Rakastan elämääni

[38 v äiti]

Tuossa valitus-ketjussa varsin moni vaikutti olevan tyytymätön elämäänsä, vaikka kaikki periaatteessa olikin hyvin. Minulla ei ole sellaista tunnetta, että jotain vielä puuttuisi, vaan päinvastoin, tuntuu että elämä on juuri nyt täydellistä ja elän todeksi unelmaani.

Saan olla kotona kahden pienen lapsen kanssa. Asumme ihanassa omakotitalossa. Mieheni ja lasteni isä on nuoruuden rakkauteni ja olen rakastanut häntä yli 20 vuotta. Sama tunne on yhä tallella välillämme. Emme ole rikkaita, mutta pystymme elämään ihan mukavasti. Remontoimme taloamme ja sisustamme sitä mieleiseksemme. Rakastan puutarhan hoitoa. Meillä on lisäksi suloisia lemmikkejä. Minulla on ihana perhe ja muutama läheinen ystävä. Ihmisiä tapaan myös omissa harrastuksissani ja lasten kanssa liikkuessa.

Rakastan elämääni ja haluaisin sen jatkuvan juuri tällaisena ikuisesti. Kaikki suuret unelmani olen jo saavuttanut. Menestyin koulussa, opiskelin hyvän ammatin, sain vakituisen työpaikan, saavutin tavoitteeni harrastuksissani (mitaleita SM-tasolla), menin naimisiin unelmieni prinssin kanssa ja sain kaksi ihanaa lasta. Nyt tuntuu siltä, että aika kiitää aivan liian nopeasti. Ainoa harmin aiheeni on, että työelämä kutsuu kohta takaisin. Minulla ei ole enää mitään kunnianhimoja työelämän tai harrastusten suhteen. Haluan vain nauttia perhe-elämästä ja yleensäkin tästä elämästä.

Löytyykö täältä muita, jotka ovat ihan oikeasti onnellisia?

 

[täällä yks]

Täällä myös yks onnellinen. Tajusin juuri pari päivää sitten että tällä hetkellä minulla on kaikki mitä haluan. Ihana mies, 2 ihanaa lasta, oma talo, auto ja mökki.
Miehellä hyvä työpaikka joten itse voin olla lasten kanssa kotona niin kauan kuin haluan.
Minulle perhe on kaikki kaikessa, en ole koskaan ollut mitenkään kunnianhimoinen työn suhteen. Voisin hyvin olla kotiäiti vaikka loppuelämäni...

Matkustetaan paljon ja viikonloppuisin puuhaillaan koko perhe kaikkea mukavaa. Minulla on muutama hyvä ystävä joita tapaan usein.

Elämä on ihanaa!!!

 

[joo-o]

ymmärrän aloittajaa mutta muistutan että mikään ei ole elämässä niin varmaa kuin epävarma. Varmaa on ainoastaan muutos, ja jos lukitsee onnensa nykytilan pysyvään stabiliteettiin, voi olla että joutuu pettymään.

Itsellänikin on myös puoliso, lapsia, talo, farmariauto (=perinteinen klisee) ja olen toki onnellinen - mutta tiedän myös että elämän kulku voi minä tahansa päivänä kääntyä ja voin menettää näistä jonkun/kaiken, voi tulla joku kriisi, voin itse sairastua/vammautua tai jotain muuta tapahtua. Tämä ei ole pessimismiä, vaikka se äkkiseltään siltä kuulostaa, vaan enemmänkin onnellisuuden asenne jossa onnellisuus kumpuaa siitä, että jos jotain arvaamatonta tapahtuu, pystyn joustamaan, mukautumaan ja sopeutumaan. En mene shokkiin tai paniikkiin tai jää itkemään vaikka menetettyä ok-taloa, vaan ajattelen että asuntaanpa sitten vaikka vähän aikaa kerrostalossa, onnea voi löytyä sieltäkin.

Jokainen löytää onnensa jostain. Itselläni onni löytyy asenteesta, ja sopeutumisesta. Näin olen huomannut elävän sujuvan jouhevammin kuin joillain muilla joilla onni on kiinni nykytilanteessa ja jos sitten nykytilanne ei jatkukaan, niin kriisi voi olla kova.

 

[wroåtnhqwåonbaq0¨pdgmi]

http://keskustelu.plaza.fi/ellit/perhe/keskustelu/t1718746

Olen siis edelleen samaa mieltä. On ollut vaikeaakin, mutta enimmäkseen aivan ihanaa. Omakotitalo yms. on haave vain, mutta olen tyytyväinen näiinkin. Iloisen, vilkkaan ipanan kanssa pihalla. Ilman lääkitystä koko aika

 

[rowhåtnaoådfoåbnó0]

Että kun tämän kaiken siis voi koska tahansa (sic!) menettää, otan minä ainakin ilon irti joka hetkestä muistuttamattakin - ja pelottelematta.

 

[Ihanaa!!!]

Minäkin rakastan elämääni! En voisi olla tippaakaan onnellisempi.

Asiat ei ole menneet ihan niin kuin ne 15 vuotiaana suunnitteli, mutta silti elämäni on aivan upeaa. Minulla on aivan upea aviomies ja 2 lasta. Opiskelut vielä aivan kesken vaikka 30 v rajapyykki hipoo. Omaa kotiakaan ei vielä ole, mutta sekin unelma on työn alla. Nautin kyllä tästä kun on vielä odotettavissa asioita. Myöhemmin saan nauttia siitä kun olen saavuttanut unelmiani ja sitten saan taas seurata lapsiani. Olo on niin hyvä ettei olisi voinut kuvitellakaan. Meillä on vielä muutto pidemmälle lähiaikoina, jossa ei ole edes stä vähää "tukiverkkoa", mutta mikään ei pelota. Me todellakin nautimme tästä pienestä perheestämme ja yhdessä olosta. Ei ole mitään pakkomielteitä päästä välillä "eroon" lapsista. Iltaisin meillä on aivan hyvin yhteistä aikaa ja lapset kuuluvat elämäämme päivisin yhtä lailla kuin aina. Kaikki on vain niin ihanasti kuin olla ja voi. Ei tehdä kärpäsistä härkäsiä ja oikea asenne kantaa pitkälle.

 

[naivismia]

Onni on katovaista... Onneksi sitä saa aina välillä kokea. Enpä usko, että ketjun aloittajakaan koko loppuelämäänsä elää seesteistä onnen aikaa, valitettavasti. Tai toisinpäin: valitusketjun aloittaja loppuelämäänsä valittaa. On vain molemmilla hieman erilaiset elämäntilanteet.

Olen itsekin aika onnellinen tätä nykyä. Meillä on kaksi tervettä lasta ja yksi vaikeavammainen. Auto on vanha romu ja asuntoakin rempataan samalla kun asutaan. Työssä käyn ja toisesta paikasta haaveilen, sitä varten opiskelen. Elämä ei millään muotoa ole tyypillistä kaksi lasta, mies, farmariauto ja omakotitalo. Mutta herään aina mielelläni uuteen aamuun... tai en nyt aina, mutta toistaiseksi.

 

[*hehkutus*]

Täällä yksi elämäänsä tyytyväinen ja onnellinen (35v). Kaksi tervettä ihanaa lasta. Perhe-elämä on mukavaa ja molemmat nauttivat siitä. On ollut raskasta ja väsyttävääkin välillä, mutta siitä ei tehdä katastrofia vaan uskotaan, että koko ajan helpottaa ja niin on helpottanutkin (kun lapset pikkasen kasvaa). Mies osoittautui mahtavaksi isäksi, joka haluaa ottaa osansa kodin- ja lastenhoidosta siinä missä minäkin. Arvomaailmamme ovat niin samantyyppiset, että on helppo olla toisen kanssa. Miehen kanssa molemmilla on työt joissa tykätään käydä ja joista palataan päivän jälkeen kotiin hyvillä mielin. Käymme töissä, mutta se ei hallitse elämäämme, vaan antaa hyvää, kiinnostavaa sisältöä ja huolettomuutta elämään tilin muodossa. Teen normaalia lyhyempää päivää ja vapaa-aika rauhoitetaan lasten kanssa eikä juosta ostareilla ja harrastuksissa. Olemme kaikki tasapainoisia ja ns perustyytyväisiä, emme yritä koko ajan hötkyillä johonkin suuntaan tai ole epävarmoja siitä, mitä pitäisi tehdä ja mitä ei, ostaa roinaa ja suorittaa sitä sun tätä. Tuntuu, että jo lasten ollessa pieniä, olemme onnistuneet kasvatuksessa ja edelleenkin panostamme siihen. Tykkäämme leikkiä ja olla lasten kanssa. Heillä on asiat tosi hyvin. Meillä on yhteinen suunta ja osaamme sopia asioista yhdessä. Ollaan molemmat jalat maassa, ei tykätä kulutushysteriasta vaan panostetaan olennaiseen. Arvostetaan yleensäkin laatua, esim hyvää, laadukasta ruokaa. Ollaan aikoinamme matkustettu ja harrastettu kaikenlaista, että on tullut koettua ja nähtyä vaikka mitä. Se onkin osittain auttanut siihen, että on niin mukava asettua aloilleen.

Huoh, tiedän eläväni ehkä elämäni onnellisinta aikaa. Omat vanhemmat ovat vielä elossa, ollaan pysytty terveinä jne. Todella kiitollinen olo (sillä vaikeitakin aikoja on aikoinaan kokenut).

 

[VainValittajistaValittaja;)]

Ihme vaan, että aina pari jonkin asteista valittajaa eksyy iloiseen ketjuun ihan vain tuodakseen edes jotain pientä negatiivista asennetta. Harmi vain, ettei se todella onnellista oikeasti hetkauta.

Eiköhän kaikki tiedä sen, että kaikki on katoavaista. Ei kukaan nyt niin naiivi ole. Miksi edes vaivautua tuoda esille päivän selvä asia? Nehän sitä juuri osaakin nauttia enemmän, jotka tietävät, että mikään ei ole itsestään selvyys. Valittajat on niitä, joilla oli varmaankin liian suuria odotuksia ja ovat sitten pettyneet elämäänsä. Minä uskon ap:n kuuluvan ensiksi mainittuihin.

Ja kyllä se vain niin on, että on ihmisiä, joille on luonteenomaista valittaa koko elämänsä eikä olla ikinä tyytyväisiä ja niitä, jotka osaavat nauttia ihan perusasioista. Kyllähän tämä on ihan selvä juttu. Tällaisia ihmisiä tulee vastaan päivittäin. Puhutaan negatiivisesti tai positiivisesti ajattelevista tai jostain siltä väliltä. Nämä on ihan oikeita asioita. On kiitollisia ihmisiä ja kiittämättömiä ihmisiä ja jotain siltä väliltä.

Minun äitini on kuulunut ainaisiin valittajiin ja iän myötä se valitettavasti pahenee. Nuorempana jaksoi valittaa vaan ensimmäisestä 40 vuodesta, mutta nyt löytyy valitettavaa 60 vuoden edestä. Se hyvä asia mikä tuosta on seurannut, on se, että me lapset olemme huomanneet kuinka vanhaksi iänikäinen valittaminen käy, eikä kukaan sitä jaksa kuunnella. Jotkut murheet ovat siis mielestämme ihan mitättömiä, eikä meistä ainakaan ole tullut valittajia. Keskitytään kaikkiin niihin asioihin, joista voidaan olla kiitollisia.

 

[kommentoija takaa]

Ihme vaan, että aina pari jonkin asteista valittajaa eksyy iloiseen ketjuun ihan vain tuodakseen edes jotain pientä negatiivista asennetta. Harmi vain, ettei se todella onnellista oikeasti hetkauta.

Eiköhän kaikki tiedä sen, että kaikki on katoavaista. Ei kukaan nyt niin naiivi ole. Miksi edes vaivautua tuoda esille päivän selvä asia? Nehän sitä juuri osaakin nauttia enemmän, jotka tietävät, että mikään ei ole itsestään selvyys. Valittajat on niitä, joilla oli varmaankin liian suuria odotuksia ja ovat sitten pettyneet elämäänsä. Minä uskon ap:n kuuluvan ensiksi mainittuihin.

Ja kyllä se vain niin on, että on ihmisiä, joille on luonteenomaista valittaa koko elämänsä eikä olla ikinä tyytyväisiä ja niitä, jotka osaavat nauttia ihan perusasioista. Kyllähän tämä on ihan selvä juttu. Tällaisia ihmisiä tulee vastaan päivittäin. Puhutaan negatiivisesti tai positiivisesti ajattelevista tai jostain siltä väliltä. Nämä on ihan oikeita asioita. On kiitollisia ihmisiä ja kiittämättömiä ihmisiä ja jotain siltä väliltä.

Minun äitini on kuulunut ainaisiin valittajiin ja iän myötä se valitettavasti pahenee. Nuorempana jaksoi valittaa vaan ensimmäisestä 40 vuodesta, mutta nyt löytyy valitettavaa 60 vuoden edestä. Se hyvä asia mikä tuosta on seurannut, on se, että me lapset olemme huomanneet kuinka vanhaksi iänikäinen valittaminen käy, eikä kukaan sitä jaksa kuunnella. Jotkut murheet ovat siis mielestämme ihan mitättömiä, eikä meistä ainakaan ole tullut valittajia. Keskitytään kaikkiin niihin asioihin, joista voidaan olla kiitollisia.

Kukas tässä mitään on valittanut? Taidat itse olla valittaja joka valittaa siitä että luulee muiden valittavan. Yksi kirjoittaja sanoi onnensa perustuvan ASENTEESEEN kun muilla se onni perustuu siihen "2 lasta, omakotitalo, mies ja farmari" -materiaan. Ei erilainen näkökulma ole valittamista... kaikki kun eivät halua sitä normipakettia vaan elävät elämänsä jotenkin toisin...

 

[Kummastu_s]

Hienoa, että on tällainen positiivinen ketju. Vaikkei kyllä liene kovin vaikeaa olla onnellinen siitä, että on saanut kaiken minkä on halunnutkin.
Mut onnellinen voi olla myös sairaana, työttömänä, eronneena, köyhänä ja yksinäisenäkin. Elämän ei tarvitse olla täydellistä, ja se on silti riittävän hyvää.
Ap, ärsyttääkö sua jotenkin se, että muiden elämä ei ole onnellista joka hetki, vai mikä oli kimmoke tälle ketjulle?

 

[????---]

Tuossa valitus-ketjussa varsin moni vaikutti olevan tyytymätön elämäänsä, vaikka kaikki periaatteessa olikin hyvin. Minulla ei ole sellaista tunnetta, että jotain vielä puuttuisi, vaan päinvastoin, tuntuu että elämä on juuri nyt täydellistä ja elän todeksi unelmaani.

Saan olla kotona kahden pienen lapsen kanssa. Asumme ihanassa omakotitalossa. Mieheni ja lasteni isä on nuoruuden rakkauteni ja olen rakastanut häntä yli 20 vuotta. Sama tunne on yhä tallella välillämme. Emme ole rikkaita, mutta pystymme elämään ihan mukavasti. Remontoimme taloamme ja sisustamme sitä mieleiseksemme. Rakastan puutarhan hoitoa. Meillä on lisäksi suloisia lemmikkejä. Minulla on ihana perhe ja muutama läheinen ystävä. Ihmisiä tapaan myös omissa harrastuksissani ja lasten kanssa liikkuessa.

Rakastan elämääni ja haluaisin sen jatkuvan juuri tällaisena ikuisesti. Kaikki suuret unelmani olen jo saavuttanut. Menestyin koulussa, opiskelin hyvän ammatin, sain vakituisen työpaikan, saavutin tavoitteeni harrastuksissani (mitaleita SM-tasolla), menin naimisiin unelmieni prinssin kanssa ja sain kaksi ihanaa lasta. Nyt tuntuu siltä, että aika kiitää aivan liian nopeasti. Ainoa harmin aiheeni on, että työelämä kutsuu kohta takaisin. Minulla ei ole enää mitään kunnianhimoja työelämän tai harrastusten suhteen. Haluan vain nauttia perhe-elämästä ja yleensäkin tästä elämästä.

Löytyykö täältä muita, jotka ovat ihan oikeasti onnellisia?

Siis onko tämä provo?

 

[maru-maru,]

En usko että on provo, koska olen itse ihan samoissa fiiliksissä. Voisin kirjoittaa saman tekstin omasta elämästäni. Uskon, että ainakin minun kohdallani lasten saaminen vanhemmalla iällä on ollut hyvä ratkaisu, nyt osaan arvostaa ihan vaan sitä mitä meillä on, ilman että olisi jotain epämääräistä kaipuuta johonkin määrittelemättömään. Oman kokemukseni perusteella tuollainen kaipuu kuuluu nuoruuteen. Vanhempana voi olla onnellinen siitä mitä on, kun asiat on ihan hyvin.

 

[onnellinen ap]

Ap, ärsyttääkö sua jotenkin se, että muiden elämä ei ole onnellista joka hetki, vai mikä oli kimmoke tälle ketjulle?

Halusin vain yksinkertaisesti tietää, löytyykö muita elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä ja näyttäähän niitä löytyvän. Tunnen olevani samalla aaltopituudella monen tässä ketjussa kirjoittaneen kanssa. Mikäs sen mukavampaa kuin löytää hengenheimolaisiaan.

Juuri rankat kokemukset ja vaikeat asiat opettavat arvostamaan perusasioita. En ole syntynyt kultalusikka suussa, eikä elämäni ole ollut pelkkää prinsessaleikkiä. Tosin en mitään äärirankkaa elämänkouluakaan ole joutunut läpikäymään. Olen nähnyt läheltä juopottelua ja henkistä sekä fyysistä väkivaltaa. Itselläni on ollut syntymästä asti vamma, jonka takia en kuitenkaan enää aikuisena viitsi murehtia. Olin vähällä menettää poikaystäväni nuoruuden tyrskyissä. Muutama vuosi tuli tuolloin hummailtua oikein olan takaa. Olen elänyt todellisessa köyhyydessä opiskeluaikoinani ja ollut työttömänä, koska valmistuin juuri 90-luvun laman aikaan. Työpaikalla on ollut välillä hankaluuksia parin henkilön taholta. Lapsena olen kokenut pienimuotoista hyväksikäyttöä ja aikuisena läheisen ihmisen ahdistelua.

Olen todellakin oppinut arvostamaan rauhallista ja turvallista elämää sekä ihmisiä, joihin voi luottaa. Tärkeintä elämässä ovat nämä asiat. Talot, autot, vakityöpaikka, lemmikit, harrastukset yms. ovat sitten se ylimääräinen bonus, joka on kuin piste i:n päällä. Lasten mukanaan tuomaa onnea en osaa sanoin kuvailla, siitä en osannut etukäteen edes haaveilla. Rakas mummini kuoli juuri, joten todellakin tiedän kuinka katoavaista kaikki on. En kuitenkaan halua turhaan synkistää elämääni hautomalla negatiivisia asioita, vaan päinvastoin juuri sen takia haluan nauttia jokaisesta hetkestä täysillä. Vaikeuksien hetkellä yritän löytää aina jonkin toivon pilkahduksen ja ajatella positiivisesti.

 

[ylermiyy]

Oli tuo aloituspuheenvuoro niin stabiili ja jähmeä, että ihan alkoi kauhistuttaa. Itse en ainakaan haluaisi noin tasaista elämää eikä se kauaa kestä kellään. Joku pieni tyytymättömyys, kaipuu tai tarve muuttaa jotain vie elämää aina eteenpäin ja tuo siihen uusia ulottuvuuksia. Luin myös tuon valivaliketjun. En usko, että sen aloittaja on sen onnettomampi tai onnellisempi kuin tämänkään ketjun aloittaja. Valitus voi joskus olla tarpeen ja herätellä tekemään elämästä vieläkin täydempää. Niinhän tuo valittajakin tuntui löytäneen muutenkin kivaan elämäänsä vielä yhden ulkokkeen lisää. Tämän ketjun kirjoittaja taas täydensi jotenkin kiiltokuvamaista kuvaa elämästään edellisellä viestillä. Sitä taustaa vasten on helpompi ymmärtää, että elämä on täysin sellaista kuin toivookin, jonkun mielestä ehkä vähän tylsääkin.