Pyydän kommenttejanne tähän

[Tohtorinna]

Hmmm Väitöskirjaa ei hutaista, yhden tekemiseen perusopintojen kanssa menee 10-20 vuotta. Eivätkä tohtorit ole varakkaita, elää kituuttavat apurahoilla puolet elämästään. Joukossa on myös luonnehäiriöisiä, vaikka suurin osa on fiksua porukkaa.

 

[eräs peräs]

Hmmm Väitöskirjaa ei hutaista, yhden tekemiseen perusopintojen kanssa menee 10-20 vuotta. Eivätkä tohtorit ole varakkaita, elää kituuttavat apurahoilla puolet elämästään. Joukossa on myös luonnehäiriöisiä, vaikka suurin osa on fiksua porukkaa.

No ei kai luonnehäiriönen ole välttämättä sama kuin tyhmä. Tohtorinna lienee opintojensa parissa pakertaessaan hukannut sarkasmin tajun...

 

[Pöllömpi]

Hmmm Väitöskirjaa ei hutaista, yhden tekemiseen perusopintojen kanssa menee 10-20 vuotta. Eivätkä tohtorit ole varakkaita, elää kituuttavat apurahoilla puolet elämästään. Joukossa on myös luonnehäiriöisiä, vaikka suurin osa on fiksua porukkaa.

No ei kai luonnehäiriönen ole välttämättä sama kuin tyhmä. Tohtorinna lienee opintojensa parissa pakertaessaan hukannut sarkasmin tajun...

Kyllä ei voi kuin ihmetellä..."tohtorinna" ei todellakaan tarkoita samaa kuin tohtori vaan tohtorin (naispuolista) puolisoa. Nimitys on ajalta, jolloin naisilla ei ollut mitään mahdollisuuksia tohtoriksi vaan oli tyydyttävä raatamaan miehen uran eteen. Joten "tohtorinna lienee opintojensa parissa..." ei ole relevantti lause.

 

[eräs peräs]

Joten "tohtorinna lienee opintojensa parissa..." ei ole relevantti lause.

:-DD joooo..mutta voihan se tohtorin puolisokin opiskella..Mikäs sen estäis?

 

[Tohtorinna]

Jooo, mieheni on todellakin filosofian tohtori, väitellyt 42-vuotiaana. Siihen asti voi sanoa elämän olleen opiskelua, jos tutkimuksen tekoa voidaan sanoa myös opiskeluksi, jota se jossain mielessä onkin. Emme enää opiskele kuin Elämää!

 

[eräs FM]

Jooo, mieheni on todellakin filosofian tohtori, väitellyt 42-vuotiaana. Siihen asti voi sanoa elämän olleen opiskelua, jos tutkimuksen tekoa voidaan sanoa myös opiskeluksi..

No yleensä sitä tutkimuksen teko väikkäriä varten virallisesti sanotaan nimenomaan jatko-opiskeluksi.. :-DDDD.

Ei hyvää päivää, joku vielä nykyaikana briljeeraa MIEHENSÄ tutkinnolla.

Hanki ihmeessä oma tutkinto, niin ei tarvi netissä kertoa kuinka miehesi väitteli tohtoriksi 42- vuotiaana.. Itse en kyllä moisella tiedolla kehuisi, niin monet, varsinkin filosoian tohtorit väittelevät alle kolmikymppisinä.

 

[been there, done that]

Ei hyvää päivää, joku vielä nykyaikana briljeeraa MIEHENSÄ tutkinnolla.

Ei hyvää päivää, briljeeraako joku ylipäätään edes omalla tutkinnoillaan..? Ei ole mikään temppu saavuttaa tutkintoihin vaadittavat tiedot ja taidot, mutta se on jo temppu, että pystyy hödyntämään tutkintonsa muullakin tavoin kuin pönkittelemällä sillä itsetuntoaan.

Tämä lienee jäänne pienten maalaisyhteisöjen hierarkiassa, jossa joskus kauan sitten aamulypsyjen lomassa ylioppilaskin oli 'iso herra'.

 

[eräs FM]

Ei hyvää päivää, joku vielä nykyaikana briljeeraa MIEHENSÄ tutkinnolla.

Ei hyvää päivää, briljeeraako joku ylipäätään edes omalla tutkinnoillaan..? Ei ole mikään temppu saavuttaa tutkintoihin vaadittavat tiedot ja taidot, mutta se on jo temppu, että pystyy hödyntämään tutkintonsa muullakin tavoin kuin pönkittelemällä sillä itsetuntoaan.

Tämä lienee jäänne pienten maalaisyhteisöjen hierarkiassa, jossa joskus kauan sitten aamulypsyjen lomassa ylioppilaskin oli 'iso herra'.

Jo vain! Kyllähän se tutkinto ja titteli täytyy kuolinilmoitukseenkin laittaa. Onhan se mahtava kun siinä voi sitten vaikka lukea fil. tri tai fil trinna Vai miten se nt sitten meniskään.

 

[been there, done that]

Jo vain! Kyllähän se tutkinto ja titteli täytyy kuolinilmoitukseenkin laittaa.

Heh. No sitä varten sitä kai kannattaakin kuluttaa elämästään pitkät siivut koulutuksessa, että saa kuolinilmoitukseen laittaa nuo tiedot.
Mutta kyllä noita titteleitä näkee muissakin ilmoituksissa, jotenkin surkuhupaisaa, kun kaikkiin seuranhakuilmoituksiin ja muihin avautumisiin työnnetään koulutustausta ensimmäiseksi tiedoksi itsestä.

 

[Silleen]

Joten "tohtorinna lienee opintojensa parissa..." ei ole relevantti lause.

:-DD joooo..mutta voihan se tohtorin puolisokin opiskella..Mikäs sen estäis?

Voi opiskella, mutta ei kyllä nimitä itseään nykyaikana miehensä kautta "tohtorinnaksi".

 

[insinöörskä]

Joten "tohtorinna lienee opintojensa parissa..." ei ole relevantti lause.

:-DD joooo..mutta voihan se tohtorin puolisokin opiskella..Mikäs sen estäis?

Voi opiskella, mutta ei kyllä nimitä itseään nykyaikana miehensä kautta "tohtorinnaksi".

ööh.. miten nämä asiat kumoavat toisensa? Ihan uteliaisuudesta? Olen minäkin insinöörin vaimo, mutta opiskelin silti ihan itse.

Kieltämättä en koskaan liittynyt Insinöörien vaimojen yhdistykseen..

 

[palataan astialle]

Nyt on eksytty vähän liian kauas alkuperäisestä aiheesta, joka oli

väitöskirjaa tekevä nainen, joka rakastui luonnehäiriöiseen!

 

[-Jarska]

väitöskirjaa tekevä nainen, joka rakastui luonnehäiriöiseen!

Joo, tää on yksi tulkinta aloituksesta. Minut vakuuttaa enemmän vaikka been theren versio..

 

[joo on nähty]

Been there hurmaa ensiksi älyllään ja sitten alkaa ilkeäksi....

 

[kynsilaukkaajatar]

Kummallisen huonoitsetuntoisia ihmisiä täällä, näistä ärhäköistä kitinöistä päätellen.

 

[been there, done that]

Been there hurmaa ensiksi älyllään ja sitten alkaa ilkeäksi....

No tässähän erikoinen ajatuskuvio on.

Pitäisikö minun siis huomioida, että kirjoittaessani joku voi tarkoittamattani 'hurmaantua älyyni' (jonka selvittäminen ei kuitenkaan liene mahdollista näin pelkästään satunnaisten viestien perusteella) ja tämä velvottaisi minua jatkossa mietiskelemään kirjoittaessani näiden elleissä luuhaavien no-lifejen mahdollista hurmaantumista?

Ja mitä tekemistä sillä on tämän keskustelun aloittajan aiheen kanssa? Huh huh.

 

[Emmi_1]

Palaan vielä kerran, toisin kuin edellä totesin, tänne purkamaan tuntojani. Joululoma sai aikaa reaktion - ehkä liikaa aikaa kelailla tapahtuneita. Luin nyt rauhassa kaiken kirjoittamani ja teidän vastauksenne. Jostain syystä pystyn juuri nyt parhaiten analysoimaan aivan suhteemme alkua (rakastumista), enkä ole sen lopun fiiliksissä... Kai tämä on prosessi, kuten kaikki muukin elämässä.

Jos nyt samaistun alun tunteisiin, niin olin silloin todella jännittynyt. En ehkä ihan oma itseni. Mies tuntui silloin aivan taivaanlahjalta, minulla oli perhosia vatsassa aina, mutta olin myös jostain syystä hyvin jännittynyt. Ehkä olin liian jännittynyt ja siksi varuillani. Halusin meidän onnistuvan, koska mies oli minusta aivan ihana. Mies oli minuun ihastunut ja halusi muuttaa nopeasti yhteen, mutta hän ei sanonut esim. rakastavansa. Hänestä rakkaus tulee esille vasta ajan kanssa ja sitten sen uskaltaa sanoa ja näyttää. Ja kun mies "pidätteli" rakkaudentunnustuksia, niin se aiheutti minussa epävarmuutta. Siksi olin hyvin herkkä hänen kriittisille kommenteilleen ja hänelle taas ei ollut luontevaa antaa positiivista palautetta. Ei välttämättä siksi, ettenkö minä olisi niitä ansainnut vaan siksi että lapsuudenkodissa ym. ei niin koskaan ole tehnyt.

Ehkäpä suhteessa tapahtui jotain sellaista, että minä yritin liikaa ja mies menetti tunteensa, jolloin hänen oli helpompaa vetäytyä ja olla ylimielinen/ passiivinen. Olinko liian innokas? Mikään ei anna ihmiselle lupaa toisen vähättelyyn tms., mutta tuo voisi selittää miehen käytöstä. Hän ei ehkä halunnut puhua tulevaisuudesta, koska jotain oli vialla. Se on tietysti myös sinänäsä vähän onnetonta, koska pitäisi kai uskaltaa sanoa, ettei halua jatkaa suhdetta. Jospa minun innokkuuteni tuhosi hänen tunteensa? Ja ehkä minä petyin siihen, että hän oli niin negatiivinen ja saita?

Ehkä mies ei ymmärtänyt, miksi hänellä oli paha olla ja ehkä minäkään en uskaltanut myöntää voivani pahoin. Olin tosi innostunut hänestä ja meistä, mahdollisuudesta elää yhdessä. En ehkä sitten tiennyt, miten olisin voinut rentoutua ja hän huomasi jotain, ja siksi hän alkoi ottaa etäisyyttä ja katosi lopulta henkisesti paikalta, kritisoi minua ja lopetti kaiken tulevaisuudesta puhumisen. Ehkä hän epäili tunteitaan, mutta järki sanoi, että olin hyvä nainen ja minun kanssani perheen voisi perustaa.

Voisiko tämä mennä näinkin? En kyllä tiedä, tuntuu pahalta jos se menee noin. Pystynkö silloin koskaan "normaaliin" suhteeseen?

 

[Kohtalotoveri]

Voi se mennä noinkin, mutta se on vain yksi näkökulma asiaan. Liika innokkuus ei tietenkään ole hyväksi, mutta toisaalta, jos mies on sitoutumiskammoinen, hän olisi saattanut pelästyä vähäisempääkin takertumista. Yleensä sitä ollaan innokkaita, kun rakastutaan "hullun lailla", siinähän se rakastumisen ihanuus onkin. Pystyt normaaliin suhteeseen, kun löydät "paremman" ja kun nyt tiedostat liiallisen riippuvuusalttiutesi.

 

[Emmi_1]

Jatka vielä vähän...

Joku täällä epäili, että rahani olivat loppu ja ikäänkuin touhotin väikkäriäni kotona ja muutuin pirttihirmuksi Näin ei ollut. Rahani olivat tiukassa (n. 1000 e/kk käteen ja epävarma rahoitus), kun taas mies tienasi yli 5000 e/kk kuukausipalkkana. Silti tasasimme _kaikki_ laskut miehen asuntolainaa lukuunottamatta. Ja tämän lisäksi mies ostatti minulla karkkia, lehtiä, tai laittoi maksamaan loput hänen tarjoamastaan illallisesta. Minä en koskaan "ostattanut" hänellä mitään. Tämä kuitenkin tuntui pahalta - oliko liikaa vaadittu, että hän olisi ajatellut tilannettani. En kehdannut enää kassalla alkaa riidellä siitä, kuka maksaa, kun sinne kasautui kaikenlaista mussutettavaa, mistä ei ollut sovittu.

Lisäksi esitettiin, että olisin halunnut hallita miestä. Tämä oli päinvastoin. Minä kannustin häntä menemään yksin ystäviensä kanssa ulos, koska ihmettelin vähän, kun hän halusi minut aina mukaan. Ja tavallaan toivoin, että hänellä olisi ollut läheisiä ystäviä, joiden kanssa voisi olla yksinkin. Näin ei kuitenkaan ollut. Tosin hän lähti esim. Alpeille hiihtolomalle yksin, minulla ei ollut siihen varaa, ja asui naispuolisen ystävän luona. Tämä oli minulle ihan fine.

Jospa mies ei siis ollut luonnehäiriöinen vaan ehkä vähän nilkki? Siis niin, että sen sijaan, että olisi uskaltanut kertoa, ettei ole minusta kiinnostunut (sen olisin vallan hyvin ymmärtänyt ja olisi muuttanut ihan heti pois), niin hän ikäänkuin sysi minua tarpeeksi kauas, jotta tajuaisin itse olevani epätoivoinen?

 

[Emmi_1]

Jatka vielä vähän...

Joku täällä epäili, että rahani olivat loppu ja ikäänkuin touhotin väikkäriäni kotona ja muutuin pirttihirmuksi Näin ei ollut. Rahani olivat tiukassa (n. 1000 e/kk käteen ja epävarma rahoitus), kun taas mies tienasi yli 5000 e/kk kuukausipalkkana. Silti tasasimme _kaikki_ laskut miehen asuntolainaa lukuunottamatta. Ja tämän lisäksi mies ostatti minulla karkkia, lehtiä, tai laittoi maksamaan loput hänen tarjoamastaan illallisesta. Minä en koskaan "ostattanut" hänellä mitään. Tämä kuitenkin tuntui pahalta - oliko liikaa vaadittu, että hän olisi ajatellut tilannettani. En kehdannut enää kassalla alkaa riidellä siitä, kuka maksaa, kun sinne kasautui kaikenlaista mussutettavaa, mistä ei ollut sovittu.

Lisäksi esitettiin, että olisin halunnut hallita miestä. Tämä oli päinvastoin. Minä kannustin häntä menemään yksin ystäviensä kanssa ulos, koska ihmettelin vähän, kun hän halusi minut aina mukaan. Ja tavallaan toivoin, että hänellä olisi ollut läheisiä ystäviä, joiden kanssa voisi olla yksinkin. Näin ei kuitenkaan ollut. Tosin hän lähti esim. Alpeille hiihtolomalle yksin, minulla ei ollut siihen varaa, ja asui naispuolisen ystävän luona. Tämä oli minulle ihan fine.

Jospa mies ei siis ollut luonnehäiriöinen vaan ehkä vähän nilkki? Siis niin, että sen sijaan, että olisi uskaltanut kertoa, ettei ole minusta kiinnostunut (sen olisin vallan hyvin ymmärtänyt ja olisi muuttanut ihan heti pois), niin hän ikäänkuin sysi minua tarpeeksi kauas, jotta tajuaisin itse olevani epätoivoinen?

 

[Emmi_1]

...Eli kenties tämä meni niin, että minä kuvittelin meidän rakentavan _yhteistä_ kotia samaan aikaan, kun mies jo epäröi. Koska asuimme hänen kodissaan, ehdotin, että tehtäisiin _jotain_ muutoksia (koska hän oli hankkinut asunnon exänsä kanssa), jotta minustakin tuntuisi, että olisin kotonani. En halunnut mitään suurta, mutta ehdotin, että otettaisiin joitakin huonekalujani sisustukseen, maalattaisiin muutama seinä, tehtäisiin muutoksia puutarhaan, käytettäisiin minun astioita, siis YKSI näistä, jotta en asuisi ihan vieraana miehen nurkissa. Lopputulos: yksi pöytäni seisoi olohuoneen nurkassa "piilossa", huoneita ei maalattu, astiani olivat kellarissa eikä puutarhaa sopinut muuttaa yhtään. Lisäksi pyysin, että mies laittaisi exänsä kanssa ottamat valokuvat kellariin (koska itse vein vanhat valokuvat sinne). Niin ei käynyt, vaan ne olivat kirjahyllyssä.

Olen ajatellut, että hän oli aivan kauhea, kun teki noin... Olen ehkä vieläkin samaa mieltä, mutta tajuan, että jos hän epäröi suhdettamme, niin ehkä se sai aikaan sen, ettei muutoksia tehnyt mieli tehdä... kun suhde kuitenkin menisi jossain vaiheessa hajalle.

 

[monsternikkel]

...Eli kenties tämä meni niin, että minä kuvittelin meidän rakentavan _yhteistä_ kotia samaan aikaan, kun mies jo epäröi. Koska asuimme hänen kodissaan, ehdotin, että tehtäisiin _jotain_ muutoksia (koska hän oli hankkinut asunnon exänsä kanssa), jotta minustakin tuntuisi, että olisin kotonani. En halunnut mitään suurta, mutta ehdotin, että otettaisiin joitakin huonekalujani sisustukseen, maalattaisiin muutama seinä, tehtäisiin muutoksia puutarhaan, käytettäisiin minun astioita, siis YKSI näistä, jotta en asuisi ihan vieraana miehen nurkissa. Lopputulos: yksi pöytäni seisoi olohuoneen nurkassa "piilossa", huoneita ei maalattu, astiani olivat kellarissa eikä puutarhaa sopinut muuttaa yhtään. Lisäksi pyysin, että mies laittaisi exänsä kanssa ottamat valokuvat kellariin (koska itse vein vanhat valokuvat sinne). Niin ei käynyt, vaan ne olivat kirjahyllyssä.

Olen ajatellut, että hän oli aivan kauhea, kun teki noin... Olen ehkä vieläkin samaa mieltä, mutta tajuan, että jos hän epäröi suhdettamme, niin ehkä se sai aikaan sen, ettei muutoksia tehnyt mieli tehdä... kun suhde kuitenkin menisi jossain vaiheessa hajalle.

Minusta sinun on aika turha miettiä millainen mies oli, kun siihen et pysty vaikuttamaan.

Sinuna keskittyisin parantamaan itseluottamustasi ja oman arvon tunnettasi sekä miettimään mitä sinä oikeasti elämältä haluat. Minusta sinun täytyy olla erittäin huonon itsetunnon ja itsearvostuksen omaava ja todennäköisesti olet sitten maalaillut itsellesi unelmien maailman joka sitten toteutuessaan parantaisi sinut. Siinä ei voi mennä kuin metsään.

 

[monsternikkel]

...Eli kenties tämä meni niin, että minä kuvittelin meidän rakentavan _yhteistä_ kotia samaan aikaan, kun mies jo epäröi. Koska asuimme hänen kodissaan, ehdotin, että tehtäisiin _jotain_ muutoksia (koska hän oli hankkinut asunnon exänsä kanssa), jotta minustakin tuntuisi, että olisin kotonani. En halunnut mitään suurta, mutta ehdotin, että otettaisiin joitakin huonekalujani sisustukseen, maalattaisiin muutama seinä, tehtäisiin muutoksia puutarhaan, käytettäisiin minun astioita, siis YKSI näistä, jotta en asuisi ihan vieraana miehen nurkissa. Lopputulos: yksi pöytäni seisoi olohuoneen nurkassa "piilossa", huoneita ei maalattu, astiani olivat kellarissa eikä puutarhaa sopinut muuttaa yhtään. Lisäksi pyysin, että mies laittaisi exänsä kanssa ottamat valokuvat kellariin (koska itse vein vanhat valokuvat sinne). Niin ei käynyt, vaan ne olivat kirjahyllyssä.

Olen ajatellut, että hän oli aivan kauhea, kun teki noin... Olen ehkä vieläkin samaa mieltä, mutta tajuan, että jos hän epäröi suhdettamme, niin ehkä se sai aikaan sen, ettei muutoksia tehnyt mieli tehdä... kun suhde kuitenkin menisi jossain vaiheessa hajalle.

Minusta sinun on aika turha miettiä millainen mies oli, kun siihen et pysty vaikuttamaan.

Sinuna keskittyisin parantamaan itseluottamustasi ja oman arvon tunnettasi sekä miettimään mitä sinä oikeasti elämältä haluat. Minusta sinun täytyy olla erittäin huonon itsetunnon ja itsearvostuksen omaava ja todennäköisesti olet sitten maalaillut itsellesi unelmien maailman joka sitten toteutuessaan parantaisi sinut. Siinä ei voi mennä kuin metsään.

Tai tarkennuksena sen verran että unelmiahan saa ja pitää olla, mutta tehdä selkeä ero siihen mitä oikeasti haluaa ja mitä kuvittelee haluavansa.

 

[Emmi_1]

Ihan hyvin mahdollista... On myös mahdollista, että miehellä oli sitoutumiskammo (ei vain uskaltanut päästää lähelle), ja vaikka olimme asioista samaa mieltä, niin se ei vain olisi onnistunut. Keskustelimme hyvin realistisesti toiveistamme, mutta sitten mieheltä alkoi tulla juttua tyyliin "emmä tiedä", "ei mulla ole haaveita", niin niitä tietysti kavahdin. Kirjoitan tänne siksi, että haluan nimenomaan eroon tästä suhteesta myös tunnepuolella ja katsella kriittisesti meidän kummankin toimia. Koen, etten ole odottanut parisuhteelta liikaa: halusin tasa-arvoisen suhteen, missä tuetaan, kannustetaan ja ollaan läsnä. Molemmilla omat jutut ja sitten jotain yhteistä. Tulevaisuuden suunnittelua ja hyväksyntää. Sanoin alusta alkaen, että JOS ei tunnu oikealta, niin saa ja pitääkin sanoa. Kerroin rehellisesti haluavani lapsia enkä olisi alkanut edes suhteeseen, jos toinen näitä asioita ei olisi toivonut. Joten jollain tasolla luotin, että toinen osapuoli olisi rehellisesti kertonut, jos hän ei olisi kanssani halunnut olla - kaiken vähättelyn sijaan.

 

[kynsilaukkaajatar]

Itselläni on ollut hiukan samantyylinen, onneksi vain 3 kk kestänyt, suhde takana. Se oli niin traumatisoivaa, että mietin vielä vuodenkin kuluttua, mitä ihmettä oikein tapahtui. Näin jälkikäteen osaan vain sanoa, että mies tuntui kohtelevan kaikkia naisiaan ja ystäviäänkin samalla tavalla. Aluksi hyvin vieraskoreasti ja jopa mielistellen, mutta paremmin tutustuttua alkoi tylyys ja töykeys ja suorastaan röyhkeä itsekkyys. Hän ei kerta kaikkiaan välittänyt kenestäkään tai ainakaan osannut näyttää sitä.

Haluan sanoa sinulle, että yritä olla armollisempi itsellesi. Kukaan meistä täällä ei pysty sanomaan, miksi mies käyttäyityi noin kuin käyttäytyi. Vain hän itse tietää, me muut voimme vain arvailla. Oletko kysynyt häneltä itseltään ihan suoraan?

Tässä yksi arvaus: voihan olla, että miehen mielestä tuollainen välinpitämättömyys ja toisen vähättely on ihan normaalia parisuhteessa. Ehkä hänen mallinsa parisuhteista oli sellainen?

En usko, että hän oli sitoutumiskammoinen. Eivät kaikki miehet tai naisetkaan osaa keskutella toiveistaan. Kaikki eivät tunne itseään sillä tavalla, että osaisivat ilmaista itseään ja reflektoida syvimpiä tuntojaan.

Miehen aivoitusten sijaan sinun kannattaisi miettiä sitä, mihin ihastuit miehessä? Mikä hänessä vetosi sinuun? Miksi jatkoit, vaikka huomasit, ettet saa sitä, mitä haluat? Sitä on turha vatvoa, miksi et saanut yhtä paljon kuin itse annoit ja yritit, sen sijaan voisit miettiä, miksi ihmeessä yritit niin paljon. Miksi et myöntänyt jo aikaisemmin, että suhteestanne ei tule mitään ja jatkanut matkaasi viisaampana. Omaa itseäsi ja omia toiveitasi, ajatuksiasi, miettimällä voit oppia tuostakin kokemuksesta jotain.

Katso eteenpäin ja tee sellaisia asioita, jotka tuntuvat sinusta hyvälle ja jotka piristävät sinua. Ole iloisten ja positiivisten ihmisten seurassa. Valoisaa uutta vuotta!