Alkuperäinen kirjoittaja aviossa ollut 23 v:
Luin vähän hymähdellen ap. kirjoituksen.
Hymähdellen, kyllä, mutta ei erityisen huvittuneena. Tarina on, provo tai ei, traaginen ja niin yleinen. Ap listaa ensimmäiseksi oman arvomaailmansa mukaisen listan: Ulkonäkö, oppiarvot, ammatilliset saavutukset, 'oikeanlaiset' harrastukset jne.
Suhde kariutui tyypillisen kiima-ajan jälkeen, joka kestää yleensä n. kaksi vuotta suhteen alusta, kuoriin ja odotuksiin ihastuneet ihmiset eivät löytäneetkään toisistaan sitä sisältöä, joka oikeasti kannattelisi suhdetta. Ap vaikuttaa olevan vilpittömän hämmästynyt siitä, että kumppani ei tajunnut pitävänsä kädessään painonsa arvosta olevaa kultaa;
Olen nyt 34-vuotias, kauniiksi sanottu, hyväkäytöksinen, korkeasti koulutettu, urheilullinen, sosiaalinen ja monen mielestä hauska. Olen asunut pitkin maailmaa, mikä leimaa minua siten, että olen avoin ja ennakkoluuloton - ja rakastan Suomea yli kaiken 
Teen tällä hetkellä unelmieni asiantuntijatöitä, mutta rakastan myös pulla leipomista, kodin sisustamista ja mökin remppaamista..
Täältä hän sai kaikkien kotitarvepsykologien joukosta tukea: Mies on selvästi narsisti, persoonallisuushäiriöinen ainakin jotenkin tai sitten psykopaatti. Aloittaja itsensä pyyteettömästi 'suhteeseen uhrannut' kaikkine pullanleipomisineen ja 'tunteista puhumisineen'.
Entä jos tarina, jonka olisimme saaneet lukea, olisikin mennyt näin päin:
'Seurustelin kaksi vuotta mukavanoloisen naisen kanssa. Alusta alkaen hän piti kotitaloustöistä huolta, leipoi ja sisusti, eikä koskaan maininnutkaan odottavansa mitään vastineeksi. Itse en pitänyt ko asioita suhteellemme tärkeänä, olin kuitenkin tyytyväinen arjen sujumiseen, koska kävin täysipainoisesti töissä ja vastasin suurimmaksi osaksi kaikista pienen perheemme talousmenoista. Avokkini valmisteli väitöskirjaansa ja oli käytännössä täysin tuloton.
Avokillani oli tuloihinsa nähden kallis maku ja joskus hieman huvittuneena mainitsin mm. hänen kellostaan ja muista 'statustavaroista', joita hän tuntui pitävän tärkeinä. En koskaan tajunnut niiden olevan niin tärkeitä, että hän otti huomautukseni henkilökohtaisina loukkauksina. Nehän olivat pelkkiä tavaroita, eivätkä elollisia olentoja!
Pian tämän jälkeen tuntui, etten voinut sanoa mitään, koska kaikki sanomiseni vaikutti loukkaavan ja otettavan ilkeämielisenä kritiikkinä. Avokkini olisi halunnut puhua tunteistaan ja tulevaisuudestamme, mutta tunsin oloni ahdistetuksi; miksi tuo ihminen halusi suunnitella yhteistä tulevaisuutta, kun en tuntunut sanovan tai tekevän mitään oikein? Halusin miettimisaikaa, mutta avokkini otti tomerasti asian puheeksi muistuttaen toistuvasti, että olimme sopineet asiasta suhteemme alkuaikoina. Tunsin olevani ansassa; en kuitenkaan ollut valmis eroamaan, mutta en myöskään lyömään lukkoon tulevaisuutta, jonka tunsin epävarmaksi avokkini ahdistavan ja muuttuneen käytöksen vuoksi.
Aivan pian sain kuulla, etten hoida osuuttani taloustöistä, en järjestele yhteistä vapaa-aikaa, enkä osallistu syvällisiin keskusteluihin. Olisin vain halunnut olla rauhassa verkkarit jalassa sohvalla katsomassa jalkapalloa, sen sijaan, että minua olisi roikotettu näytillä tuntemattomia ihmisiä tapaamassa!
Avovaimoni alkoi pian osoittaa mieltään jättämällä taloustyöt tekemättä ja piinaamalla minua niistä. En ymmärtänyt yhtään, miksi. Hän vaikutti apurahoineen kotona ollessaan tyytyväiseltä sisustellessaan ja häärätessään pikkupihallamme, tosin joskus kerroin toivovani, ettei hän myllertäisi koko elämääni ja kotiani täysin sekaisin muutoksineen. Hän halusi hävittää kaiken minulle tutut ja turvalliset asiat, alkaen pehmeiksi pestyistä pyyhkeistä alkaen. Olisin tarvinnut enemmän aikaa sopeutuakseni kaikkiin muutoksiin, joita hän halusi tehdä jatkuvasti.
En ole ylpeä suhteemme päättymisestä, varsinkaan tavasta jolla se päättyi. Halusin kuitenkin päästä mahdollisimman nopeasti eroon tuosta riivinraudasta joka otti hallintaansa kaiken elämässäni, vapaa-ajanvietto mukaan lukien. Aloin arvostella häntä, kuten hän arvosteli minua ja pian olimme tilanteessa, jossa emme nähneet toisissamme enää mitään hyvää.
Olen edelleenkin ymmälläni, kuinka lämpimästä ja viehättävästä naisesta kahdessa vuodessa muuttui kylmä ulkokuoren ja julkisivun vaalija, enkä enää tuntenut tuota alituiseen vuoroin raivoavaa tai nyyhkyttävää ihmistä enää samaksi naiseksi lainkaan.
Nyt kun olemme eronneet, voin vihdoin hengittää ja olla oma itseni, ex taas 'etsii itseään' yhä edelleen, välillä terapiassa, toisinaan sen ulkopuolella.
No miten sitten nainen joka jää kerjäämään mihen huomiota ja takertuu... Olisko joutunut kerjäämään sitä huomiota ja pienenä ja jäänyt rakkauden nälkäiseksi... Silloin mika vain kelpaa, jopa mies joka tavallaan naisia vihaa
