halunnut niitä, laitoin puutarhaa siten kuin mies halusi sen (hän ei tehnyt mitään, mutta kertoi miten sen kuului olla...), kävin purjehduskurssin jotta pääsisin harrastamaan hänen lempiharratustaan (häntä ei minun harratukseni kiinnostanut), vein vanhempieni luokse missä syötiin hyvin ja seurusteltiin (hän vetäytyi "päiväunille" koko päiväksi), lista on aivan loputon! Minä kannustin ihan aidosti häntä ja tein asioita, mitä tekisin rakastamalleni ihmiselle ja itselleni: minusta on ihanaa kokata, leipoa jne. Mutta jos on yksipuolista ja antamiani lahjojakin kritisoidaan (lue viestini lahjoista ja suklaasta, mies halusi mm. päättää, millaisia konvehteja hänelle ostan, en saanut niitä itse valita...), niin se on vähän liikaa. Yksittäinen asia ei olisi haitannut - joku on laiska imuroimaan, mutta viitsii varata ravintolan yhteistä iltaa varten. Se on minusta ok. Mutta kun minä pyöritin arjen, yritin puhua tunteista, järjestin kaikki vapaa-ajan menot enkä saanut mitään takaisin, niin jotain oli kyllä pielessä... Summa summarum, lähden eteenpäin uutta ja parempaa kohti

 

[amme]

Been there, done that puhuu asiaa.

Emmi_1, mitenkään syyllistämättä/arvostelematta sinua, näiden kirjoitustesi perusteella saa sellaisen kuvan, että odotit mieheltäsi jatkuvaa huomiota, kehumista yms. Aivan kuin sinulla olisi ollut päässäsi kuva siitä, mitä "oikea" parisuhde on. Kun yhteiselämä ei kaikkia odotuksiasi täyttänytkään ja ollut niin täydellistä, syyttävä sormesi kohdistui mieheesi. Miksi hän ei voinut olla niinkuin unelmien miehen kuuluukin?

Ehkäpä niitä unelmien miehiä on vain saduissa. Täydellistä ihmistä ei olekaaan. Kaikissa meissä vikaa on, itsestä sitä on vaan niin vaikea huomata......

 

[Tällainen mielipide]

Emmi_1, uskon, että saat näistä vastauksista näkökulmaa suhteeseesi. Netti on kuitenkin sillä tavalla armoton, että ihmiset sanovat mielipiteensä suoraan.

Toivotan jaksamista eron käsittelyssä! Onkohan erosta selviämisessä mikään tapa väärä? Jollakin on eron jälkeen paljon irtosuhteita, joku päätyy heti uuteen seurustelusuhteeseen, joku alkaa juomaan, joku itkee eroaan ystävilleen, jne.

Aika on kuitenkin se asia, joka minun kohdallani on auttanut. Niin klisee, mutta omalla kohdallani totta. Usko pois, parempaa on luvassa!

 

[been there, done that]

- Annoin esimerkkejä asioista, mistä olisi luontevasti voinut sanoa jotain positiivista. Kotini oli minulle tärkeä ja merkityksellinen - ja mies löysi siitä _vain_ virheitä. Kuten kaikesta muusta: vaatteistani, ulkonäöstäni, tavastani olla ja elää.

Samat asiat eivät välttämättä olleet merkityksellisiä hänelle tai hänen kehunsa ovat voineet olla niin hienovaraisia, että tietynlaiset kehumisten odotuksesi ovat voineet peittää ne. Kuulosi oli ehkä herkistynyt ottamaan vastaan vain epämieluisaa kritiikkiä.

Kysyitkö koskaan esimerkiksi jotan tällaista: 'Löysin tämän esineen siitä ja sieltä , minusta se sopii tähän hienosti/se tekee minut iloiseksi. Mitä sinä pidät tästä?' Vai odotitko aina passiivisesti sitä, mitä tuleman pitää?

- Jos luit viestini, tiedät, että olen koko syksyn syyttänyt itseäni epäonnistumisesta, ja nyt joululomalla on ollut aikaa funtsia sitä, miten mies kontribuoi tilanteeseen. Olen reflektoinut omia virheitäni todella paljon, myös terapiassa. En vain nähnyt miehen osuutta asiaan tätä ennen ja siksi olen ollut ahdistunut. Nämä kirjoitukset koskevat miestä siksi, että haluan päästä eteenpäin omasta syyllisyydestäni.

Kuten sanottu, suhteeseen tarvitaan yleensä vähintään ne kaksi ja kummatkin ovat täysimääräisesti siitä vastuussa. Se, että miehesi on mielestäsi toiminut monella tavoin 'väärin' ei vähennä sinun vastuutasi lainkaan. Syyllisyyden loputon mukana raahaaminen kertoo ihan yhtä paljon sinusta kuin ex-kumppanistasi. Terapiasta terapiaan juokseminen kertoo vielä enemmän.

- Siksi, että haluan kasvaa ja oppia. Ydinkysymys on tämä: miksi mies oli minun kanssani alussa aivan kaikessa (arvomaailma, toiveet, näkemys parisuhteesta ym.) samaa mieltä, mutta käytännössä hän ei sitten tehnyt mitään. Eli miten ja miksi ihanasta miehestä tuli tuollainen. Sitä tässä selvitän, koska en halua sitä enää elämääni.

Kasvamiseen ja oppimiseen, kehittymiseen ihmisenä, ei tarvita välttämättä ulkopuolista ihmistä. Itse asiassa, kun on tarpeeksi sovussa itsensä ja ominaisuuksiensa kanssa, on kumppanivalintakin yleensä onnistuneempi tai ainakin kumppanin 'virheet' eivät nouse niin suuriksi asioiksi, että niistä pystyy tekemään pitkän listan...
Ihmiset muuttuvat elämänsä varrella eri syistä, voihan olla, että miehesi koki sinun muuttuneen; tai jämähtäneen paikoilleen. Ehkä hän piti 'viinin juomista ja syvällisten keskustelemista' teennäisenä juttuna tai mahdollisesti jonain sellaisena, jota olisit voinut tehdä ystäviesi kanssa, etkä odottaa häneltä.

Tähän vielä kommentti, koska osut asian ytimeen. Olen täysin samaa mieltä kanssasi: tasapuolisuuden vaade on liikaa arjessa ja molempien pitää joustaa. Mutta kun tilanne oli lopulta se, että minä tein kaikki kotityöt ..... Mutta kun minä pyöritin arjen, yritin puhua tunteista, järjestin kaikki vapaa-ajan menot enkä saanut mitään takaisin, niin jotain oli kyllä pielessä...

Ihmiset, jotka käyttäytyvät kynnysmaton tavoin, tulevat kohdelluiksi kynnysmattoina.

Miksi järjestelit kaikkea tuota, kysyitkö koskaan, olivatko esimerkiksi vapaa-ajan menot sellaisia jotka kiinnostivat myös miestäsi? Miksi et yksinkertaisesti jättänyt kotitöitä tekemättä ja antanut miehen kohdata niitä seurauksia siitä, mitä tapahtuu kun astiat jäävät tiskaamatta, kaupat käymättä...

Ja suoraan sanottuna, useiden naisten arvostama 'tunteista puhuminen' on aivan yliarvostettua. Harva ihminen, mies varsinkaan, analysoi jatkuvasti tunteitaan. Ne vain tunnetaan.

Summa summarum, lähden eteenpäin uutta ja parempaa kohti

Aivan oikein. Toivottavasti tunnistat sen paremman nähdessäsi sen. Ja toivottavasti se 'parempi' on myös kiinnostunut sinusta.

 

[////////]

Olipas savukiven hajuista tekstiä.
Ord och inga visor.

 

[läksytystä]

oikein olan takaa.

 

[Emmi_1]

Vastaan vielä kerran ja katoan sitten paikalta, ettei menisi inttämiseksi

Arvostan ihan tosi paljon kaikkea palautetta. Minä kysyin usein, kun tajusin, että positiivista palautetta ei tullut automaattisesti, mitä mies tykkäsi esim. vaatteesta tm. Ja hän löysin aina siitä jonkun virheen! Siis ihan aina. Joo, meillä oli erilainen maku, mutta voisi kai _joskus_ vastata, että se sopii toiselle tms.? Tämä asia ensin minua alkoikin vaivata - miten kaikessa oli aina virheitä...

Tajusin terapista toiseen juostuani, että vain 50% vastuusta ja virheistä on minulla. Se olikin hyvä juttu. Mies kun nimenomaan selitti kaiken minun syyksi.

Olimme yhdessä vain 2 vuotta - siinä ajassa toisen totaalinen muuttuminen on aika pelottavaa.

Järjestelin menoja, koska mies pyysi minua tekemään sen. Tein sen alkuun mielelläni, mutta lopulta aloin tajuta, että minä tein kaiken. Lopetin siivoamisen sillä lopputuloksella, että kotona ei imuroitu lähes kahteen kuukauteen ja kaikki kaatui päälle.

Halusin puhua asioista, suhteemme tilasta ym. vaikka vain kerran puolessa vuodessa. Kun toinen käyttäytyi noin, ja oltiin kuitenkin sovittu, että _kaikesta_ puhutaan, niin kyllä minä kysyin, miltä hänestä tuntuu ja missä mennään. Ei vatvomisia ja kunnioitin hänen yksityisyyttään syvästi, mutta välillä minusta on luontevaa puhua "meistä", tehdä suunnitelmia ja jutella niitä näitä rennosti. Tätä ei tapahtunut.

Nyt lähden nukkumaan ja katoan muutenkin tältä palstalta. Kiitos vastanneille!