Mielenkiintoinen ketju, kiitos siitä. Olisi kiva tietää, onko ap saanut jotain selkoa omiin ajatuksiin tämän kautta?
Kun tapasin tulevan mieheni, aluksi tietysti kummallakin oli oma tili. Oltiin kovatuloisia molemmat, joten todennäköisesti siitäkin syystä rahaa ei koskaan laskettu mistä se menee. Muistelen, että mies maksoi yhteisen vuokran. Laskut, bensat, illanistujaiset maksettiin kumpi milloinkin.
Mies on kasvanut köyhässä kodissa, jossa raha oli tarkalla ja on kohtuullisen säästäväinen ihminen. Itse tulen varakkaasta kodista, jossa rahaa ei näkynyt, siitä ei puhuttu, mutta aina sitä oli. Ja en todella osaa säästää. Nuorempana olin umpipihi, tarkka ja säästin säästämistäni. Kai kun sitten olin hyväpalkkaisessa työssä ja rahaa tuli, vanhat geenit palaili
Sitten alkoi tulla karhulaskuja ja alkuperäiset löytyivät milloin mistäkin miehen taskusta. Hän kun maksoi, kun muisti

Mies ehdotti yhteistä tililä ja minusta tuntui, että oma identiteettini rapisee sen myötä. Käytännön syistä suostuin ja nyt ollaan pian 20 vuotta menty näin. Hassua sanoa, mutta olisipa outoa jos mies yhtäkkiä haluaisi eri tilit.
Mentiin naimisiin ja molemmat olimme sitä mieltä, että jos lapsia tehdään, toinen vanhemmista jää kotiin. Olin urallani etenemässä huimaa vauhtia, mutta parhaankin matemaattisen laskelmiemme mukaan mies tienasi melkein puolet enemmän, joten ratkaisu oli helppo. Kun lapset lähestyivät kouluikää, menin viikonlopputöihin ja mies oli lasten kanssa sen ajan.
Kuulostaa varmaan monesta lukijasta oudolta, meille kertakaikkisen hyvin toiminut systeemi. Minulle ura ei ole tärkein, vaan lapset. Miehelle taas tienaamansa raha ei ole tärkein, vaan lapset. Jos mietin meidän talouttamme, onhan tämä aika erikoinen tilanne:
yhteisestä tilistämme maksan ensin laskut. Ruokakaupassa käy yleensä mies, yhteisestä tilistä. Lopuilla ostamme mitä ostamme. Jos mies on ostanut talvirenkaat, ei hän sitä minulta tule kyselemään. Uskon, että autossa on liian kuluneet ilman selitystäkin. Jos minä ostan lapsille 200:den euron talvitakit, miehellä ei karva värähdä, koska molemmat haluamme pukea lapset hyvin.
Suurin osa rahoistamme meneekin lapsiin: vaatteisiin, harrastuksiin, vapaa-aikaan yms. Mies on jopa minun mielestäni liian pihi, mitä tulee hänelle itselleen tulevaan rahaan: ei raskisi ostaa mitään, vaan ""kyllä tällä pärjää"". Ollaan kuitenkin oltu jo niin kauan yhdessä, että tiedän tarkalleen mistä hän pitää ja käyn hakemassa. Eilen juuri kävin ostamassa hänelle kesäksi sandaalit, joiden hinta 150 euroa. Hinta siksi, että itseensä hän ei ikimaailmassa laittaisi noin paljon rahaa, vaan kävisi jostain alehallista hakemassa 20:den euron läpyskät.
Saatan käydä itse kosmetologilla ja laittaa sinne pari sataa. Eipä siitä koskaan sen kummempia kyselyjä tule, saatan sanoa että huomenna olen sinne menossa ja mies sanoo jaa.
Jos joku lukija ei ollut vielä tarpeeksi shokissa, niin meillä koko omaisuus on henkilökohtaisista syistä minun nimissäni. Tässä kovin raadollisessa maailmassa jossa vielä spekulaatioita riittää on varmaan vaikea uskoa, mutta sanon silti: jos meille ero tulisi (mikä olisi todella ihme), esim. talo jäisi miehelle. Tiedän, että se on hänelle kovin rakas, hän on rakentanut sen juuri sellaiseksi kuin halusi, sydänverellään. Sellaista kuprua hän ei minulle osaa tehdä, ettäkö edes kostoksi alkaisin sitä havittelemaan.
Joku jo mainitsikin ja luulen, että tällä kaikella on selitys: vaikka meillä miehen kanssa on erilaiset taustat, niin kasvatusperiaate on aivan sama. Sitä ""vanhan ajan"" kasvatusta. Hän on meidän lastemme isä, tunnollinen, rehellinen, ikänsä työtä tehnyt. Hän on hyvä isä ja aviomies. En edes kehtaisi lähteä rahasta kiistelemään eronkaan sattuessa, koska hän on taatusti tehnyt oman osansa - ja enemmänkin.
Saatetaan kiistellä monestakin asiasta, mutta rahasta ei koskaan. Se on yhteistä.